|
|||
 |
|
||
|
08.02.2009 - 21:56
Ammattitutkinnon toinen näyttö lähestyy, sitä varten täytyy tehdä nettisivusto, jolla esittelen ns. osaamistani. Aikaa on vajaa pari viikkoa, mutta nyt kävi niin, että koulun palvelimella olevalle sivustolleni ei pääse. Perjantaina tapahtui jotain kummallista, niin kuin tietokonemaailmassa aina tapahtuu. Minulla on tällä hetkellä ihan tuollainen olo kuin tuossa kuvassakin. Saa nähdä milloin ne saavat sivuston toimimaan ja voisin mennä tekemään töitä oikeaan paikkaan. Mutta hyviäkin asioita on tapahtunut. Saimme Globaaliin runohankkeeseemme 7000 euron avustuksen, mutta en oikeastaan tiedä saisiko tätä sanoakaan vielä, apurahat julkistetaan myöhemmin. Olen alkanut suunnitella, että lyöttäydymme Lounaissuomen kirjailijoiden kylkiäiseksi, kulttuuripääkaupunki nimittäin ei suostu asioimaan yksityishenkilöiden kanssa. Onneksi tämä toinen säätiö ei ollut yhtä tarkka ja pääsemme alkuun ilman yhdistyskytkentää. Pitäisi ilmeisesti hommata pankkitili ja vihko johon kirjataan menot. 7000 euroa on tähän mennessä suurin rahasumma, jonka olen saanut kertapottina armolahjaksi. Mutta sehän ei tullut minulle henkilökohtaisesti, vaan hankkeellemme. Olen silti iloinen. 07.02.2009 - 23:20
Se päivä jolloin kaikki muuttuu alkaa niin kuin muutkin elämän päivät. Heräät, nouset, juot kahvia kello käy kuten muinakin päivinä, minuutit kuluvat, kaikki on sitä samaa ja sitten. Poissa.
**
Pitkästä aikaa runotorstai 05.02.2009 - 19:10
Aktiivinen ihminen soitti tänään ja kysyi, olenko valmis käynnistämään kansanliikkeen Mikaelin kirjaston säilyttämiseksi Portsassa. Martissa on kuulemma lähtenyt homma pyörimään ja kansa on noussut barrikadeille kirjastonsa puolesta. Miksi Portsassa ei tapahdu mitään. Martista luvataan apua heti kun täällä ryhdytään tekemään jotain. Kutistuin rusinaksi. Ihan oikeasti, olen epäkäytännöllinen ihmispelko kynäilijä, joka säikkyy kirjastotäteja ja lainausmasiinoita, ei minusta ole kansanliikkeen käynnistäjäksi, varsinkaan kun en tunne ketään. Kansanliikehän vaatii ihmisiä. Jollakin pitäisi olla kontakti toiseen ihmiseen, mieluummin vähän useampaan, muuten on vaikea synnyttää kansanliikettä, edes pientä. Kukaan ei usko millainen erakko minä olen ja miten vähän minä tunnen ihmisiä. Nyt minulla on huono omatunto siitä, että olen koko elämäni ollut niin eristäytynyt. Valoisat sosiaaliset serkkuni taikoisivat heti sata arvovaltaista ihmistä paikalle, mutta kun minulla ei ole kontakteja edes heihin, eivätkä he asu Portsassa, eivät edes Turussa jos tarkkoja ollaan. Osaako joku kertoa, mistä löytyisi hyvä kansanliikkeen käynnistäjä? Kuulin jo huhuja, että Portsaseura olisi kieltäytynyt kunniasta. Miksi ihmeessä. Jaa niin, jotain poliittista kähmintää tietenkin, pitihän se arvata. 03.02.2009 - 19:59
Perjantaina posti toi kirjeen, jossa kerrottiin että minut oli hyväksytty opiskelemaan julkaisugraafikon ammattitutkintoa. Jonakin huuruisena marraskuun iltayönä koneen ääressä liian pitkään istuneena olin värkännyt hakemuksen. Luultavasti yritettyäni tehdä Indesignillä jotain Pietarin matkakirjalleni. Mutta kun se on niin hankalaa. Olin jo unohtanut koko hakemuksen, koska oppilaitoksesta ei ollut kuulunut mitään. Kuvittelin, ettei minua ollut huolittu kurssille, mikä olisi ollut ihan loogista, sillä eihän minulla ole alan työkokemusta. Epäuskoisuudestani johtuen en ollut kevään aikatauluissa ottanut huomioon mahdollista uutta kurssia. Nyt olisi sitten ollut kymmenen päivää aikaa järjestellä aikataulut uuteen uskoon. Kaksi päivää asiaa mietittyäni tulin siihen tulokseen, ettei se onnistu ja peruin kurssin. Harmittaa hirveästi, koska olisin todella mielelläni opiskellut noita ohjelmia. Samoja ohjelmiahan olen paljolti opiskellut tässä nykyisessäkin koulutuksessa, mutta lisä ei olisi ollut pahitteeksi. Tänään olen värkännyt parille tutulle kotisivuja ja kahvitauolla mietin, että miten ihmeessä minä en nuorena hakeutunut tällaiseen ammattiin, silloin olisi voinut olla vielä toiveita päästä johonkin hommiinkin sen lisäksi, että ylipäänsä olisin pystynyt omaksumaan vaadittavat taidot paremmin. Päivittelin asiaa pitkään, ja sitten yhtäkkiä tajusin, että eihän näitä ohjelmia ollut silloin kun minä olin nuori. Ei ollut kannettavia tietokoneita, nettiä, oikein mitään, ainakaan minun ulottuvillani. En olisi voinut valita tällaista ammattia. 27.01.2009 - 17:35
Passiivinen vastarintani murtui viime syksynä ja alennuin hankkimaan asiakasetukortin päästäkseni nauttimaan vakioasiakkaan suurenmoisista eduista. Nyt posti kantaa minulle kirjeitä kauppiaaltani, joka informoi minua valtavista eduista joita minulle kertyy. On Hetiostoetuja, on plussapisteitä, on peruspisteitä, palkintopisteitä ja pisteseteleitä, mutta minä vaan en ymmärrä, että paljonko minä näistä nyt kostun sitten. Mutta enhän minä ole puhelinlaskuanikaan ymmärtänyt enää vuosiin. Sitä minä mietin, että miten paljon tulee ruokatavaroissa maksettua rahaa kaikille näille neropateille jotka suunnittelevat tällaisia systeemejä. Eikö voisi luopua tällaisesta pelleilystä ja myydä vain kaupoissa niitä kauraryynipaketteja hiukan halvemmalla. Mutta silloin tietysti kaikki mainosnikkarit ja muut neropatit jäisivät työttömiksi ja se olisi tietenkin huono juttu. Toisaalta kun ruuan hinta olisi puuttuvien mainosten vuoksi pysyvästi edullisempi, työttömät mainosnikkaritkin pystyisivät ostamaan ruokaa ja luovuutensa he voisivat käyttää jotenkin elämänmyönteisemmin.
17.01.2009 - 19:11
Yritin opiskella, mutta ongelmat muodostuivat ylipääsemättömiksi ja lyyhistyin sohvalle ihmettelemään. Telkkarissa kerrottiin, että vatjaa äidinkielenään puhuu seitsemän ihmistä maailmassa ja mietin miltä tuntuisi olla vatjankielinen ihminen. Entä jos en yhtään tykkäisi niistä kuudesta muusta vatjankielisestä ihmisestä, tai mikä vielä pahempaa, ne eivät tykkäisi minusta? Se voisi tehdä hiukkasen orvon tunnelman. Ajatella, jos sama vauhti vatjankielen kehityksessä jatkuu, joku saa pian kokea sen riemun, että hän on maailman ainoa vatjaa puhuva ihminen! Voi olla, että siinä tilanteessa ihminen jo haluaisi mennä työväenopiston kielikurssille oppimaan jotain suositumpaa kieltä, mikäli ei ole ennen mennyt. Kannattaisi varmaan opetella joku suosittu kieli, niin että on todennäköistä löytää mukava puhekaveri siinä vaiheessa kun sattuu tulemaan mieleen jokin asia jonka haluaa jakaa muiden kanssa. Mutta vaikka ihminen osaisi puhua englantia ja ranskaa ja venäjää sujuvasti, niin en usko sen kuitenkaan korvaavan menetystä jos omalla äidinkielellä ei voi puhua asioistaan. Sitten televisiossa näytettiin salamanteria, joka eli joessa ja jolla oli keuhkot. Se kävi välillä haukkaamassa pinnalta happea, mutta ei koskaan poistunut joesta kuivalle maalle. On siinä kanssa eläin. Mietin, että miten se oikein nukkuu siellä veden alla. Eikö se lainkaan hengitä nukkuessaan. Selostaja kertoi, että tällaisia ovat varmaan olleet ne eläimet, jotka aikojen alussa ja evoluution ollessa kypsä ovat kömpineet merestä kuivalle maalle ja alkaneet hengittää ilmaa. Olisipa ollut hauska olla sekin näkemässä. En tiedä miten tämä veden alla elävä keuhkollinen otus liittyy noihin vatjalaisiin. Ei kai mitenkään, paitsi että jäivät samalla tavalla askarruttamaan mieltä.
04.01.2009 - 22:14
Olen käännellyt mielessäni sellaista juttua, että mitä jos yrittäisi kirjoittaa keski-ikäisen naisen ja nuoren miehen välisestä rakkaudesta. Aloitin häveliäästi siitä, että pariskunnalla olisi ikäeroa kymmenen vuotta. Sitten ajattelin, että ikäeroa pitäisi olla vähän enemmän jotta juttu säväyttäisi, ja nuorensin miestä. Ajatus on, että ikäero aiheuttaisi kahnauksia, mutta pariskunnalla olisi vielä jonkinlaiset periaatteelliset onnistumisen edellytykset, mitä se onnistuminen nyt tässä sitten tarkoittaakin.
Sitten sain lukea lehdestä, että Niinistö oli tempaissut vihille itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman runotytön kanssa. Mikä pistikin taas miettimään, että miksi meistä on suhteellisen normaalia, että kolmekymppinen nainen avioituu kuusikymppisen miehen kanssa, mutta ikäero toisin päin olisi jo hankalampi juttu. Iäkkään miehen ja nuoren tytön rakkaustarinoita on maailmassa pilvin pimein, mutta yritäpäs tehdä juttu toisin päin. Muutaman leffan olen nähnyt ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta niissä on ollut kysymys siitä, että iäkästä naista lempivä nuorukainen on ollut patologinen tapaus ja suhde on päättynyt katastrofaalisesti. James Spaderin ja Susan Sarandonin tähdittämässä Sähköisessä kohtaamisessa keski-ikäinen hampurilaismyyjätär ja nuori juppi sen sijaan pystyivät rakastumaan ja riitelemään ja jatkamaan suhdettaan, mikä oli positiivista. Sama epäsymmetria sukupuolten välillä on yhteiskunnallisen aseman suhteen. Naisen on vaikea ottaa kumppaniksi miestä, joka ansaitsee vähemmän ja on vähemmän koulutettu. Miehen taas on ollut suhteellisen luontevaa valita kumppani itseään alemmasta yhteiskuntaluokasta. Näissä jutuissa ei tietenkään ole mitään uutta eikä mainitsemisen arvoista. Paitsi se että nämä tämmöiset näkemykset ovat niin pysyviä. 29.11.2008 - 18:41
Tässä jälleen kolumni, olkaa hyvät. Mietin sitä kirjoittaessa, että onkohan minulla tämän jälkeen mahdollisuuksia saada kulttuurilautakunnalta apurahoja, mutta ajattelin että antaa mennä, koska tuskinpa minä niitä saisin muutenkaan. Sinänsä huvittavaa, että hömppään keskittyvänä triviaalikirjailijana päädyn puolustamaan jotain niin korkeakirjallista instanssia kuin Kirjakahvila, mutta kun aiheet olivat vähissä ja jotain oli pakko keksiä, niin näin siinä sitten kävi.
24.11.2008 - 10:53
Muistaako kukaan milloin lasiset litran limpsapullot vaihtuivat muovisiksi puolitoistalitraisiksi? (Muistaako kukaan että ennen limpsapullot olivat lasia.) Ja milloin katosivat kolmen desin limpsapullot jossa oli sellainen metallinen repäisykorkki, joista sai hienot värikkäät kynnet? Olisi hienoa jos joku muistaisi, sillä minulle tuli nyt pattitilanne, enkä pääse kässärissä eteenpäin ennen kuin olen selvittänyt tämän asian.
11.11.2008 - 12:14
Kun minulla ovat nämä kirkolliset aiheet pinnassa, seuraan mielenkiinnolla prosessia, jossa kirkkoherra vaihtaa talven aikana sukupuolta. Kiinnostavaa ja murheellista, että kirkkovaltuuston pj:llä on niin jyrkkä kanta asiaan. Naiseksi muuttunut kirkkoherra ei voi jatkaa työssään. Kyllä minäkin tietysti yllättyisin jos tuttu kirkkoherra eräänä päivänä tulisi vastaan naisena, mutta kuvittelisin sopeutuvani siihen aika äkkiä.
Sitä kyllä aina välillä mietin, että auttaako sukupuolenkorjausleikkaus ihan oikeasti. Toivon niin. Traaginen tilanne mielestäni joka tapauksessa. Siis että on elänyt 54 vuotta omasta mielestään väärässä sukupuolessa. 28.10.2008 - 09:06
Vastasin Sun äidille täällä, mutta kirjoitan asiasta tänne ylöskin, koska minusta se on aika oleellinen juttu. Tajusin nyt nimittäin aivan omakohtaisesti, miten sama temperamenttipiirre on hyvä yhdessä ympäristössä ja huono toisessa. Olen temperamentiltani herkästi häiriintyvä. (Lukekaa Liisa Keltinkangas-Järvisen kirjoja) Kaikki mahdolliset pikkujutut ryöstävät aina huomioni ja sillä välin muut, paremmin keskittyvät, ovat jo opettajan perässä edenneet vaikka miten pitkälle. Häiriintyvyys on hankala asia, jos pitää oppia jotain. Toisaalta kirjailijan ammatissa se on erittäin näppärä työväline, koska herkästi häiriintyvän maailma on koko ajan täynnä kuohuttavia, raportoimisen arvoisia tapahtumia. Tylsä, unelias luokkahuonekin.
27.10.2008 - 21:23
 Sain Hirliiltä tämmöisen, kiitos! Olen erityisen iloinen palkintoperusteesta, joka liittyi siihen, että Hirlii kokee ymmärtävänsä mitä minä kirjoitan. Se on ihmeellistä, koska jostain syystä aina haluan, että ihmiset ymmärtäisivät. En tiedä mistä se toive tulee. De Mello tuntuu sanovan Havahtumisessa etteivät ihmiset sen paremmin ymmärrä kuin ole ymmärtämättäkään toisiaan, ihmiset vain keittävät kaiken omien korviensa välissä. Ja sellaisesta heidän pitäisi vapautua, mikäli haluavat olla onnellisia. Ihmisten pitäisi lakata odottamasta toisiltaan mitään ja heittää vesilintua kiintymyksellään ja kulkea omaa tietään muista piittaamatta ja kuitenkin rakastaen koko maailmaa. Täytyy sanoa, etten ymmärrä de Mellon ajatusjuoksua, miksi edes luen moista typerää kirjaa. Haluan luovuttaa tämän pystin eteenpäin kaikille teille, jotka jaksatte käydä täällä lukemassa minun valituksiani ja jopa kommentoida niitä. 27.10.2008 - 08:48
Olen äärettömän kyllästynyt Vuodatukseen. Voi mistä saisin voimaa, että siirtyisin muualle? On ihan naurettavaa, että olen yli puoli vuotta käynyt kurssia, jossa opetetaan tekemään kotisivuja, enkä ole vieläkään tehnyt yhtään oikeaa kotisivua. Kaikki tekemäni sivut ovat feikkisivustoja, jotka olen pistänyt koulun palvelimelle pyörimään.
Haaveilen, että saisin rakennettua itselleni kotisivut ja blogi olisi sen yhteydessä, mutta koskahan sekin mahtaa toteutua. Kaikki voimat menevät siihen, että teen erilaisia harjoitustöitä. Juuri nyt minua on työllistänyt tulossa oleva näyttötutkinnon ensimmäinen osa. Viime viikonloppu meni jälleen koulussa. Opettelimme tekemään animaatioita Flashillä. On murskaavaa tajuta miten huono omaksumiskyky minulla on. Kun pyysin opettajaa näyttämään, miten eräs juttu tehtiin, hän totteli kiltisti. Tuli koneelleni, paineli namikoita ja selitti mitä hän teki. Mutta kaikki kävi niin nopeasti, etten ehtinyt omaksua muuta kuin että muistan vieläkin miltä hän tuoksui. Tällaiset asiat minulle kyllä jäävät mieleen, vaan ei koskaan se mitä oikeasti pitäisi oppia. 04.10.2008 - 09:46
Lokakuun kolumnini, olkaa hyvä.
Juttua värkätessä tuli mieleen, että millaista olisi saavuttaa asema, jossa voisi kirjoitella kolumneja kaikkiin Suomessa ilmestyviin lehtiin, niin kuin Jaakko Heinimäki tekee. Vai tuntuuko minusta vain siltä, että tartunpa mihin naistenlehteen tahansa, siinä on Heinimäen kolumni. Jos hänen kolumninsa jostain lehdestä puuttuu, hän kaikella todennäköisyydellä esiintyy siellä jossain muussa ominaisuudessa. Hänellähän on selvästikin tärkeää sanottavaa kaikista maailman asioista. Hän on meidän luterilaisten ikioma isä Mitro. 02.10.2008 - 12:52
Siitä on varmaan yli vuosi, kun ystäväni alkoi puhua globaalista runosta, jonka kirjoittamista minä ohjaisin. Hän kun on sitä mieltä, että olen kaikkein parhain kirjailija. Minulla on siinä vähän hankala dilemma, koska minusta on ihanaa, kun olen jonkun mielestä kaikkein parhain kirjailija. Toisaalta tulee väistämättä sellainen olo, että ystävän arvostelukyky on heikentynyt. Mutta kumminkin, hän sai ilmestyksen, jossa hän näki värikkäille kankaille raapustellut eri maiden kielillä kirjoitetut kaivoa ja vettä kuvaavat runot ripustettuina esimerkiksi Turun linnan kaivohuoneeseen, jossa on Suomen vanhin kaivo, tai vaikka mihin tahansa puun oksaan tuulten liehuteltaviksi. Runon kirjoittamiseen osallistuisivat kaikki Turussa asuvat kansallisuudet.
Tätä ilmestystä on tässä nyt sitten konkretisoitu, siitä on puhuttu erilaisille ihmisille ja vastaanotto on ollut vaihtelevaa. Kun minä olen puhunut globaalista runohankkeestamme, ihmiset katsovat pitkään, eivätkä sano mitään. Mutta kun ystäväni puhuu siitä, kaikki innostuvat. Tässä näemme, että meillä ihmisillä on maailmassa eri tehtävät. Yhdet osaavat innostaa ja toiset masentaa ja minä taidan olla enempi sellainen masentaja. Vaikka opiskeluaikoina olin tavattoman kiinnostunut sosiokulttuurisen innostamisen menetelmistä ja teorioista. Viime keväänä värkkäsimme kovassa kiireessä hakemusta päästäksemme mukaan kulttuuripääkaupunkihankkeeseen. Eilen tuli tieto, että olemme niiden 162 onnekkaan joukossa, jotka valikoituivat tuhannen hakemuksen joukosta jatkoon. Tämä ei tietenkään tarkoita, että jatkoon pääsymme olisi vielä varma. Ystäväni on tietenkin täysin varma, että hankkeestamme tulee menestys. Hänellä on yhteistyökumppanit jo Afrikassa asti. 01.10.2008 - 08:13
Teologinen neuvonantajani Kari Kuula kertoo nettisivuillaan perustaneensa varaston Citymarkettiin. Toisin sanoen, että kaikkea kiinnostavaa rojua ei ole pakko ostaa ja raahata kotiin, vaan sen voi varastoida kaupan hyllylle ja käydä sitä siellä ihailemassa. Se on järkevää, koska tavarat näyttävät niin paljon paremmilta kaupan hyllyillä. Ne eivät siellä jostain syystä kerää pölyäkään samalla tavalla kuin tavarat kotona.
Minulla on ollut jo vuosikausia sama periaate, tosin oma periaatteeni on syntynyt välttämättömyyden pakosta. Jos alkaisin ostella enemmän tavaroita, olisi pakko ryhtyä hankkimaan enemmän rahaa ja sehän ei tässä ammatissa ole ihan yksinkertaista. Olen siis säätänyt kulutukseni tulojeni tasolle, mikä minua ei kyllä yhtään rassaa. En tunne edes suurta tarvetta käydä kaupoissa hipelöimässä niihin varastoimiani esineitä. Minulla ei ole suuria kulutustarpeita. En ole koskaan uskonut kuluttamisen tuottavan minulle onnea ja kauneutta. Mistä tulikin mieleen, että eilen bussimatkalla luin naistenlehteä ja siinä kauniit naiset kertoivat, kuinka paljon he pistävät kuukaudessa rahaa kauneuteensa. Viisikymppinen meikkitaiteilija pisti palamaan 200 euroa kuukaudessa. Parille muulle 100 euroa kuukaudessa oli aivan normaali summa. Idols-juontaja kertoi kuluttavansa kauneuteensa vain 10 euroa kuukaudessa, mutta hän onkin vielä nuori. Ihmiset elävät erilaisissa maailmoissa, se täytyy sanoa. Mutta niin on ollut aina. Entisaikoina tavallinen rahvas eli aikalailla eri todellisuudessa kuin heitä hallinnoiva aatelisto. Enpä minäkään kovin paljon yhteistä löydä 200 euroa kauneuteensa upottavan meikkitaiteilijan kanssa. Omasta ammatistani aika useinkin mietin, että miten onkin niin turhanpäiväisen asian kanssa tullut askarreltua puolet elämästään. Että miksi sitä ei tullut koskaan valmistuttua ammattiin, josta olisi ihmisille jotain hyötyä. Mutta täytyy sanoa, että meikkitaiteilija mielestäni vasta tyhjänpäiväinen taiteilija onkin. Mutta kaikkia meittiä tarvitaan, sanoi kai joku Väinö Linnan hahmoistakin. Niin, ehkä tyhjänpäiväisyydestä voinkin löytää jonkin yhdistävän linkin meikkitaiteilijaan. Pitäisiköhän seuraavaan kirjaan pistää päähenkilöksi meikkitaiteilija. 16.09.2008 - 10:49
Löysin itsestäni viikko sitten kolme punkkia. Seuraavana päivänä yhden pureman ympärille oli kehittynyt viitisen senttiä leveä punainen paukama. Yritin saada netin lukuisista punkinpuremaohjeistuksista selvää ja olin jo soittamassa lääkärille, kun punoitus yhtäkkiä katosi.
Pari päivää myöhemmin heräsin yöllä kutinaan. Tarkistus osoitti, että paukama oli kokenut ylösnousemuksen. Vertailin ihottumaa netissä olevaan kuvamateriaaliin ja pari päivää pähkäiltyäni päädyin soittamaan terveyskeskukseen ja sain ajan lääkärille. Nyt paukama näyttäisi kuitenkin olevan taas häipymään päin. Minulla on ristiriitainen olo. Jos paukama häipyy kokonaan, saan lääkärin vihat niskoilleni, koska vein hänen kallista aikaansa turhaan. Toisaalta olisi tietysti ilonaihe, jos paukama häipyisi, tällä kertaa lopullisesti. Voi kun voisi joskus olla jälkiviisas etukäteen! Muutaman viikon päästä luultavasti tiedän oliko turhaa vai tarpeellista hermoilla yhden onnettoman punkinpureman vuoksi. Mutta päätöksiä pitäisi osata tehdä nyt. 11.09.2008 - 10:45
Äsken se vielä oli tässä
mutta sitten se katosi. Sisäinen pajatus sentään jatkuu. **** Runotorstaina ajatuksesta. 03.09.2008 - 08:07
Mistä muuten voi johtua sellainen juttu, että skypettäminen on minulle niin helppoa, vaikka minulla on aika paha puhelinfobia? Soittelen puhelimella ainoastaan äärimmäisessä hädässä, mutta skypettää voin ihan huvikseni ja erityisen hauskaa on, jos toisellakin osapuolella on kamera, niin että saa naamankin näkyviin.
Muistan kun meille kotiin tuli puhelin ja minua koulittiin sen käyttäjäksi. Aloin itkeä kesken vastaamisen ja löin luurin kauhuissani kiinni. Vanhemmat olivat ärtyneitä. Sieltäkö se taas juontaa juurensa tämäkin kummajainen, onnettoman lapsuuden sylttytehtaasta? En pidä puhelimesta, koska minut ehdollistettiin pelkäämään sitä lapsena? Oikeastaan en usko tuota. Luulen, että oli ihan hermostollinen syy kauhistua mustasta kapistuksesta makuuhuoneen nurkassa silloin joskus kuusikymmentäluvun alkupuolella. Jotkut ihmiset vain ovat sellaisia, ahdistuvat kaikista uusista kapistuksista. Skype on tietysti elämässäni uusi asia, mutta toisaalta sitten taas ei, koska se toimii tietokoneessa ja tietokoneen kanssahan minä olen nyt elänyt aika tarkkaan kaksikymmentä vuotta. Tietokonekin aiheutti pitkään ahdistusta, mutta siihen oli pakko tottua, koska se on työväline. Olen huomannut, että hoitelen ihmissuhteitani paria lähiomaista lukuunottamatta verkon kautta. Ne, joille verkkososiaalisuus ei ole luontevaa, jäävät huonommalle hoidolle, koska olen niin avuton soittelemaan puhelimella. Ja kylässähän nykyään ei juuri voi käydä, ellei päivyri kädessä sovi aikaa jonnekin parin kuukauden päähän. 11.08.2008 - 12:26
Kun kurssini kesäloma alkoi, ope antoi mukaan pari ohjetta, joiden avulla meidän piti kyetä lataamaan sisällönhallintajärjestelmä kotikoneelle, purkamaan se ja siirtämään palvelimelle. Prosessi vaati sekä purkuohjelman, että ftp-ohjelman lataamista, kummatkin asiat uusia minulle. Hämmennystä lisäsi havainto, että vaikka latasin aivan samat ohjelmat kuin saamissani ohjeissa, ne näyttivät erilaisilta. Namikat ja painikkeet olivat eri kohdissa ja ohjelma kyseli vähän eri asioita ja eri järjestyksessä. Kurssikaverin kanssa pähkäiltiin miten tämä voi olla mahdollista, kunnes syy selvisi. Ohjeet olivat toukokuulta, mutta nythän on jo elokuu hyvänen aika sentään, joten tottahan erilaisiin ohjelmistoihin on jo keksitty uusia juttuja käyttäjien hämmentämiseksi, toisin sanoen niitä oli päivitetty ns. toimivammiksi. Ponnisteltuani kolme iltaa sain kuin sainkin tiedostot siirrettyä sinne minne pitikin, mutta kyllä se pistää miettimään olenko hullu kun opiskelen tällaisia asioita. Enhän minä jähmeäliikkeisenä ihmisenä pysy millään perässä kun ohjelmistot muuttuvat ja kehittyvät tuota vauhtia. Miksi sen pitää olla tuollaista, hyötyykö siitä joku. Entä tuleeko joskus raja vastaan, kun kukaan ei enää pysy vauhdissa mukana, eivät edes ne nuoret miehet, jotka tällaisten asioiden kanssa ilokseen askartelevat.
08.08.2008 - 19:17
Kustannustoimittajani on palannut takaisin töihin, lukenut kässärini ja ehdottaa ystävällisesti että sitä voisi vielä työstää.
Printti tuli tänään ja joka toisella sivulla lukee ytimekkäästi lyhennä. En jaksanut katsoa jokaista liuskaa, että lukeeko siellä jossain myös tylsääää, niin kuin joskus on ollut. Ongelma on siinä, että olin kuvitellut käsikirjoituksen olevan valmis ja suhtautunut siihen kuin taaksejääneeseen elämään. Mutta minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Sinänsä on tietysti mukava, kun kustantamossa on jälleen ihminen, joka lukee minunkin käsikirjoituksiani. Ja joka miettii, mitä käsikirjoitukselle pitäisi tehdä, että siitä tulisi parempi. Minuakin tietysti kiinnostaa tehdä käsikirjoituksesta mahdollisimman hyvä, vaikka välillä mietin, että maksaako vaivan, kun eihän sen kirjan hienoutta kukaan kuitenkaan ymmärrä. Tämänkin kässärin kanssa olen askarrellut jo niin kauan, ettei siitä saamani palaute tule olemaan missään suhteessa vaivan määrään. Ehkä siksi, että olen niin paljon mesonut viihdekirjallisuuden puolesta, monet olettavat, että teen kirjani sutaisemalla, koska viihdekirjathan tunnetusti tehdään sutaisemalla. Jossain valitettiin, etten selvästikään tiedä museoista mitään, jokin asia oli Miehen tuoksussa ollut epäuskottava. Valittaja ei kylläkään ollut itse museoalan ihmisiä. Mutta se pistää miettimään, että jos minä tutkin asioita, kirjoitan sydänverellä ja vielä hion ja kiillotan lauseitani ja sitten lukijat toteavat, että onpahan taas yksi asioihin perehtymätön sutaisu. Siis entä jos ei olekaan niin, että minua ei ymmärretä koska olen väärällä tavalla omanlaiseni kirjoittaja. Vaan minua ei ymmärretä koska olen niin huono. 21.07.2008 - 17:10
Näin tiekokouksen jälkeen en enää ihmettele miksi maailmassa on niin paljon sotia, päinvastoin. Minua ihmetyttää että niitä on niin vähän. Meitä on Mökkitien varrella neljä osakasta, mutta niin vain saatiin taas aikaan lihava riita siitäkin suon päällä kelluvasta pätkästä.
Ihmisiä näyttää olevan kahdenlaisia, niitä jotka nauttivat juonitteluista, junttaamisesta ja vallankäytöstä, ja niitä jotka eivät nauti. Ja ne jotka nauttivat ovat aina niskan päällä ja muut saavat kärsiä nahoissaan. Ongelma on siinä, että isäni, joka oli kiltti ihminen, ei aikoinaan pakottanut paikallista maanviljelijää luovuttamaan kantavaa peltomaata tietä varten. Hän olisi voinut sen tehdä, koska tieoikeus oli merkitty karttoihin. Isä halusi kuitenkin elellä rauhanomaisesti naapurien kanssa ja sen vuoksi rakensi tien suon poikki sukulaisten mökkitien jatkoksi. Hän ei ottanut huomioon sitä, että meistä seuraava mökkiläinen, joka myös oli siellä suon takana, haluaisi todennäköisesti alkaa käyttää tietä, sen sijaan että kulkisi veneellä, kuten ennen. Niin sitten tapahtuikin. Mutta se mikä riitti isälleni ja mikä riittäisi minulle, ei riitä mökkinaapurille, joka asuu tien päässä. Hän ei ymmärrä painorajoitusta ja on kauheaa kun pajukot raapivat autoa. Pajukot ovat kuitenkin tärkeitä, koska ne sitovat suota ja estävät tietä uppoamasta järveen. Pajukoiden ongelma on siinä, että ne kasvavat koko ajan. Vaikka keväällä perkaan tienvarren pusikot, ne rehottavat heinäkuussa niin kuin niille ei olisi tehty ikinä mitään. No sitten kävi niin, että tien alkupään tarmokas sukulainen päätti, että hän tarvitsee omalle tontilleen paremman tien ja sen saadakseen hän liittoutui tien päässä olevan mökkiläisen kanssa ja he junttasivat läpi 11 000 euron perusparannuksen tien aivan alussa olevan mökkiläisen vilpittömäksi kauhistukseksi. Hehän hyötyvät hankkeesta yhtä paljon kuin kerrostalon ensimmäisen kerroksen asukas hinkuu hissiä. Tässä on se hupaisa puoli, että tällä summalla tarmokas sukulainen aivan varmasti saa itselleen loistavan tien, mutta on epävarmaa auttaako parannus meitä suon takana eläviä. Pahin visio on, että suunnitellut sepelikuormat upottavat koko meidän tiemme ja mitäs sitten tehdään, aletaanko kulkea taas venheellä tai hiippaillaanko salaa sen maajussiin pellonpientareita pitkin. Kiltti isäni ei halunnut riidellä, mutta tuli sitten hyväntahtoisuuttaan luoneeksi viritelmän joka takaa meille värikkäitä ja ajoittain kiivassanaisia tiekokouksia hamaan tulevaisuuteen. Minun maksettavakseni tuli 3000 euron lasku, mutta ehkä se sitten on sen arvoista, varsinkin jos jäkätys tien reunoilla kasvavasta pajukosta lakkaa edes muutamaksi vuodeksi. Lisäys  Blogisisko, maahanmuuttaja ja Anne muistivat minua tällaisella tunnustuksella. Kiitos! 27.06.2008 - 19:19
Lehti-ilmoituksessa mainostettiin halpoja kattiloita. Sanoin miehelle, että mennään tuonne, meille on ostettu kattiloita viimeksi parikymmentä vuotta sitten ja varsinkin teflonkattilat ovat jo aika sairaita. Niin, se oli uusi, Suomen suurin Ikea joka niitä kattiloita mainosti. Mies sanoi, että mennään vaan.
Me olimme oven takana jo puoli tuntia ennen liikkeen aukeamista, mutta ei hätää, avokätinen kauppaliike tarjosi ilmaiset kahvit. Dajm-kakku oli ihan älyttömän hyvää ja miesten vessojen ovissa oli isot laput jossa julistettiin että siellä voi vaihtaa vaippoja. No oli niitä lappuja naistenvessojenkin ovissa, mutta se ei tuntunut yhtä ihmeelliseltä. Me kiersimme siinä sitten näyttelytiloja läpi ja totesimme että hienoa on, mutta ei millään meinannut löytyä mitään ostettavaa. Kattiloista tuli heti kiista. Minä olisin halunnut sellaisen halvan, kolmen kattilan setin jonka olisi saanut alle kymmenellä eurolla, mutta mies halusi parinkymmenen euron kattilan, koska hän oli nähnyt samanlaisen kokkiohjelmassa. Minä annoin periksi koska annan aina periksi tällaisissa asioissa. Mies sanoi, että siksi me olemmekin niin onnellisia, koska kummatkin annamme aina toisillemme periksi kaiken. Kattila siis ostettiin. Sitten löytyi hieno höyrytysosa, sekin pistettiin kärryyn. Sitten näkyi hienoja kelim-tyynynpäälisiä, niitä piti saada. Mitenkäs monta tyynyä meillä onkaan sohvalla? monta. Joten tyynynpäällisiäkin otettiin monta ja hei, tuollahan on hieno iso kelim sohvan päälle, eikö olekin hieno. On on, hieno on. Joten sekin pistettiin kärryyn. Sitten vielä lamppu, koska siitäkin on ollut puhetta, niin ja onpas halpoja pyyheliinoja, niitä tarvitaan kesämökille, koska siellä kaikki pyyheliinat ovat ärsyttäviä vohvelikankaisia liuskoja. Kassalla paljastui, että laskua oli kertynyt 430 euroa. Ja siis me lähdimme sinne ostamaan halpoja kattiloita. Mies haaveili, että olisimme uuden Ikean sadastuhannes tai miljoonas asiakas, saisimme itsestämme ison kuvan paikallislehteen ja ilmaisen ruotsinristeilyn, mutta valitettavasti sellainen onni ei potkaissut. Nyt on krapula. 12.06.2008 - 15:34
 Viime viikonloppuna järvenpohjasta nousi verkkojen mukana tämän näköisiä kokkareita. Tietääkö joku mitä tämä on? Onko tämä järvimalmia, josta järvi lienee saanut aikanaan nimen Rautavesi?  Minulla on ennestäänkin vähän ristiriitainen suhde järveen, jonka kanssa elän symbioosissa aina kesäisin. Se on ihana vilvoituksen lähde ja ruuan antaja, en taida tietää mitään parempaa herkkua kuin Rautaveden kuha ja ahvenet. Mutta samalla pelkään aina verkkoja nostaessani, että saan jonkin kammottavan saaliin, enkä uidessa mielelläni koske jaloilla järven pohjaa. Näen usein unta, että kalastelen näillä main virvelillä tai ongella. Matalassa rantavedessä ui isoja, parin metrin mittaisia omituisia kaloja. Olen innostunut ja samalla minua ällöttää. Jos vedän tuollaisen ison kalan maihin, se on yleensä jo hengetön. Havainto aiheuttaa unessa ahdistusta. Joskus uin unissani jäiden joukossa pitkin järven selkää, katselen sieltä käsin tuttuja maisemia. Joskus voin nähdä vihollisten tunkeutuvan mökkiimme. Minua paleltaa kylmässä vedessä, mutta en uskalla uida rantaan. Joskus olen pihassa tekemässä jotain kun huomaan, että järveltä tulee röyhkeitä ihmisiä ja saapastelee sisälle mökkiin ja minä tarkkailen heitä huolestuneena, mutta en uskalla sanoa mitään. Minulla on ihan valveillakin ristiriitainen suhde mökkiin. Toisaalta se on ihana, toisaalta siihen liittyy niin paljon surua josta osa on ikiomaa, osa edellisiltä sukupolvilta perittyä. Siitäkin olen joskus yrittänyt kirjoittaa, ilman mainittavia tuloksia. 03.06.2008 - 08:06
Sorvasin yhteistyökumppanin kanssa hankehakemusta ja tein sitä varten ansioluetteloni uusiksi. Vanhan ansioluettelon uumenista löytyi sellainen kuin Nousee satakunnan kansa-yhdistys, jonka järjestämässä romaanikilpailuissa sijoituin toiseksi joskus aikojen alussa. Kilpailun taso oli niin huono, ettei ensimmäistä palkintoa jaettu, mikä onnistuneesti vesitti minun toisen sijanikin. Onneksi palkkio oli sentään kohtuullinen, sain 20 000 markkaa ja se tuntui paljolta vuonna 1994. Ajattelin silloin, että Nousee satakunnan kansa on harvinaisen typerä nimi yhdistykselle, mikäli sen tarkoitus ei ollut nostaa maakuntalehden levikkiä. Ja jos oli, nimi ei silti ollut kovin kekseliäs. Luulen, että moni kirjoitustaitoinen henkilö jätti kilpailun väliin nimen vuoksi ja siksi sain tilaisuuteni. Ostin palkintorahoilla television, stereot ja pölyimurin.
Hankehakemusta sorvatessa ajattelin, ettei kukaan enää keksisi perustaa noin tyhmän nimistä yhdistystä, mutta mitä tapahtuikaan. Seuraavaksi nousikin otsikoihin aivan kuin henkäyksenä suoraan satakuntalaisuuden sydänmailta Kehittyvien maakuntien Suomi. Minä kuvittelisin, että tuollaisen nimen voi keksiä vain täydellinen typerys, jolla ei ole mitään edellytyksiä menestyä tässä yhteiskunnassa, eikä missään tapauksessa rahaa tukea taloudellisesti yhtään ketään. Kuka tarvitsee noin mielikuvituksettomia ihmisiä, jotka keksivät tuollaisia nimiä? Mihin työhön? En nyt ota kantaa varsinaisesti hauskaan kepulaiseen tapaan hoidella asioita tyyliin, joka tuo elävästi mieleen vanhan kunnon Neuvostoliiton. Enkä ota kantaa siihen, onko kepulla jotain tekemistä ko. yhdistyksen kanssa, vai perustettiinko se vain ihan sattumalta kepun puoluetoimistossa. Minä vaan ihmettelen tuota nimeä. Kehittyvien maakuntien Suomi. Voi hyvä tavaton. 08.05.2008 - 10:21
Kuulin juuri, että kässäristä, jonka lähetin kustantamoon aikoja sitten, tulee näillä näkymin kirja vuonna 2009. Työnimenä on ollut Pappia kyydissä ja olen tuhrannut (kirjoitin ensin turhannut) sen kanssa iät ja ajat.
Halusin kirjoittaa sarkastisen romaanin evankelisluterilaisesta kirkosta, naispappeuden vastustamisesta, naispappeudesta ja raamatullisesta perhe-elämästä. Voisi sanoa näin, että tehtävä oli haastava ja oikeastaan luulin jo, jälleen kerran tarttuneeni aiheeseen, joka on minulle liian vaikea. Sillä ihan totta. Ketä kiinnostaa evankelisluterilainen kirkko ja sen pappien ongelmat? Miten aiheesta voi kirjoittaa sillä tavalla että kustantaja uskoisi sen kaupallisiin mahdollisuuksiin. En oikeastaan tiedä miksi asia kiinnostaa minuakaan. Mutta se kiinnostaa ja sillä hyvä. Pistin alkuvuodesta kirjailijaminäni naftaliiniin, mutta nyt näyttää siltä, että minun pitää kaivaa se taas esiin ja tuulettaa hetki ja pistää hommiin. On tietenkin pettymys, kun kirja ilmestyy vasta ensi vuonna. Mutta toisaalta on ihanaa, kun ei tarvitse mennä kirjamessuille ensi syksynä. 23.04.2008 - 07:58
Viime aikoina olen törmännyt siihen, miten vaikea minun on saada viestini läpi sellaisessa muodossa kuin olen tarkoittanut.
Kerron esimerkin. Menin palaveriin, jossa tarkoitukseni oli saada verkkosivujen tilaajat pohtimaan miksi he tarvitsevat verkkosivut. Kun tähän kysymykseen löytyisi vastaus, vastauksesta käsin voisi alkaa miettiä millaiset sivut heille pitäisi tehdä. Me siis istuimme pöydän ympärillä ja minä sanoin viattomasti: Oletteko miettineet miksi haluatte verkkosivut? Tilaaja pöyristyi. Eihän nykymaailmassa voi olla uskottava toimija, ellei ole verkkosivuja! En lannistunut heti, vaan yritin johdattaa asiakasta pohtimaan riittääkö halu olla uskottava toimija sisällöksi verkkosivuille? Mutta tilaaja tulkitsi kaiken sanomiseni sen kautta, että minä en ymmärrä miten verkkosivut ovat nykyaikaa ja että kaikilla on ne oltava. No kyllähän minä sen ymmärrän, että verkkosivut ovat nykyaikaa. Senhän vuoksi minä tässä yritän opetella niitä tekemään hemmetti vieköön. Ja tekemisen opetteluun liittyy sekin, että mietitään miksi ne verkkosivut on oltava, koska nettihän on täynnä typeriä verkkosivuja, eikä ole tarkoitus että minä ryhdyn lisäämään huonosti pykättyjen sivujen paljoutta, vaan ideana on tehdä toimivia ja kiinnostavia sivuja. Nyt yritän itse miettiä, että miksi he tarvitsevat nettisivut ja teen suunnitelmat siltä pohjalta, eikä se pohja todellakaan ole se, että kaikilla on nykyään oltava nettisivut. Mutta tuo on vain esimerkki. Viime aikoina olen useammankin kerran havahtunut siihen, että kun sanon jotain, toinen tulkitsee asian omasta viitekehyksestään käsin niin, että tajuan ajautuneeni hänen silmissään outoon valoon. Minun pitää selvästikin hioa omia kommunikaatiotaitojani. Olen kyllä aina tiennyt ne olemattomiksi, mutta en tavallaan ole muistanut, että ne ovat todellakin noin olemattomat. 22.04.2008 - 13:02
Tiedättekö että Tyynellä valtamerellä kelluu neljä kertaa Suomen kokoinen muoviroskalautta, joka tappaa vuosittain miljoona merilintua ja 100 000 nisäkästä, ja jolle ei voida mitään, koska se on niin kaukana kaikesta, eikä tavallaan kuulu kenellekään, koska se kuuluu kaikille meille.
On odotettavissa, että jätelautta tuplaa kokonsa seuraavan kymmenen vuoden aikana. Jätelautta alkoi muodostua jo 1950-luvulla, eli minun syntyessäni se oli jo hyvässä vauhdissa. Ties vaikka siellä kelluisi jokin sellainenkin muoviroska, jonka perheemme heitti Wartburgin ikkunasta, kun viikonloppuisin viiletimme kesämökille auvoisen 60-luvun suloisina viikonloppuina. Silloin me kaikki silmät kirkkaina katsoimme suoraan tulevaisuuteen ja näimme edessä pelkkää jatkuvasti kumuloituvaa hyvinvointia emmekä roskia ollenkaan. Vuonna 94 tein ikimuistoisen matkan Tunisiaan. Hotellimme sijaitsi moskeijan vieressä ja vaikka Tunisia oli aika maallistunut maa, moskeijasta kuului säännöllisin väliajoin rukouskutsu, jonka kaihoisa vire käänsi sisuskaluni ympäri. Se oli vain tunne, joka vastusti kaikkea järkeilyä. Tiedän kyllä kaikki fundamentalismin tuottamat ongelmat, aiheesta oli Hesarin Nyt-liitteessäkin aika masentava juttu. Mutta sitä piti sanomani, että Tunsiassa järkytti kaikkialla pyörivät ja lepattavat muoviroskat. Autiomaan läpi pyyhältävän junan ikkunasta sai katsella kuinka värikkäät muovikassit liputtivat uutta aikaa kaktuksen piikkeihin kiinnittyneinä. Sitä näkyä tuli päiviteltyä jälkeenpäinkin moneen kertaan, mutta silloin en vielä tiennyt jättiläismäisestä jätelautasta, jota merivirrat hyväilevät ja seulovat vuodesta toiseen. Muovijäte murenee, muuttuu levien kasvualustaksi, mutta ei koskaan katoa. Miten kauan vaatii kun lautta peittää alleen koko Tyynen valtameren. Onneksi minä todennäköisesti ole sitä näkemässä. 14.04.2008 - 14:11
Sain Tanssivalta pantterilta ja Hirliiltä tämän napin, mistä kiitokset! Yritän olla tunnustuksen arvoinen ja huolehtia siitä, että bloggaamisellani tosiaan olisi tarkoitus. Kun kävin äsken kirjastossa makselemassa kertyneitä sakkoja, mieleeni tuli sellainen bloggaamisen tarkoitus, että asiakaspalveluun alalla millä hyvänsä, pitäisi saada ihmisiä jotka osaavat puhua ihmisten kanssa. Tajusin nimittäin kirjastosakkojeni kertyneen peräti 14 euroon, mikä tarkoitti ettei minulle voitu enää lainata kirjoja kirjastosta. Kun makselin sakkojani, urputin ahdistusta ja häpeääni purkaakseni virkailijalle näistä nykyajan huononnuksista. Miksi esim. nykyään ei enää ole kirjoissa sellaista pientä taskua, jossa on pieni kortti, jossa on leima, josta näkee viimeisen palautuspäivän? Nyt koko kirjapinosta saa haalistuneen kuitin, joka on jossain säilössä tai sitten ei. Minulla yleensä ei. Nuori varovainen mieshenkilö ei reagoinut urputukseeni, vaikutti siltä, ettei hän edes kuunnellut.Lopulta sanoin, että lopetan kohta kirjaston käyttämisen, mutta ei hän sanonut siihenkään mitään, vaan kiiruhti matkoihinsa. Minun teki mieli juosta perään, tarttua kurkusta kiinni ja sanoa, että reagoi, kun puhun sinulle, tai väännän niskasi nurin senkin inha tomunhajuinen kirjastokääpä! Ihan oikeasti suutuin kun sanomisiini ei reagoida, olkoonkin että olen alhaisista alhaisin, kun seisotan kirjaston kirjoja nurkissani enkä maksa sakkojani ajoissa. 01.03.2008 - 21:05
Vaihteeksi taas ärsyynnyin ihanasti kun luin Hesarista Ulla-Maija Paavilaisen uusimman romaanin arvostelun. Kriitikko toteaa sen olevan"kaunoviihdettä", siis ei ihan ajanvietettä, mutta ei ihan kaunokirjallisuuttakaan. Voimalassahan Hannu Mäkelä juuri valitti, että viihteestä tehdään kaunoa ja se on tietenkin ihan kauheaa. Viihteenhän pitäisi olla sellaista, että kuka tahansa vähänkin valveutunut haistaa jo kilometrin päähän että se on huonosti tehtyä typeriä asenteita levittävää soopaa. On äärettömän vaarallista, jos viihdettä tehdään hyvin, jos viihde kertoo tärkeistä asioista tavalla, joka vetooa tavalliseen lukevaan ihmiseen.
Kriitikko antaa Paavilaiselle ohjeen, että tämän pitäisi miettiä, kumpaa haluaa tehdä, viihdettä vai kaunokirjallisuutta. Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi tällainen valinta pitäisi tehdä. Mitäpä jos yhtäkkiä vain voitaisiin todeta, että viihdyttävä, hyvin kulkeva ja hyvin kirjoitettu tarina on kaunokirjallisuutta, eikä siitä sen enempää. Miksi on niin hemmetin tärkeä tehdä selväksi, että Oikea Kaunokirjallisuus on Jotain Ihan Muuta, jotain mitä esimerkiksi minun kaltaiseni junttipulla ei voi ikinä ymmärtää. *** Sivuhuomautuksena totean, että tuo Kirjailija etsii yleisöä valitukseni pääsi taas Kansalaismediakatsaukseen, olisin bestsellerkirjailija, jos kirjani kiinnostaisivat toimittajia yhtä paljon kuin blogini. Tai ehken sentään, se oli kai Saara joka joskus sanoi, ettei tuota kanavaa kukaan kuuntele. 19.02.2008 - 11:45
Eilen Radio Novan toimittaja soitti ja halusi haastatella, koska Miehen tuoksu on siellä viikon kirjana ja se esitellään Helmi-hetkessä huomenna. Tiesin että tuollainen puhelu oli tulossa, joten oli juonut huomattavat määrät murukahvia ollakseni skarppina ja osatakseni vastata kysymyksiin. Mutta mitä tapahtuukaan. Toimittaja kysyi, että mitä mieltä olen eduskunnan häirintäskandaalista. Minä sanoin, ettei minulla ole niin typerästä asiasta mitään mielipidettä. Sitten hän kysyi, että minä kun ohjaan kirjoittajia, niin mitenkä se nyt on, onko ihmisen mahdollista tulla kirjailijaksi, jos hän ei lainkaan osaa kirjoittaa. Minä sanoin, että monetkaan kirjailijat eivät osaa kirjoittaa, ja ovat silti varsin suosittuja. Muut asiat ratkaisevat, koska ihmisiä ei ilmeisesti kiinnosta miten kirjat on kirjoitettu.
Miksi minä tällaisia puhuin? Minulla oli käytössäni neljä minuuttia suositun radiokanavan kallista aikaa, ja minä keskityn olemaan mahdollisimman kauhea. Opetus: pitää aina muistaa kinuta kysymykset etukäteen, niin että voin etukäteen miettiä mitä vastaan, voidakseni esittää fiksumpaa kuin olen. Se on selvästikin ainoa toivoni. 13.02.2008 - 10:28
Tuohon edelliseen viestiketjuun Liisa pisti linkin testiin jonka avulla voi selvittää omia miellejärjestelmiään. Testisivulla kerrotaan, että on olemassa kolme pääaistijärjestelmää: visuaalinen eli kuvallisiin näköhavaintoihin pohjautuva, auditiivinen eli kuulohavaintoihin pohjautuva ja kinesteettinen eli tunteisiin ja tuntemuksiin pohjautuva aistijärjestelmä. Kun ihminen käyttää aistien kautta tullutta aineistoa ajattelussaan, kuvittelussaan ja muussa mieltämisessään, on kyse mielteistä ja laajemmin ajatellen miellejärjestelmistä. Ihmiset eroavat merkittävästi toisistaan siinä, millaista miellejärjestelmien yhdistelmää kukin yksilö mieluiten ja yleisimmin käyttää. Jonkun aistimaailmassa yksi miellejärjestelmä on vahvasti hallitseva, toiset ihmiset käyttävät luontevasti kahta miellejärjestelmää ja joillakin kaikki kolme perusmiellejärjestelmää voivat olla suunnilleen yhtä vahvoja. Ryhtyessäni tekemään testiä, epäilin jo etukäteen, että auditiivisuus on minulla aikalailla aliedustettuna. Olen huomannut esimerkiksi kirjoittajakursseilla, että minun on vaikea hahmottaa ihmisten tarinoita kun he lukevat niitä ääneen. 95% menee aina ohi, mikä on noloa, koska vetäjän pitäisi olla skarppi. Silti testitulos hätkähdytti, se oli nimittäin tällainen: Auditiivinen 0 % Kinesteettinen 80 % Tuntoaistiin pohjautuvat kinesteettiset havainnot ovat havaintomaailmassasi selkeästi hallitsevina. Testi on tietenkin karkea, eikä sitä kannata ottaa turhan vakavasti, mutta pidän tulosta erittäin kiinnostavana sen vuoksi, että kouluopetus minun aikanani perustui aika vahvasti auditiivisuuteen ja testitulos on yhdenmukainen kokemukseni kanssa. Onneksi nautin silti musiikista, mutta toisaalta, pitää myöntää että parasta on usein hiljaisuus. 08.02.2008 - 11:54
Kaura ja Heidi kiirehtivät kertomaan, että kirjani on esitelty Me Naisissa. Se toki on huomionarvoista tapahtumaköyhässä elämässäni, varsinkin kun lukija on vielä ymmärtänyt kirjani tyylilajin. Mutta taas haukutaan kirjani kantta, eikä siinä mitään, kyllä kirjojen kansia saa arvostella. Minä vaan olen niin tyhmä, etten erota, miksi juuri minun kirjojeni kannet ovat niin epäonnistuneita. Vai onko vain niin, etten kiinnitä huomiota kun muiden kirjojen ulkoasua haukutaan? Minusta monissa muissakin kirjoissa on valittamista, mutta koskaan en kuule niistä pahaa sanaa, mutta auta armias jos joku suvaitsee sanoa minun kirjastani muutaman sanan, niin heti on kannet hampaissa. Yhteishyvässäkin oli pieni esittely jo ennen joulua, siinä ei haukuttu kantta sentään, mutta huomioni kiinnittyi toiseen kummaan juttuun. Arviossa todettiin ettei kirjani kieli töki. Mietin mikä oli saanut arvioitsijan lausumaan tällaisen syvällisyyden? Oliko odotuksena, että kieli tökkii? Jos oli, niin miksi?
No vähäpätöisiä asioitahan nämä. Mutta pistän nyt blogiin muistiin, ennen kuin lähden taas opinteille tuntemattomille. 12.01.2008 - 21:12
 Iltapäivällä posti toi hämmentävän uutisen. Häiriöklinikka oli Keskustiedustelupalvelun äänestyksessä valittu viime vuoden parhaaksi kulttuuriblogiksi. En häiriinny huomiosta, että kahmimani prosentuaalinen osuus on aika vaatimaton. Mitäpä tuosta, muut kulttuuriblogit saivat ääniä vielä vähemmän. Kulttuuriväki on tunnetusti erimielistä sakkia ja se on hienoa, niin pitää ollakin. Kiitän kaikkia teitä (yhtä, kahta, kolmea?) minua äänestänyttä henkilöä ja tarjolla on tietenkin tipattoman tammikuun kunniaksi vihreää teetä ja keksejä. Tuloksia tutkiessani huomasin olevani hienossa seurassa, äänestyksessä menestyneet ovat kautta linjan loistavia bloggaajia. SusuPetal ja Kemppinen jakavat kristillisesti vuoden parhaan blogin arvonimen. Kuten niin usein, saattaa tilanne olla nytkin se, ettei aivan kaikkia loistavia bloggaajia ole äänestyksessä huomioitu niiden ansaitsemalla tavalla ja äänestäjien herpaantumisen vuoksi joitakin merkittäviä vaikuttajia on siten jäänyt myös palkitsematta. Mutta älkää itkekö te, joiden vuoro ei tänään ollut tulla nostetuksi blogikaapin päälle, teidänkin päivänne koittaa, ehkä. 05.01.2008 - 11:32
Tämän päivän lehdestä sain viimein lukea toiveikkuutta herättäviä uutisia. Joskus yhdeksänkymmentäluvulla kun ahdistuin olemattoman eläketurvani vuoksi, sijoitin rahaa pörssiosakkeisiin. Se ei sopinut minulle ollenkaan, tulin heti riippuvaiseksi medioista, jotka raportoivat kurssinotkahduksista reaaliaikaisesti. Sydän kylmänä seurasin sijoitusten arvon heilahtelua, kunnes sopivan nousun jälkeen myin omistukseni ja sijoitin rahat kiinteistöön saadakseni mielenrauhan. Ikävä kyllä Raision kurssi ehti romahtaa, joten ne osakkeet päätin pitää siinä toivossa, että Benecol vielä joskus lunastaisi odotukset. Ei ole näyttänyt kovin lupaavalta. Raision kurssi on madellut pohjalukemissa ja aina kun Raisiosta on kuulunut jotain, siellä on ollut jokin katastrofi menossa. En ole selvillä, mikä on omistukseni nykyinen arvo. Raisio on kuitenkin maksanut minulle osinkoja muutaman euron vuodessa. Raha on mennyt arvo-osuustilin maksuihin, tokko riittänytkään. Mutta sisu ei ole antanut periksi myöntää katkeraa tappiota ja ryhtyä myymään osakkeita poiskaan. Pelkään, että heti kun myyn, Raisio tekee Nokiat ja sitten saan järsiä rystysiä oman typeryyteni vuoksi.
Nyt luin, että Raisio kärkkyy Kiinan markkinoille Benecolin kanssa, koska kiinalaisten kolesterolitasot ovat jyrkässä nousussa. No tämähän on lupaavaa, sillä jos kiinalaiset innostuvat laskemaan kolesterolia Benecolin avulla, niin menekkiä riittää ja luvassa on kurssinousua, näin ainakin maallikkona kuvittelen. Miksi kiinalaisten kolesterolit ovat sitten nousseet? No kun siellä on alettu juoda maitoa. Kiinan pääministerillä on unelma, hän haluaa opettaa kiinalaiset juomaan maitoa. Valtiolla on virallinen maitokampanja, jonka päämääränä on taata maitoannos jokaiselle lapselle. Kun kiinalaiset ovat tuhansia vuosia pärjänneet loistavasti ilman maitotuotteita, heillä ei ole maidonjuojien geenejä, maidonjuonti kun ei ole mitään lastenleikkiä, vaan pistää elimistön lujille. Noin yhdeksänkymmentä prosenttia aikuisista kiinalaisista potee laktoosin imeytymishäiriötä ja lapsistakin kolmekymmentä prosenttia, mutta se ei haittaa, koska maitohan on niin terveellistä. Valiokin luonnollisesti rynnii parhaillaan Kiinan markkinoille maitotuotteineen. Sen lisäksi kiinalaiset itse ovat ryhtyneet innokkaasti kasvattamaan lehmiä. Ilmastonmuutosta on entistä vaikeampi hillitä, kun lehmät valtaavat Kiinan ja alkavat märehtimällä lisätä maailman metaanipäästöjä, mikä osaltaan edelleen vauhdittaa kasvihuoneilmiötä. Ihmisillä on kai taipumusta vähätellä mainonnan merkitystä. Mekin täällä kuvittelemme, ettei mainonta meihin vaikuta, vaan teemme järkeviä päätöksiä oman ajattelukykymme, tietojemme ja intuitiomme varassa. Kiinalaisetkin varmaan pitävät itseään tällä hetkellä tosi fiksuina, kun romuttavat vuosituhantisen ruokakulttuurinsa ja ryhtyvät juomaan maitoa ja syömään hampurilaisia. Verisuonet vain paukkuvat kun ylipaino lisääntyy. Valitettavasti olemme yhtä järjettömiä tällä puolella palloa. Kiinalaisten typeryydet vain ovat jotenkin helpommin havaittavissa. Nyt ehkä kannattaisi sijoittaa Valioon, niin ja Kiinan pörssissä johonkin maidontuottajafirmaan. No ehkei sittenkään, minä sain tarpeekseni paperikaupoista jo yhdeksänkymmentäluvulla. 20.12.2007 - 15:30
 ...mutta tulikin piparkakkulato. Kesken koristelun tuli yhtäkkiä kauhistus. Talossa on puolitoista kiloa taikinaa, kuka sen kaiken syö? Minäkö? Lapsena haaveilin piparkakkutalon tekemisestä. Kerran äiti sitten suostui ja teki taikinan taloa varten. Niin tosiaan, äiti teki taikinan, en minä, se oli hänestä varmaan helpompi niin. Minä tein pahvista kaavat ja sitten kieli keskellä suuta leikkelin taikinasta oikeanlaiset palat. Ne paistettiin ja pistettiin jäähdyttyään kaappiin odottamaan koristelua. Kun koristelemisen aika tuli, otin kaapista laatikon, jonne osat oli laitettu. Mutta mitä ihmettä, miksi se tuntui niin kevyeltä? Syy selvisi pian: veli oli syönyt piparkakkutalon osat. Siitä lähtien minulla on ollut haaveena oma piparkakkutalo. Kouluaikoina ystävä teki ihmisille lahjaksi piparkakkutaloja, sieltä ehkä olin saanut käsityksen, että piparkakkutalon tekeminen olisi jotenkin helppo nakki. No ei ole. Tietysti olisi voinut auttaa, jos olisin hankkinut kaulimen, mutta en hankkinut. Minulla on vain pulikka, jolla teen karjalanpiirakoita joskus. Kuvittelin, että taikinan kaulii pulikallakin ja niinhän sen kauliikin, mutta piparkakkutaikina on vaikea saada tasapaksuksi pulikalla, siksi talo kupruilee. Omituisinta on, että kiinnitellessäni talon osia toisiinsa, minä yhtäkkiä muistin tehneeni tätä joskus ennenkin. En keksi muuta selitystä kuin sen, että veljen syötyä talon osat, me teimme äidin kanssa uuden talon. Minulla on hämärä muistikuva siitä, miten sulatin paistinpannussa sokeria ja miten tein voipaperista truuttaa jolla pursotin koristetta talon katolle. Mutta eikö ole erikoista, että muistan hyvin elävästi pettymyksen kun tajusin että talon osat oli syöty, mutta en muista minkäänlaista erityistä iloa valmiista talosta? En muista pidettiinkö taloa esillä, kuka sen söi ja maistuiko hyvälle. Muistan vain tyhjän laatikon tuoksun ja vintin rappusten töminän kun veljeni häipyi sinne kyllästyttyään kuuntelemaan huutoani. 15.12.2007 - 07:14
Sain nootin siitä, että olin blogissani jokin aika sitten kommentoinut lehtijuttua.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun joku pitää minua hiukan typeränä sen vuoksi, että kommentoin lehtijuttua. Periaatteessa tietenkin ymmärrän ajatuksen. Olisi fiksua aina mennä alkuperäislähteille ja kaivaa sieltä totuus esiin. Tätä painotettiin yliopistossakin. Menkää alkuperäislähteisiin, menkää alkuperäislähteisiin soi selkäytimessäni ja sen vuoksi gradussani ei taida olla yhtään toisen käden lähdettä, tai jos on, se on siellä anteeksipyyntöjen saattelemana. Sain gradusta magnan, joka ei avannut minulle tieteellistä uraa, en tosin yrittänytkään, enkä minä ihmeitä yritä täällä blogissanikaan. Tämähän on minulle vain joidenkin ajatusprosessieni näkyväksi tekemistä. Mutta tuohon lehtijuttujen kommentoimiseen. Tunnen aina häpeää kun jään kiinni siitä, että taas on tullut kommentoitua lehtijuttua ilman että olisin perehtynyt asioihin syvällisesti. Se on laiskaa, velttoa ja pinnallista. Mietin vain, että miksi paperilehtiä sitten yleensä edes julkaistaan, jos niissä olevista jutuista ei saisi olla mitään mieltä, eikä mielipiteitään saisi ilmaista blogissa? Minulle on sanottu, että lehtijuttu on toimittajan tekele, eikä se vastaa jutun kohteen, esimerkiksi kirjailijan näkemystä asioista, vaikka lehdessä kirjailijan ajatuksia siteerattaisiinkin. Fiksu ihminen siis ymmärtäisi, ettei sanomalehtiä pidä ottaa tosissaan, eikä uskoa siihen mitä niissä kirjoitetaan. Itse asiassa minulla onkin koko elämäni ajan ollut se vaiva, että suhtaudun hiukan epäluuloisesti joukkotiedotusvälineisiin ja epäilen että niiden avulla sumutetaan ihmisiä. Alan epäillä, että tuntemukseni on ollut oikeaan osuva. 10.12.2007 - 15:42
Huovutettuani kassillisen lankoja suunnistin jälleen lankakauppaan. Mutta mitä ihmettä. Huopuvien lankojen hylly ammotti tyhjyyttään, tarjolla oli vain muutamaa tylsää perusväriä. Minä siinä ihmettelemään, että miksi värejä on tarjolla näin vähän?! Myyjä siihen, että niin joo, kyllähän jotkut tosiaan vielä huovuttaa. Miten niin tosiaan vielä? Onko kysymyksessä muka jokin muoti-ilmiö? Joo, on kuulemma. Viime talvena oli huovuttajia liikkeellä paljon, nyt käsityöihmisiä kiinnostavat ihan muut jutut.
Myyjä esitteli minulle erikoislankaa, johon oli samaan kerään sullottu kulta-ja hopealankaa, jotain pellavaisen näköistä kuitua, sitten jotain erivärisiä pörröhommeleita, kaikki samassa kerässä. Ne ovat kuulemma nyt kovin haluttuja. Me pyrimme aina vastaamaan kuluttajien toivomuksiin. Siitä vaan sitten kutomaan tai virkkaamaan ja tuloksena on täsmälleen jotain sellaista kuin langantekijä on tarkoittanut, itse ei tarvitse suunnitella mitään eikä miettiä värien ja materiaalien yhteensopivuutta. Voi itku, kun minun mielestäni kutomisessa on kiinnostavinta kun saa itse oman silmän varassa valita mahdollisimman monta eriväristä lankaa ja luoda niistä kokonaisuuden. Miksi ihmiset käyttäytyvät kuin sopulit? Miksi käsityöfriikitkin haluavat kaikki ryhmässä just niitä samanlaisia yhdentyyppisiä lankoja ja muut langat ovat heti vanhanaikaisia. Niitä ei kannata ottaa myyntiin, koska ne eivät kelpaa kenellekään muulle kuin yhdelle hörhölle joka innostuu huovuttamisesta vuotta liian myöhään. Miten se voi olla, että tässä markkinakapitalismin tavarataivaassa, missä roina kaatuu päälle, on pula jostain niin yksinkertaisesta jutusta kuin värikkäistä villalangoista. En tajua. 06.12.2007 - 14:36
Eilen illalta kännykkään tuli kaverilta kiihtyneitä tekstiviestejä. Museoväen pikkujoulujen ohjelma oli kuulemma otettu Miehen tuoksusta. Museotutkija Helmi siellä jatkoi seikkailujaan. Hänet oli mm. lähetetty Pohjois-Pohjanmaalle palauttamaan kuuluisan suonraivaajan kuokkaa sekä tilan rajamerkkinä palvellutta havunoksaa oikealle omistajalle. Matkalla auto juuttuu kuraan ja auttamaan tullut aikamiespoika kellistää Helmin mättäälle. "Ihania nämä esineittenpalautusreissut", tuumaa Helmi.
Niinpä niin. Toisten kirjailijoiden kirjoista tehdään elokuvia ja televisiosarjoja. Minun hahmoni päätyvät ohjelmistoksi pikkujouluihin. Ei sekään kyllä hassumpi foorumi ole, vaikken itse olekaan koskaan viihtynyt pikkujouluissa enkä viimeiseen viiteentoista vuoteen osallistunut yksiinkään. Kai. 15.11.2007 - 22:29
Olen siis selviytynyt kotiin kohtaamisesta ilmielävien lukijoiden kanssa. 4-5 luokkalaisten kanssa keskusteleminen oli järisyttävä elämys. Kysyin, että kuka heistä lukee vapaa-aikana kirjoja. Melkein kaikki viittasivat innokkaasti. Varmistin vielä, että ihan vapaaehtoisestiko? He nyökkäsivät innoissaan, tosin pieni ihmettelevä pilkahdus hiipi silmiin, että miksi tuo akka tuollaisia kyselee, eikö se itse ylenpalttisesti rakasta kirjoja? Sitten sanoin, että minusta olisi mukava, jos he voisivat kysellä minulta asioita, niin osaisin sitten puhua asioista jotka heitä kiinnostavat. Heti nousi noin kaksikymmentä kättä pystyyn. Aloin vastailla kysymyksiin ja siinä se 45 minuuttia sitten menikin. Ei tarvinnut itse keksiä minkäänlaista jutun juurta, lapset pitivät huolen keskustelunaiheista. Kysymykset pysyttelivät tiiviisti kirjallisuudessa ja kirjailijan työssä. He halusivat tietää, mistä keksin aiheet kirjoihin, millainen on minun työpäiväni, mihin kaupunkeihin kirjojeni tapahtumat sijoittuvat, miten päätin ryhtyä kirjailijaksi, miten vanha olin kirjoittaessani ensimmäisen kirjani, mitä ihmiseltä vaaditaan että siitä tulisi kirjailija.
Yläasteen yhdeksäsluokkalaisten ja lukiolaisten ryhmä oli vähän varautuneempi, jotain merkillistä ihmisille tapahtuu tuossa välillä. Nuortenkin kanssa jutteleminen oli kiinnostavaa, mutta heiltä piti sitten jo hiukan lypsää asioita. Tosin varautuneisuudessa oli se hyvä puoli, että minulla oli sitten tilaisuus kysellä heiltä. Minua esimerkiksi kiinnosti tietää kuinka moni on yrittänyt lukea Harry Pottereita, mutta on jättänyt kesken kun ne tuntuvat niin tylsiltä. Ehkä tämä on teistä tyhmä kysymys, mutta Pottereiden suosio tuntuu olevan niin massiivista, eikä missään koskaan kuule yhtään poikkipuolista sanaa ja se on vähän ihmetyttänyt. Siis että voiko joku kirjasarja olla sellainen, että se miellyttää kaikkia. Yllättävän moni tunnustikin suhtautuvansa Pottereihin vähintäänkin välinpitämättömästi ja jättäneensä lukemisen kesken. He kertoivat, että Potterit vain ovat niin suosittuja että oman tykkäämättömyytensä yleensä pitää omana tietona vain, ettei erottuisi massasta. Tämä oli minusta kiinnostava tieto, vaikka ei se ehkä teille ole minkäänlainen yllätys. 01.11.2007 - 12:06
Ruutanoiden henkinen elämä on taas virkistymään päin kun matalat lammet talven myötä hiljaksiin jäätyvät umpeen. Ne kirjoittavat pohjalietteisiin runoja minuudesta ja pimeän ahdistaessa narratiivinen terapia auttaa. Kun toinen valehtelee, toinen kietoo eväänsä surunauhan, ei tarvitse sanoa mitään, ei niillä ole sanoja varten elimiäkään. Kun happi loppuu ne tekevät sitä itse, ne ovat itseriittoisia. Sinä luulet että ne tukehtuvat mutaan, mutta siinä sinä erehdyt. Keväällä kun jäät lähtevät, naaraat aistivat miehen tuoksun ja urokset aistivat naisen tuoksun ja ne kutevat rantavesiin täynnä tulevaisuudenuskoa, eivätkä piittaa vaikka jotkut väittävät niiden maistuvan mudalta.
29.10.2007 - 08:18
Olin eilen kirjamessuilla, kuten Saara jo ehti raportoida, niin että minun ei tarvitse. Kuvat ovat kyllä aika kamalia, ei Saara tosiaan ole kummoinen valokuvaaja, vaikka hänen mielestään minun kamerankäyttötekniikassani olisi ollut säätämistä. Tänään aamuna huomasin Turun sanomien kulttuurisivujen ylälaidassa postimerkin kokoisen valokuvan itsestäni ja sen vieressä oli tällainen teksti:
Turkulainen viihdekirjailija Kirsti Ellilä kertoi sunnuntaina Helsingin kirjamessuilla uusimmasta hömpän helmestään Miehen tuoksu. Siinä museon kävijämääriä yritetään nostaa kyseenalaisin keinoin: järjestämällä näyttely, jossa miehestä tehdään seksiobjekti. Pitäisikö tästä nyt olla iloinen, vai kyrpiintynyt? Saaran lisäksi tapasin messuilla Tarun miehensä kanssa ja kommenttieläimeni Sylvin, joka valitettavasti ei ole realisoitunut blogipersoonana. Myös kaimakollegani piipahti paikalla ja kertoi voittaneensa kirjamessujen runoraadin, mistä vilpittömät onnittelut! 19.09.2007 - 17:45
Minulla on omasta mielestäni aika huono tuuri. Silloinkin kun tuntuu, että nyt onni potkii, myöhemmät tapahtumat yleensä osoittavat, ettei se niin erityisesti potkinutkaan. Esimerkiksi silloin kun ensimmäisestä käsikirjoituksesta päätettiin tehdä kirja, se tuntui hienolta. Mutta sitten kun kirja oli valmis, se vain hautautui jonnekin. Nykyään tietysti ajattelen, että on ihan hyväkin kun hautautui. Mutta kumpikaan ei tunnu varsinaiselta onnenpotkulta nyt kun asiaa ajattelee, siis ei se kirjan tekeminen, eikä se että se hautautui.
Sitten luin lehdestä, että maapallolle mätkähtää vuodessa 500 meteoriittia. Esimerkiksi Nauvossa kävi vuonna 1971 sillä tavalla, että vajan tiilisen vesikaton läpi paiskautui meteoriitti suoraan verkkokoriin. Olisi siis ollut periaatteessa ihan mahdollista, että äsken kun kävin kaupungilla, olisi meteoriitti osunut suoraan päähän. Ja nytkin kun istun tässä ja kirjoitan, voisi meteoriitti tulla katon läpi. Mutta niin ei ole käynyt, joten ei minulla ehkä niin huono tuuri olekaan. Mutta toisaalta tätäkin asiaa voi ajatella toisesta suunnasta. Jos meteoriitti nyt osuisi minua päähän, olisin ilmeisesti Suomen ensimmäinen ihminen joka heittää henkensä sillä tavalla. Olisihan se aika komeaa. Jäisin historiankirjoihin vaikken olisi koskaan kirjoittanut yhtään kirjaa. 22.08.2007 - 11:47
Huomasin lehdestä, että kun kaikkien meidän kapitalistien esikuva ja lemmikki Nalle Wahlroos kestitsi kuninkaallisia vieraitaan, hän vei ne poliisisaattueessa Turun linnaan brunssille. Turun linna suljettiin sinä päivänä kokonaan yleisöltä, mikä tarkoitti että Nalle joutui pulittamaan siitä kaupungille 1500 euroa. Ja mitä ihmeen pelleilyä se on, ettei Wahlroos joudu maksamaan poliisisaattuesta, vaikka poliisit olivat pois siitä varsinaisesta työstä, jota varten minäkin veromarkkojani, tosin toki vähäisiä, köyhimys kun olen, makselen. En hemmetti vieköön ole tarkoittanut, että verorahojani käytetään tuollaiseen pelleilyyn. Jos Wahlroos haluaa vierailleen suojelua, maksakoon siitä niin kuin muutkin ihmiset.
No joo joo, tiedän että varmaan näitä vähäisiä rahojani käytetään moneen muuhinkin turhaan pelleilyyn. Mutta eikö 1500 euroa Turun linnasta ole naurettava hinta? Minusta ihmisen pitäisi joutua maksamaan tuollaisesta tempusta vähintään 15 000 euroa. Minäkin pystyisin periaatteessa sulkemaan Turun linnan päiväksi, minulla on nytkin tilillä sen verran rahaa, että se onnistuisi. Pitääkin kysyä kaverilta joka on siellä töissä. Mitä jos vuokrataan Turun linna ja leikitään päivä riistokapitalistia joka kekkaloi kuninkaallisessa loisteessa, se olisi varmaan tosi hauskaa. 19.08.2007 - 21:31
Jos olisin kouluruoka, olisin
Kaalilaatikko ja Tämä on siis niin totta, lukuunottamatta ehkä tuota kotimaista poppia tai iskelmää, niin ja ei minua kyllä kukaan oikeastaan pyydä talkooavuksikaan mutta se ei romuta tätä testiä, koska jollakin hyvin syvällisellä tasolla minä todellakin tunnen olevani kaalilaatikko ja lasi vettä. Löytyi Saaralta 09.08.2007 - 10:17
Halusimme järjestää tiedotustilaisuuden ja kertoa että Suomen ensimmäinen sanataideripari on onnistinut hyvin. Toimittajia kutsuttiin paikalle ja heidän annettiin haastatella nuoria sen lisäksi, että vetäjätkin pääsivät jotain sanomaan. Yksi ilta menikin siihen, kun jokaisen leiriläisen vanhemmilta erikseen pyydettiin lupa, että heidän nuortaan saa haastatella. (Mainitsen tämän sen vuoksi, ettei joku taas ala urputtaa leiriläisen intimiteettisuojan rikkomisesta tms.) Paikalle saapui toimittajia Kaarina-lehdestä, Turku-tv:stä ja Kirkko ja me lehdestä. Yllätykseni oli vilpitön, kun Kirkko ja me lehden toimittaja ilmoitti, ettei ole lainkaan kiinnostunut meidän leiristämme. Hän tekee juttua kauneusihanteista ja haluaisi pari nuorta haastatteluun kertomaan mikä on ihmisen silmissä kaunista ja mikä Jumalan silmissä kaunista. Sitten hän häipyi jonnekin kahden esiintymishalukkaimman leiriläisen kanssa. Huomasin ärsyyntyväni asiasta. Siis nythän kuitenkin me olemme tehneet täällä jotain sellaista, mitä ei ole ennen Suomessa (enkä tiedä onko muuallakaan) kokeiltu, ja käsittääkseni kaikki ovat olleet tyytyväisiä leiriin. Olisin luullut, että seurakuntayhtymän oma tiedotuslehti olisi käyttänyt tilaisuuden hyväksi ja uutisoinut tällaisesta uudesta kokeilusta. Olen nimittäin käsittänyt, että toimittajat metsästävät aina uutisia ja nyt olisi ollut omalla alueella tilaisuus tehdä positiivinen uutinen. Kauneusihanne on ikuisuusaihe, sitä jauhavat naistenlehdet melkoisella voluumilla viikosta toiseen, mutta Suomen ensimmäinen sanataideripari järjestetään vain kerran. Ensi kesän ripari ei ole enää samanlainen uusi juttu. Mutta kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Olen ennenkin todennut, että minä en ymmärrä toimittajia. Onneksi minun ei yleensä tarvitsekaan. Tämän vain halusin vuodattaa tänne, kiitos. Turku tv:n puolitoistaminuuttinen on kuulemma tulossa nettiin. 01.08.2007 - 10:09
Silmät ovat sielun peili. Aloin yhtäkkiä ihmetellä, että kenen sielua tässä oikein peilataan? Olen ajatellut sanonnan tarkoittavan, että ihmisen silmistä pystyisin kenties lukemaan jotain hänen sielustaan, näkemään millainen hän oikeasti on. Mutta peilihän on sellainen aparaatti, josta yleensä näen oman naamani. Joten tarkoittaako sanonta kuitenkin sitä, että toisen silmiin katsomalla näkisin oman sieluni, totuuden itsestäni? Tavallaan tämä voisi kyllä ollakin syvällinen totuus, koska ihminen näkee muissa usein asioita jotka hän haluaakin nähdä ja toisen ihmisen katseessakin tulee usein nähtyä sellaista mitä toivoo tai pelkää sieltä tavoittavansa: hellyyttä, ylenkatsetta, rakkautta, vihaa, välinpitämättömyyttä. 27.07.2007 - 14:08
Eräänä
utuisen heinäkuisen päivän aamulla istuimme mökin verannalla ja
katselimme kuuroa kissaamme, joka tähyili järvelle. Kävin mieheni
kanssa tällaisen keskustelun:
Mies: Pitää ajaa kaupunkiin ja ostaa kaupasta pilli. Minä: Minkä ihmeen vuoksi? Mies: Voisi puhaltaa kissan korvaan. Minä: Minkä ihmeen vuoksi? Mies: Että se kuulisi jotain. Minä: Minkä ihmeen vuoksi se haluaisi kuulla pillin äänen? Mies: Olisihan se elämys, kun ei se ole pitkään aikaan saanut kuulla mitään. Mutta sitten lensi haikara ohi, ja kalat pomppivat ilmaan kauempana järvellä, se oli niin erikoista, että pilliasia unohtui, eikä asia näyttänyt kissaakaan liikuttavan. Kului pari päivää ja sitten näimme jonkin kirkkaan oranssin kelluvan meitä kohti. Kävimme hakemassa sen veneellä. Paljastui, että se oli lapsen pelastusliivi. Ja mitä siitä löytyikään! Pilli! Mies irrotti pillin, tiskasi sen, hygieeninen kun on, ja etsi kissan, joka siinä vaiheessa oli vetäytynyt saunakamariin hyvin ansaituille päiväunille. Hän puhalsi pilliin. Kissa käänsi päätään. Eikä tarvinnut edes ihan korvan juuressa puhaltaa, kyllä se kuuli kauempaakaan. Ei se siis aivan kuuro olekaan. 13.07.2007 - 11:43
Kirjailijantyössä
joutilaisuus ja suoranainen laiskottelu on usein mitä suurimmassa
määrin ahkeruutta. Tämä tuli mieleen, kun luin Arjan kommentin.
Ongelma omalla kohdallani on siinä, että vaikka tiedän olevani ahkerimmillani usein juuri silloin kun päältä katsoen olen veltoimmillani, minusta tuntuu kuin minun pitäisi joidenkin kasvottomien, hahmottomien muiden edessä perustella velttoiluani, koska muut tuntuvat vaativan normin mukaista, näkyvää ahkeruutta. Todellisuudessahan kukaan ei odota, eikä vaadi minulta erityistä ahkeruutta. Jokaisella on ihan riittävästi tekemistä omissa jokapäiväisissä murheissaan, eivät he välitä vartioida muiden tekemisiä, ainakaan silloin kun niiden tekemättä jättäminen ei kaadu heidän niskoilleen. Ja minunhan tapauksessani velttoilun jäljiltä tekemättömät asiat kaatuvat vain omaan niskaani. Tunne siitä, että pitäisi aina olla näkyvästi, kouriintuntuvasti, tervehenkisesti, normaalisti ahkera on vain jonkin sisäänrakennetun kontrollantin tapa hallita minua. Olen kai nielaissut sen kontrollantin, ne salaperäiset muut kasvatukseni jossain vaiheessa. Ne rankaisevat minua sähköiskua muistuttavin sielullisin nykäisyin aina kun velttoilen. Niiden vuoksi yritän näyttää ahkeralta ja tunnolliselta valveillaoloni jokaisena hetkenä ja ne muistuttavat minua myös siitä miten kirjailijalle olisi tietysti plussaa jos unetkin olisi valjastettu luovaan, määrätietoiseen työskentelyyn. 12.07.2007 - 11:35
Olen
jälleen temperamenttiteorian lumoissa. Temperamentissa on kysymys
synnynnäisten valmiuksien tai taipumusten kokoelmasta, joka määrää
ihmisen yksilöllisen ja hänelle ominaisen reagoimis- tai
käyttäytymistyylin.
Temperamentti koostuu useista erilaisista piirteistä, kuten sensitiivisyys, aktiivisuus, sopeutuvuus, sinnikkyys, häirittävyys, rytmisyys, jotka voidaan pistää asteikolle korkea-matala, sekä lähestyminen ja vetäytyminen. Liisa Keltikangas-Järvinen esittelee perinpohjaisesti mitä erilaisia vaikutuksia temperamenttipiirteillä on ihmisen koulumenestykseen ja sitä kautta elämään yleensäkin. On nimittäin niin, että vaikka mikään temperamenttipiirre sinänsä ei ole hyvä eikä huono, käytännössä koulu ja työelämä vaativat ihmiseltä tietynlaista temperamenttia ja ne joiden temperamentti sopii vaatimuksiin huonosti, ovat ongelmissa. Koska temperamentti on perustaltaan biologinen ja synnynnäinen, sitä ei voi muuttaa. Vetäytyjästä ei tule lähestyjää, vaikka häntä kuinka koulisi, mutta toki hän pakon edessä oppii voittamaan kaikkea uutta kohtaan tuntemansa pelon. Kirjaa Temperamentti ja koulumenestys lukiessa yritän hahmottaa omia temperamenttipiirteitäni. On selvää, että sensitiivisyyteni on korkea, samoin häirittävyys, mikä näkyy siinä että reagoin kaikkeen mahdolliseen mitä ympäristössä tai minussa itsessäni tapahtuu, ja keskittyminen on vaikeaa. Tämä ominaisuus on haitannut elämääni niin kauan kuin muistan. Olen oppinut, että kysymys on psyykkisestä häiriöstä. Mutta temperamenttiteoria antaa minulle tässä kohden terveen paperit. Kysymys ei välttämättä olekaan häiriöstä, vaan synnynnäisestä, yksilöllisestä ominaisuudestani. On myös selvää, etten ole kovin aktiivinen ja myös rytmisyyteni on matala, se näkyy epäjärjestyksenä jota kylvän ympäriinsä missä tahansa liikunkin. Tästäkin olen kantanut huonoa omaatuntoa, koska olen pitänyt epäjärjestystaipumustani silkkana velttoutena. Tietysti matalan rytmisyyden ihminenkin voi oppia pitämään paikat järjestyksessä, mutta hänelle se on huomattavasti vaikeampaa kuin korkean rytmisyyden tyypille, joka ei yksinkertaisesti pysty olemaan ellei kaikki ole siellä missä kuuluukin. Kaikki uusi ahdistaa minua, niin kuin tietokoneenkin hankkimista lykkään sen vuoksi, että pelkään mitä kaikkea kauheutta se tuo elämääni. Tämäkin kone on kauhea, mutta se on tuttu, joten sen oikkuilut eivät suista minua kaaokseen. Minua painostetaan nyt erittäin voimakkaasti lopettamaan koneasian vatvominen ja hankkimaan se hemmetin uusi kone. Minäkin haluan sen koneen ja sittenkin, voi miten vastahakoinen olenkaan menemään kauppaan, kohtaamaan myyjää jne. Mutta siis suosittelen Keltikangas-Järvisen kirjaa jokaiselle, jolla on taipumus tonkia psyykeään ja joka vanhojen, käytössä kuluneiden terapiamallien rinnalle kaipaa uutta tuoretta näkökulmaa asioihin. 04.07.2007 - 17:30
Luin kirjan nimeltä Irti läheisriippuvuudesta,
eli kuinka lopetan muiden holhoamisen ja pidän huolta itsestäni. Kirja
on kirjoitettu lähinnä ihmisille, jotka ovat joutuneet elämään
alkoholistin lähipiirissä ja menettäneet sen vuoksi kontaktin omiin
tarpeisiinsa ja toiveisiinsa. Minä en ole koskaan joutunut elämään
alkoholistin kanssa, mutta siitä huolimatta tunnistin kirjasta omat
luontaiset reagointitapani, joista tosin olen viime aikoina kasvanut
irti, viimeinkin. Kirja oli kiinnostava, vaikka tuntuu, että
läheisriippuvuus on vähän sellainen kaikkeudenteoria, joka sopii joka
väliin ja selittää kaiken mahdollisen pahan olon ja surkeuden.
Joskus aikoinaan Tommy Hellsten teki läheisriippuvuudesta Suomessa muotisanan, naistenlehdet tarttuivat auliisti siihen ja Hellstenistä tuli guru. Kaikki olivat silloin läheisriippuvaisia, myöhemmin heistä tuli narsisteja. Niin, mitäköhän he nyt ovat. Termi ymmärrettiin vähän miten sattuu. Minäkin oikeastaan vasta nyt tajusin, että läheisriippuvuus on siis oikeastaan sitä, että jostain syystä ihminen on oppinut, että hänen oma tapansa ajatella ja tuntea on väärä, joku muu lähipiirissä tietää nämä asiat häntä paremmin. Tästä sitten seuraa jos jonkinnäköistä vitsausta ihmisen elämään, muun muassa se, että hän huolehtii kaikista muista ihmisistä, mutta ei osaa pitää huolta itsestään. Muistan äitini joskus kysyneen minulta varovasti, että olenko lukenut sen kirjan jonka nimi on Virtahepo makuuhuoneessa. Nyt se tuli taas mieleen ja ajattelin, että jos osaisin, niin siinähän olisi kirja, joka minun pitäisi kirjoittaa. 01.07.2007 - 20:41
Lähdin
aamulla aikaisin miehen kanssa kävelylle. Kun kävelimme Aurajoen
rantaa, huomasimme vastarannalla hoipertelevan nuorukaisen, joka
keikkui lähellä pengerryksen reunaa. Pysähdyimme katselemaan. Tyyppi
jäi huojumaan joen partaalle, taittui kaksin kerroin kuin olisi ollut
aikeissa oksentaa jokeen. Mietimme että ei kai se nyt vaan tipahda.
Jatkoimme matkaa, mutta vilkuilimme vastarannalle. Poika näytti
nyykähtäneen istualleen ja nuokkui pengerryksellä, huppu päässä, kädet
maihinnousuhousujen taskuissa.
Mielessä kävi monenlaisia ajatuksia. Me olimme itse asiassa menossa ihan toiseen suuntaan ja kuka noista tuollaisista tyypeistä tietää, mikä sekopää narkkari lienee, linkkuveitsi valmiina mikäli joku sattuisi lähietäisyydelle. Mutta siis kun juuri oli ollut lehdessä juttua, että ihmisiä tipahtelee jokeen, eivätkä ne pääse sieltä omin avuin ylös. Eipä siitä taida olla kauaakaan kun juuri joku hukkui. Niin että pakkohan meidän oli mennä katsomaan. Kun kävelimme takaisinpäin, ylitimme sillan ja oikaisimme puiston läpi tyyppiä kohti, rekisteröin omia tuntemuksiani. Onko tämä jotain ylireagointia, häiritsenkö kenties, kuuluuko tämä minulle ja entä jos tyyppi on vaarallinen? Mies meni pojan taakse, kosketti häntä selkään, sanoi että hei, älä nuoku tässä penkereellä, tiput vielä jokeen. Tokkurainen poika säpsähti hereille, mumisi joo ei kai tässä mitään, katseli hämmentyneenä ympärilleen. Minä sanoin, että mene tuohon penkille nukkumaan. Vahdimme, kun poika toikkaroi vähän matkan päähän ja nyykähti lähimmälle puistonpenkille. Jätimme sen siihen. Jälkeen päin tuli mieleen, että entä jos seuraavan päivän lehdessä on juttu. Hupparipoika on nähty viimeksi sunnuntaiaamuna Aurajoen rannassa keski-ikäisen pariskunnan seurassa. Miehen oli nähty tönäisevän poikaa. Nainen oli sanonut pojalle jotain. Sen jälkeen pojasta ei ole ollut havaintoja. Turkulaisen pariskunnan liikkeistä jotain tietäviä pyydetään ottamaan yhteyttä poliisiin... 27.06.2007 - 11:01
Välillä
tulee tarve vain olla. Eilen taisin nukkua kahdet päiväunet ja katselin
televisiota iltapäivällä, jota en yleensä koskaan tee. Tutkiskelin
kyllä välillä erästä puolivalmista käsikirjoitusta, mietin pitäisikö
sille tehdä vielä jotain, vai joko sen uskaltaisi lähettää eteenpäin.
Illalla lähdin ystäväni kanssa kirkonmäelle juomaan viiniä ja syömään voileipiä. Putkasta vapautunut merimies liittyi seuraan, katsoi meitä pitkään ja totesi, että emme mekään ilmeisesti enää mitään ihan tyttöjä ole. Kysyimme oliko sillä jotain väliä kenties? Ei kuulemma ollut. Hän joi kaljansa ja ystäväni lirutti viinitörppösestä hänen kaljapulloonsa täydennystä. Minä en kuitenkaan osannut oikein rentoutua, koska aina kun yritimme jutella keskenämme, tyyppi sanoi vihaisella äänellä "kuunnelkaa nyt kun mä puhun!" Periaatteessa tietenkin pitää olla valmis kuuntelemaan lähimmäisensä murheita ja murheita hänellä olikin, mutta huomasin jälleen kerran, että myötätuntoni kärsivää ihmiskuntaa kohtaan on enemmän teoreettista laatua, joten ehdotin että vaihtaisimme paikkaa. Onneksi Turussa riittää puistoja ja kallioita ja eilinen ilta oli aurinkoinen ja mukava, vaikka päivä aluksi vaikutti pilviseltä. Nyt on sadellut, ja se tuntuu hyvin sopivan kesän tähän vaiheeseen. Vuodet maaseudulla oman kaivon varassa ja aktiivisena kotitarveviljelijänä ovat pysyvästi muuttaneet asenteeni sateeseen. Sade tuntuu taivaan lahjalta, ja sehän se tietysti onkin, meidän kävisi huonosti ilman vettä. Runsas viikko sitten olin katolisessa messussa ja messun yhteydessä kastettiin vietnamilainen pieni tyttö. Kasteseremoniaan kuului kasteveden siunaaminen omana juhlallisena operaationaan ja se tuntui minusta erityisen hienolta. Me pidämme vettä itsestään selvänä asiana. Emme me ihmettele Itämerta, emme Aurajokea, emme kymmeniä tuhansia järviämme. Emme pohjavesialueitamme, emme sateita jotka tulevat ja menevät. Me ihmettelemme vain jos meri täyttyy sinilevistä, järvet saastuvat, pohjavedet pilaantuvat ja sateet lakkaavat tulemasta. Ainakin minut kasteveden siunaaminen pysäytti miettimään maailmankaikkeuden käsittämättömyyttä, sitä miten samalla tavalla kuin maapallo, minäkin olen suurimmaksi osaksi vettä. 25.06.2007 - 14:22
Oli
mukava lukea paikallisaviisista opiskelukollega kansatieteen dosentin
ja tutkijatohtorin Helena Ruotsalan juttu siitä miten tärkeä rooli
hajuaistilla on muistojen ja erityisesti lapsuusmuistojen rakentajana.
Rooli on niin merkittävä, että hajuaistia voitaisiinkin oikeastaan
kutsua muistojen kodiksi.
Tuoksut kykenevät varastoimaan menneisyyttä, vaikka usein käykin niin että tuoksu jää helposti tulkitsematta ja ihmiset eivät kehitä tuoksumuistiaan, eivät pyri löytämään sanallisia ilmauksia niille etäisille häivähdyksille, jotka liittyvät tuoksuihin. Mutta tätähän minä olen tehnyt kirjoittajakursseillani, pistänyt ihmisiä muistelemaan tuoksuja, sen lisäksi että kaikenlaisia hajuja on haisteltu myös paikan päällä, ja yritetty miettiä mitä kaikkia asioita tuoksuihin liittyy. Tähän asti olen pitänyt sitä vain ikiomana huuhaanani, jota mikään arvovaltainen taho ei ole vahvistanut. Jostakin psykologian kurssista nimittäin jäi joskus mieleen, että hajuaistimukset menevät suoraan tunne-elämää hallitsevan limbisen järjestelmän rakenteisiin. Tältä pohjalta kehitelin oman teoriani jota olen kirjoituskursseillani soveltanut siinä täydessä vakuuttuneisuudessa että nimenomaan hajuaistin kautta meidän on mahdollista päästä kiinni sellaisiin syviin, varhaisiin tunnekokemuksiimme joille meillä ei oikeastaan ole sanoja. Mutta nyt jälkikäteen voimme yrittää niitä sanoja etsiä ja siis hahmottaa kokemuksiamme. Ruotsalan artikkeli sopi siis tukemaan teoriaani. Kokemukseni mukaan tuoksumuistot koetaan voimakkaina. Jokin tietty hiukan ummehtunut kylmän eteisen, hikisen villasukan, tai vastalypsetyn maidon tuoksu voi nostaa vilunypyt iholle tai kyyneleet silmiin, miten milloinkin. Näistä muistoista syntyy usein hyvin eläviä ja vaikuttavia pieniä tekstejä, joissa lapsuuden tunnekokemus välittyy konkreettisen tapahtuman kautta hyvin autenttisena ja puhuttelevana. Mistä tulikin mieleen, että tässä sopii ehkä mainostaa Räisälän kansanopistoa, jossa käynnistetään pienen luovan tauon jälkeen kirjoittajalinjaa. Olen siellä opettajana Römpötin kera. Minulla on valtavia visioita siitä, millä tavalla haluan oman osuuteni vetää. Painopiste tulee olemaan kirjoittamisen estojen purkamisessa, kirjoittavan minän löytämisessä ja populaarissa kirjallisuudessa. Ilmoittautukaa hyvät ihmiset, jos tahdotte päästä hellään, mutta tiukkaan ohjaukseeni. 11.06.2007 - 10:31
Minua
on koko ikäni vaivannut tunne siitä, etten pysty tekemään itseäni
ymmärretyksi normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä.
Kerron esimerkin. Olen yli kaksikymmentä vuotta elänyt saman ihmisen kanssa, jolle olen alusta lähtien ja erittäin toistuvasti kertonut kauhujuttuja omalta kouluajaltani. Olen kertonut miten olin huono koulussa, miten opettaja vainosi minua, miten minulla oli lukihäiriö jne. Olen aina kokenut, ettei hän ole suhtautunut minun kouluvaikeuksiini kovinkaan myötätuntoisesti. Olen tyytynyt tilanteeseen koska olen ymmärtänyt ettei menneisyydestään ruikuttava ihminen välttämättä ole kovin inspiroiva seuralainen. Jokin aika sitten löysin vanhat koulutodistukseni ja näytin niitä hänelle. Hän oli hämmästynyt nähdessään todistukseni ja totesi kuin uutena ihmeellisenä asiana, että hei, oletko tosiaan ollut näin huono koulussa? Kysyin mitä hän sitten oli kuvitellut, kun olen yli kaksikymmentä vuotta valittanut tästä samasta, itsetuntoni raunioittaneesta asiasta. Hän kertoi kuvitelleensa, että minulle "huono koulussa" tarkoitti sitä että kymppien joukossa oli yksi kahdeksikko tms. Tämä tuli mieleen kun tapasin erään opiskeluaikaisen tuttavani ja kun juttelimme, huomasin hänen kuvittelevan, että olen ollut kympin oppilas. En ymmärrä miten minä olen voinut viestiä ihmisille jotain tuollaista, kun mielestäni olen kyllästymiseen asti aina valittanut sitä kuinka väärin minua on koulussa kohdeltu. Mutta ihmiset tuntuvat kuulleen valitukseni jotenkin ihan toisin, kuin mitä olen tarkoittanut. Epäilen, että minulla on tätä ongelmaa laajemminkin, ihmiset ymmärtävät minut ihan päinvastoin kun on ollut tarkoitukseni, mutta esimerkiksi tässä blogissa sitä ongelmaa ei ole. Kun valitan ongelmistani, saan kannustavia kommentteja ja itsetunnon pönkitystä niin paljon että alkaa jo nolottaa. 10.06.2007 - 17:37
Lueskelin Hömpän helmistä kuinka Tuija Lehtinen Kolmiokirjaan kirjoittamalla löysi oman tapansa kirjoittaa.
Minullekin Kolmiokirja oli kirjoittamisen korkeakoulu, mutta minun onnettomuuteni on siinä, etten löytänyt siellä omaa tapaani kirjoittaa. Oman kirjoittajaurani aloitin melodraamoista ja siirryin jännityksen ja kauhun kautta huumoriin, sen lisäksi että kaiken aikaa haaveilin aivan muunlaisten tarinoiden kirjoittamisesta. Tragediani on siinä, että olen aina halunnut kirjoittaa vakavia lukuromaaneja. Kotimaisista tekijöistä Sirpa Kähkönen, Ulla-Lena Lundberg, kirjoittavat sen tyyppistä kirjallisuutta johon olen tuntenut kutsumusta. Mutta toistaiseksi minusta ei ole ollut kirjoittamaan sellaisia kirjoja, enkä nyt vähään aikaan ole yrittänytkään. Nykyään mietin miten paljon olisin voinut saada aikaiseksi ellen olisi tuhlannut energiaani yrittämällä jotain sellaista, joka ei minulta onnistu. Siis olla jotenkin vakavastiotettava. Ja miten paljon olisin saanut aikaiseksi, jos olisin voinut valita jonkin tietyn tyylilajin ja pysyä siinä, kirjasta toiseen, sen sijaan että hyppelen sinne tänne ja yritän vähän kaikkea niin ettei mistään tule mitään. Positiivinen puoli asiassa on siinä, että olen siis kokeilunhaluinen, haluan ylittää rajoja, ja sellaistahan voisi pitää hyvänä asiana. En ole tyytynyt kirjoittamaan pelkästään sitä mikä on sujunut ja mille on ollut kysyntää, vaan on pitänyt yrittää jotain muuta silläkin uhalla, etten ehkä osaakaan. Mutta tietenkin mietin esimerkiksi sitä, että kuinka monta kertaa kannattaa yrittää jotain sellaista, mikä ei heti ensi yrittämällä onnistu. Muistini mukaan joku näyttelijä taisi aikanaan pyrkiä melkein kymmenen kertaa teatterikorkeakouluun, ennen kuin onnisti ja sellainen pistää kyllä miettimään. Jossain kohdassa on syytä olla sitkeä. Jossain toisessa kohdassa taas voikin olla viisasta antaa periksi, luopua yrittämästä jotain mikä ei suju ja mennä siihen suuntaan mikä sujuu. 29.05.2007 - 12:56
Sain Tuomolta haasteen: Kirjoita sellainen muistokirjoitus, jonka kaikkein hurjimmissa unelmissasi toivot jonkun sinusta kirjoittavan.
Maailmankuulu kirjailija rakasti hömppää ja apinoita Ellilä oli kuuluisa ja rakastettu kirjailija, jonka kirjojen pohjalta tehdyt lukuisat elokuvat ja televisiosarjat ovat tehneet hänen kirjansa tutuiksi niillekin, jotka eivät muuten juuri kirjallisuudesta perusta. Kirjoistaan kertyneen merkittävän omaisuuden hän säätiöi jo elämänsä aikana ja lukuisista rahastoista on tuettu nuoria, aloittelevia naiskirjailijoita Suomessa ja erityisesti myös kehitysmaissa. Ellilän uupumaton taistelu naisten viihteen puolesta alkoi lopulta, kirjailijan itsensä jo kyllästyttyä aiheeseen, kantaa hedelmää ihmisten ymmärtäessä millä erityisellä tavalla taistelussa oli kysymys sukupuolten tasa-arvosta. Ihmiset alkoivat ymmärtää, että tarvitaan erilaisia kirjoja ja on hyvin suuressa määrin Ellilän ansiota, että kirjallisuuden kaanoniin on viime vuosina hyväksytty naisten suosimia viihteellisiä teoksia. Ellilä oli monipuolinen ja elämäniloinen renessanssipersoona, jolle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Hän oli intohimoinen keskustelija ja ensimmäisiä ihmisiä, jotka ymmärsivät internetin suuren sosiaalisen merkityksen. Hän oli uraauurtavalla tavalla luomassa uudenlaista elävää keskustelukulttuuria, joka laajeni internetistä sen ulkopuolelle, rikastuttaen ihmisten elämää merkittävällä tavalla. Elämänsä loppuvaiheessa hänestä kehittyi apinoiden ihmisoikeusliikkeen johtohahmo. 18.05.2007 - 19:28
Merja vihjaisi syntitestistä. Kävin testaamassa itseni. Helmasyntejäni ovat sen mukaan murehtiminen,
hengen velttous, huumorintajuttomuus. Kaksi edellistä hyväksyn, mutta
mitä ihmettä, minäkö muka huumorintajuton... Nyt menivät taas kerran
urasuunnitelmat uusiksi. Kateus, jota olen pitänyt suurimpana
ongelmanani, tulee vasta noiden jälkeen. Minulta löytyi kyllä muitakin
syntejä, kuten ylpeyttä ja välinpitämättömyyttä, mutta niiden osuus on
testin mukaan elämässäni vähäisempi. Yllättäen vatsanpalvontakin oli
syntilistani alimpana, vaikka olen ollut suursyömäri koko ikäni.
Minulta löytyi onneksi hyveitäkin. Niitä ovat hiljainen tieto, kun nyt vielä tietäisi mitä sekin tarkoittaa. Suhteellisuuden taju, kohtuullisuus ja urhoollisuus. Yllättäen anteeksiantavaisuuskin oli aika korkealla sijalla, vaikka olen pitänyt itseäni täysin anteeksiantamattomana tyyppinä. On muuten aika jännittävää, että kuolemansynneiksi kutsutut asiat ovat oikeastaan aika vaatimattomilta kuulostavia paheita. Murha ei ole päässyt kuolemansyntien joukkoon. Taustalla taitaa olla jokin sellainen ajatus, että jos ihminen ei pidä paheitaan kurissa, se johtaa hengelliseen kuolemaan, siksi pikkupaheita on nimitetty kuolemansynneiksi. 10.04.2007 - 10:30
Ugus ihmetteli eilisessä postauksessaan
minkä vuoksi pääsiäistä täytyy viettää päiväkausia, vaikka kukaan ei
oikeastaan sitä enää vietä. Mutta kyllähän ihmiset osaavat vielä ottaa
pitkistä pyhistä irti kaikenlaista, tämän aamun lehdessä kerrottiin
kuinka nuoriso on juhlinut pääsiäistään.
Pojat sytyttelivät tunnin aikana neljä tulipaloa Turussa ja kaksi tyttöä sotki aikansa kuluksi Aschanin kahvilan. Tyttöjen juhlinnasta kerrotaan, että he levittivät kakkuja pöydille ja ulostivat käytävälle. Miten mielikuvituksekasta! Tytöt olivat 12 ja 14 vuotiaita. Oikeastaan tuo konditorian sotkeminen on kiinnostavin uutinen pitkään aikaan. Mietin millaisessa tajunnan tilassa he ovat olleet, mitä oli tapahtunut ennen kakku- ja ulosteleikkejä, ja mitä kotona sanottiin, kun tytöt palautettiin vanhemmilleen sen jälkeen kun heidän henkilöllisyytensä oli selvitetty. Minä vietin pääsiäistä hiukan tavanomaisemmin kuin nuo tytöt, mutta ei minultakaan juhlaa puuttunut. Olen jo niin vanha, että kaamoksen väistyminen ja kevään saapuminen on aina yhtä suuri ylösnousemuksen ihme. Eletään jälleen niitä aikoja, jolloin haluaisin pysäyttää ajan kulun hetkeksi, viivyttää kevään etenemistä ja kesän esiin murtautumista. Haluaisin pysyä jonkin aikaa näissä viiltävän valoisissa ihmeellisissä päivissä, joten siksi pitkien pyhien tapahtumaköyhyys ei haittaa lainkaan, päin vastoin, olen niistä kiitollinen. Jatkoa 14.30 Minun on jo monta kertaa pitänyt mainita, mutta aina se on unohtunut, että tykkään Taru Väyrysen blogista. Hän kirjoittaa minua kiinnostavista aiheista, siis kirjoittamisesta ja kustannusmaailmasta, eikä hän kaihda myöskään uskontofilosofisia pohdiskeluja. 04.04.2007 - 09:05
Tsemppasin
itseni julkkareihin uimalla aamulla kilometrin. Satakuntalaisittain
olin paikalla tietenkin ensimmäiseksi, vaikka yritin tulla viime
tingassa.
Kustantaja Harri Kumpulainen näytti tutulta, mutta vei aika pitkään ennen kuin osasin yhdistää. Olin pikimmiten tavannut hänet Tampereella ehkä vuonna 2001 kun olin tullut toiseksi Portin novellikisassa ja kävin hakemassa kunniakirjani. Kumpulainen oli menestynyt samassa kisassa. En kuitenkaan saanut kerrotuksi tätä havaintoani, osittain koska Kumpulainen itse oli vakuuttunut että tapasimme ensimmäisen kerran ja osittain koska minulla yleensäkin on vaikeuksia saada suutani auki tuollaisissa äärettömän monimutkaisissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa kaikkia muita näyttää yhdistävän kirjallisten alakulttuurien tuntemuksen ja erilaisten bibliofiilisten harrasteiden ympärille kiertyvä salaseuramainen eetos. Tein joitakin voimattomia sosiaalisia ponnisteluja, esim. Boris Hurtan kanssa vaihdoin taas ne pakolliset kuulumiset tyyliin, no oletkos nyt Porttiin kirjoitellut ja vastapäätä istuvalta Sami Myllyrinteeltä tiedustelin joko hän oli lukenut novellikokoelman novellit. Sami yllätti minut kertomalla, että hän oli lukenut melkein kaikki kirjani. Useimmat kirjailijat ovat sellaisia, että heissä syttyy jokin sisäinen valo kun he pääsevät puhumaan itsestään, enkä minä tehnyt poikkeusta. Samilla oli myös sellainen erikoinen perversio, että hän ostelee divareista romanttisia viihdelehtiä, edellyttäen että ne ovat riittävän vanhoja. Hän esitteli minulle 70-luvulta peräisin olevia löytöjään. Ilmeisesti tällaisten harvinaisuuksien ostelu ei ole aivan tavatonta keräilypiireissä. Boris Hurtta totesi että 20 senttiä on käypä hinta. Minua keräileminen ei kiinnosta. En halua nurkkiini roinaa. Päämääränä on sen verran tavaraa, mitä välttämättä tarvitaan jotta tulee toimeen, kaikki ylimääräinen pois. Täältä löytyy Turun sanomien juttu kirjasta. Toivottavasti painos tekee kauppansa. lisäys 17.00 Päivän havainto: Hanhensulan blogista luin, että Etappisika on perustanut blogin. Muiden bloggaajien vahingoista viisastuneena hän on estänyt oman bloginsa kommentoimisen. Ruoka-aiheisissa postauksissaan Etappisika valottaa meille ruokavaliotaan näin pääsiäisen kynnyksellä. Muistan Etappisian joskus luvanneen, ettei hän koskaan perustaisi blogia. Johtopäätös: Ei kannata uskoa, kun ihminen sanoo ettei hän aio koskaan ryhtyä bloggaamaan, jossain vaiheessa hän kuitenkin lankeaa ja ryhtyy. Ja kun bloggaaja myöhemmin kertoo, että aikoo lopettaa bloggaamisen, koska on sanonut jo kaiken, ei minun kokemukseni mukaan kannata uskoa häntä silloinkaan. En tiedä milloin ihmisen sanaan yleensä kannattaa luottaa, mutta ei juuri koskaan silloin kun hän puhuu omasta bloggaamisestaan. 31.03.2007 - 11:25
Lauantaiaamun
pyöräretkellä poikkesin juomaan kahvit Ruissalon kylpylässä. Verannan
suojaisaan nurkkaukseen oli mukava istahtaa hetkeksi paistattelemaan
päivää. Viereiseen pöytään istui veteraani-ikäinen herra, hänellä oli
sanomalehti mukana. Hän pisti lehden takamuksensa alle ja sanoi, että
tässä voikin istua ruokailuun asti. Sitten hän vaipui liikkumattomaan
hiljaisuuteen, joka arvokkuudessaan toi mieleen muinaisen
intiaanipäällikön. Hänellä ei ollut kahvia, ei tupakkaa, ei olutlasia,
ei sanomalehteä, ei edes korvalappustereoita.
Minusta siinä oli asennetta. Haluaisin itselleni kyvyn samanlaiseen puhtaaseen olemiseen. Ettei tarvitsisi jatkuvasti viihdyttää itseään erilaisilla ulkoa tuotetuilla virikkeillä, vaan uskaltaisi pysähtyä olemaan. Haluaisin osata nauttia siitä, että vielä tänään aurinko paistaa lämpimästi tähän minun nurkkaani. Huomisesta ei kukaan tiedä. **** Kirjaston antitädin kautta löytyi Akronyymigeneraattori K.I.R.J.A.I.L.I.J.A.: Kaunis ja Iloisen Reipas Järki-ihminen joka Armahtaa, Ilakoi Limaisesti, Imppaa Joustamattomasti ja Antaa 22.03.2007 - 09:36
Nuori
äiti istui pöydän toisella puolella ja kutoi vaaleanpunaisesta langasta
noin kymmenen senttiä leveää soiroa. Kysyin mitä hän tekee. Hän sanoi
kutovansa täytettä vauvansa kestovaippoihin. Hän käytti siihen
tarkoitukseen bambulankaa, joka on kuulemma erittäin imukykyistä ja
myös antibakteerista.
Kerroin, että turvekin kai on antibakteerista. Sota-aikana vauvoja pidettiin pehkuvuoteissa, joiden teko-ohjeita esiteltiin Kotiliesissä. Mainitsin myös, että minulla on turvetakki, jota en enää käytä, koska se on alkanut rispaantua. Nuori äiti innostui takistani. Voisiko hän saada sen ja tehdä siitä vaippoja lapselleen? No mikäs siinä. Kävin hakemassa alustasta jätesäkin, johon olin kallisarvoisen takkini sullonut, pistin koneeseen koska en kehdannut nyt sentään kellarilta haisevaa, likaista takkia viedä työteliäälle nuorelle äidille. Olen tietysti toisella korvalla kuullut, että kestovaippojakin on ja pitänyt hienona sellaisia sankarinaisia, jotka jaksavat ajatella luonnon kestokykyä, mutta mieleeni ei olisi ikinä tullut, että joku olisi niin sitkeä sissi, että ryhtyisi tekemään vaippoja itse. Niin, siis miksi minä nyt kirjoitan tällaisesta asiasta? Lähinnä siksi, etten itse olisi voinut koskaan keksiä äitiä, joka nykyisen kertakäyttövaippatarjonnan keskellä ryhtyy itse tekemään vaippoja jonkun vanhasta talvitakista. Mutta nyt kun hän itse omin jaloin käveli nenäni eteen, niin ihmettelenpä ellei hän joskus päädy johonkin kirjaani. 19.03.2007 - 11:35
Niinistön äänisaalis aiheuttaa kylmiä väreitä. Suomalaisia riivaa
merkillinen kollektiivinen masokismi, he rakastavat näitä tylyjä,
epäystävällisiä miehiä jotka vain odottavat tilaisuutta päästä
kyykyttämään muita. Minulla on vielä tuoreessa muistissa lamakauden
valtiovarainministeri Viinanen, joka syytti valtiontalouden ongelmista
köyhän kansan kulutusjuhlia, tavalliset pulliaiset olivat eläneet liian
leveästi ja niitä kustannuksia sitten talouslaman muodossa makseltiin.
Ja riittävän monet ilmeisesti uskoivat, koska Viinanen oli hyvin
suosittu. Ruun analyysi siitä, mitä Australiassa on tapahtunut oikeistohallituksen aikana, pistää kyllä miettimään.
16.03.2007 - 08:28
Silmäilin
aamukahvia hörppiessä lehtijuttua, jossa puhuttiin siitä kuinka voimaan
tuleva hedelmöityshoitolaki vaikuttaa hedelmällisyyshoitoihin. Niiden
määrä tulee romahtamaan, koska sukusolujen luovuttajat eivät halua,
että heidän henkilötietonsa rekisteröidään. Jos henkilötiedot
rekisteröidään, aktiivisen luovuttajan ovella voi olla tunkua joskus
parinkymmenen vuoden kuluttua kun lahjoitetulla spermalla tuotetut
ihmiset haluavat käydä moikkaamassa isipappaa. Tämä ei ole houkutteleva
skenaario monenkaan luovuttajan mielestä.
Juttua oli höystetty 27-vuotiaan perheenäidin kommenteilla. Nimettömällä perheenäidillä on yksi lahjasiittiöillä hankittu poika. Ajatuksissa on ollut hankkia pojalle biologisia sisaruksia, mutta nyt voikin olla, että suunnitelma kariutuu, koska heille anonyymisti spermaa luovuttanut mies ei välttämättä suostu rekisteröimään henkilötietojaan. Äiti kommentoi: Minusta on kohtuutonta, että emme saa päättää lastemme ikäeroa tai lopullista määrää. Ymmärrän, että uudella lailla tahdotaan antaa lapsille mahdollisuus selvittää biologinen alkuperänsä. Mutta luovuttajia siinä ei ajatella lainkaan. Mitä tämä lääketieteen kehitys oikein tekee meille ymmärtämättömille ihmisille. Että siis yhtäkkiä onkin kohtuutonta jos joku ei saa päättää lastensa ikäeroa tai lopullista määrää? Kohta on varmaan kohtuutonta jos ei saa päättää lapsensa sukupuolta ja älykkyysosamäärää ja erityislahjakkuuksien laatua. Minä olen kuvitellut, että aika harva ihminen vielä nykyäänkään voi ihan pilkuntarkasti määrätä lastensa ikäeron ja lopullisen määrän. Missä vaiheessa ihmiset ovat alkaneet kuvitella, että he voivat kontrolloida kaikkea? Että koko maailmankaikkeus monimutkaisine systeemeineen tottelisi ihmisen älynväläyksiä? Pian joku varmaan valittaa, että on kohtuutonta vanhentua ja kuolla. Ja niinhän se onkin kohtuutonta. Elämä on. 08.03.2007 - 11:02
Minulta
hurahti nuori aikuisuus ohi niin, etten juurikaan käynyt äänestämässä.
Viime vuosina olen kuitenkin äänestänyt tunnollisesti kaikissa
vaaleissa, myös kirkollisissa, lähinnä koska vaiva on kuitenkin
suhteellisen pieni.
Lähes kaikki tuntemani ihmiset valittavat ettei mikään puolue tunnu omalta, enkä minä ole mikään poikkeus. Tietyt puolueet ovat olleet aina pois laskuista: Kokoomus, Kristilliset ja Keskusta nyt ainakin. Niin ja Perussuomalaiset, tai mitä ne nyt ovatkaan. Myöskään ruotsinkielisille en ole halunnut ääntäni antaa, vaikka rakastankin Strömsötä. Mutta jäljelle jääneet vaihtoehdot eivät ole olleet kovin houkuttelevia nekään. Olen enimmäkseen antanut ääneni Vihreille. Mutta kenelle siellä. En usko, että ehdokkaani on koskaan päässyt läpi. Yhtenä päivänä kaupungilla huomasin pankin ikkunassa Liisa Sulkakosken vaalimainoksen, hän on turkulainen lääkäri ja homeopaatti ja tyrkyllä Vihreiden edustajana. Muistin miten kävin hänen luonaan hakemassa lääkärintodistusta ajokorttia varten joskus kaksikymmentä vuotta sitten. Hän näytti maatalon emännältä joka oli repäisty vastaanotolle kesken navettahommien. Hän oli hyväntuulinen, katsoi minua silmiin ja kysyi, voisiko hän auttaa minua jotenkin muutenkin. Minä aloin heti valittaa hänelle, että olen koko ikäni ollut lihava ja onneton, mitä minun pitäisi tehdä? Hän alkoi nauraa ja sanoi, että sinähän olet täydellisen normaali nuori, terve nainen. Jos joku tyhmä tyyppi on joskus puhunut sinulle jotain paskaa, älä pilaa elämääsi sellaisen asian vuoksi, sinussa ei ole kerta kaikkiaan mitään vikaa. No hän ei saanut minua uskomaan, ettei minussa olisi mitään vikaa, mutta hänen kommenttinsa syöpyi mieleeni ja on ollut jonkinlaisena pienenä voimanlähteenä elämän eri koettelemuksissa. Vilkaisin eri vaalikoineista, että mitä mieltä Sulkakoski on asioista ja kun niistä ei löytynyt mitään kerta kaikkisen järkyttävää, niin päätin antaa ääneni hänelle. Olen täysin tietoinen siitä, että paljastan tässä oman typeryyteni ja pinnallisuuteni. Äänestäminen ei perustu mihinkään syvälliseen yhteiskunnallisfilosofiseen analyysiin eikä realistiseen käsitykseen Suomen taloudellisesta tilasta, mutta hei, minä olen hömppäkirjailija, mitä muutakaan minulta voi odottaa? 09.02.2007 - 21:02
Nyt liitteen mukaan puolet suomalaisista 42-vuotiaista on tällä hetkellä ylipainoisia.
Samassa lehdessä, mutta toisessa artikkelissa (Lempeä ja läskiä), kerrottiin että lihavat valitsevat kumppaneikseen lihavia ja laihat laihoja. Lihavatkin kuulemma mieluummin ottaisivat laihan puolison, mutta koska eivät saa, avioituvat keskenään. Tästä on kuulemma kansanterveydellistä haittaa, koska lihavien pariskuntien lapsista 20 % on aikuisena ylipainoisia, kun laihojen lapsista vain yksi sadasta on aikuisena ylipainoinen. Minusta näyttää nyt siltä, että meidän ylipaino-ongelmamme on kovaa vauhtia ratkeamassa. Siis kun puolet kansasta, joka tällä hetkellä on ylipainoisia, lisääntyy, heidän lapsistaan ylipainoisia on vain kaksikymmentä prosenttia. Siihen lisätään laihojen lapsista se onneton yksi prosentti, jotka ovat aikuisina ylipainoisia, niin saamme tulokseksi, että tulevaisuudessa väestöstä vain 21% on ylipainoisia. Mikä huima parannus nykytilanteeseen! Näiden lapsista tietysti aikanaan taas 20 % on ylipainoisia, mutta lihavien lukumääräinen osuus kai jatkuvasti pienenee, vaikka siihen sitten tulee aina lisää se laihan väestönosan, yhden prosentin osuus. Näin siis lihavuusongelma itsellään vähitellen pienenee, kunhan maltamme odottaa. Turha hötkyillä. 03.02.2007 - 10:19
Kohtasin
eilen ryppään uusia kirjoittajia. Tehtäväni oli kertoa
omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja käynnistää siihen liittyvää
luovaa prosessia. Meneillään on laajempi Kerro ja kirjoita kokonaisuus,
jossa opiskellaan myös proosaa, draamaa ja lyriikkaa, tämä minun
omaelämäkerrallinen tonttini on vain osa kokonaisuudesta.
Käytän alussa aina sellaista systeemiä, että pistän ihmiset piirtämään lapsuudestaan, sitten piirroksista puhutaan ryhmissä. Ryhmäläiset esittävät kysymyksiä, mutta niihin ei saa vastata, vaan ne kirjoitetaan itselle ylös myöhemmin mietittäviksi. Tämä on sellainen hiukan lapselliselta kuulostava menetelmä, johon ihmiset suhtautuvat vaihtelevalla tavalla. Jotkut ymmärtävät pointin heti, toiset siinä vaiheessa kun suostuvat kuitenkin tekemään mitä sanon, ja jotkut eivät sittenkään. Aina joskus tulee eteen kurssilaisia, jotka eivät suostu piirtämään. He eivät joko mielestään osaa piirtää, tai sitten he ovat odottaneet, että kirjoittamisessa lähdettäisiin liikkeelle jotenkin älyllisemmin ja vastustavat tällaista pelleilyä. Nyt ei ollut ongelmia. Ehkä olen itse ajan kanssa vähän kehittynyt ja pystyn jo etukäteen perustelemaan, miksi asiat tehdään tietyllä tavalla. Piirtämisen ideana ei ole mikään ylimalkainen "luovuuden" vapauttaminen, vaan asioiden palauttaminen mahdollisimman konkreettiselle tasolle. Olen huomannut, että kun ihmiset alkavat muistella lapsuuttaan, he ilman tällaisia erityistoimia ryhtyvät heti aikuisen jälkiviisaudella tekemään tulkintoja siitä mitä heille lapsena tapahtui. Minä taas ajattelen, että ennen tulkintoja pitäisi tavoittaa se oma silloinen kokemusmaailma ja vasta sen jälkeen voi tulkita, jos vielä huvittaa. Palaamisessa auttaa keskittyminen konkretiaan. Lapsuuden esineisiin, leikkipaikkoihin, ihmisiin on sitoutuneena monenlaisia tunteita ja mielikuvia, jotka sitä paitsi avautuvat muillekin kun asiat kerrotaan konkretian kautta. Usein käy niin, että ryhmäläiset tunnistavat toistensa jutuissa omia kokemuksiaan, jotka ehkä ovat jo olleet painumassa unohduksiin. Illan päätteeksi yksi kurssilainen kysyi, että voiko tällaisessa asiassa tulla uskoon, koska hänestä tuntuu että hän on tullut uskoon. Minä en ollut koskaan ajatellut asiaa sillä tavalla, mutta kyllä tässä varmasti uskoonkin voi tulla. 03.01.2007 - 16:49
Olen
nyt käynyt läpi taloyhtiön pöytäkirjat vuoteen 1980 asti. Muutokset
ympäröivässä yhteiskunnassa näkyvät pykälissä. Sodat, lamat,
nousukaudet aiheuttavat taloyhtiöille haasteita. Ensin vatvotaan
hevosten jättämistä ulostekasoista, sitten pihaan tuoduista veneistä,
myöhemmin autoista. Vesijohtojen vetäminen lisää vedenkulutusta ja
sähkölaitteiden yleistyminen kuormittaa sulakkeita ja kummatkin saavat
aikaan jatkuvia oikosulkuja. Aika usein oikosulut laajentuvat ihmisten
välisiksi. Rahasta on aina pula. Korjata pitäisi, uutta laittaa, vaan
mistä rahat.
Lapsista näyttää olleen enimmäkseen harmia. Ne kiipeilevät katoilla, veistelevät seiniä ja puhuvat rumia. Vasta kuusikymmentäluvulla joku hentomielinen isä anoo taloyhtiöltä lupaa ottaa yhtiön hiekkaluukusta hiekkaa tehdäkseen lapsille leikkipaikan pihaan. Ihme kyllä lupa myönnetään. Mutta mitä kaikkea taloyhtiön historiasta saa kertoa? Kun mielenterveysongelmainen perhe kymmenen vuoden ajan piinaa naapureitaan huutelemalla hävyttömyyksiä seinän läpi niin että taloyhtiön edustajat lopulta käyvät hattu kourassa mielenterveystoimistossa tiedustelemassa eikö näille onnettomille nyt mitään voida, niin saako tällaisen asian selostaa kirjassa? Onko korrektia, että mainitsen siitä edes blogissa? Entä saanko kirjoittaa juoposta isännöitsijästä joka syyttää äitiään siitä, ettei ole saanut tilejä kirjattua ja on muutenkin laiminlyönyt tehtäviään? Pöytäkirjoihin referoitu hallituksen jäsenen isällinen puhe, jonka tarkoitus oli ystävällisesti ojentaa viinan pauloihin joutunutta isännöitsijää on oikeasti aika liikuttava ja toisaalta myös huvittava. Se olisi mukava pistää kirjaan, mutta onko se jotenkin tuhmasti tehty? Nelisenkymmentä vuotta on kulunut noista tapahtumista, onko se riittävän pitkä aika jotta haavat olisivat arpeutuneet? Millaisia dokumentteja taloyhtiöiden pöytäkirjat ovat? Ovatko ne salassapidettäviä, vai täysin julkisia, vai jotain siltä väliltä. Huomaan kauhistuneena, että enhän minä tiedä tästä asiasta mitään, vaikka minun pitäisi varmaankin tietää. Tuolla puhutaan asiasta jotain. Jos asiakirjat ovat julkisia, niin silloinkin jää jäljelle tietysti muu moraalinen pähkäily siitä mitä sopii julkaista ja mitä ei. 08.12.2006 - 16:37
Eilen
tuli mieleen, että mitä jos alkoholi toimisi toisinpäin kuin nykyään.
Jos olisikin niin, että kun juo viinaa, tulisi ensin kauhea krapula,
jota pitäisi kärsiä vuorokauden verran ja vasta sen jälkeen tulisi se
hilpeä humala muutamaksi tunniksi. Kuinka moni jaksaisi nähdä krapulan
vaivan sen tulevaisuudessa odottavan hilpeän humalatilan vuoksi? Kuinka
monesta kehkeytyisi alkoholisti jos järjestys olisi tämmöinen? Minä
luulen, että aika moni tulisi siihen tulokseen ettei kannata kärsiä
mokoman lyhyen ilon vuoksi. Vai luulenkohan minä ihan väärin?
18.10.2006 - 12:24
Oletteko
huomanneet, että iloa ja onneakin voi olla vaikea kestää? En minä tällä
hetkellä ole mitenkään kestämättömän iloinen tai onnellinen, älkää
huolestuko, mietin tässä ihan muuten vain. Menneisyydestä on jäänyt
mieleen hetkiä jolloin olen ollut niin iloinen, että sitä on ollut
vaikea kestää. Ilonsa haluaisi jakaa ihmisten kanssa, mutta pelkkä
jakaminen ei riitä. Sitä haluaisi penkoa iloaan, pohtia sen kaikkia
ulottuvuuksia, kerrata kaikki vaiheet, jotka johtivat siihen että näin
ihmeellisesti kävi ja ilo tuli elämääni. Mutta yleensä tuntuu, etteivät
ihmiset jaksa riehaantua minun ilonhetkistäni riittävästi. Ihmisillä on
aina omat murheensa ja ilonaiheensa, niissä on heille riittävästi
miettimistä. Hyväkään ystävä ei välttämättä jaksa kuunnella samaa
tarinaa ihmeellisestä ilonhetkestä kovin monta kertaa. Mutta
iloitsijalle itselleen ei ehkä yksi kerrontakerta riitä, sitä haluaisi
toistaa jutun monta kertaa, kehitellä siitä hiukan erilaisia versioita,
painottaa eri puolia tarinasta. Kun ihminen kokee suuren menetyksen,
hänellä on yleensä tarve työstää sitä käymällä menetystä läpi
uudestaan. Tai ainakin ajatellaan, että puhumalla ahdistavista asioista
voisi jotenkin vapautua. Joskus olen tullut ajatelleeksi, että suurissa
ilonhetkissäkin voisi tukiryhmä olla tarpeen. Että saisi
myötätuntoisessa porukassa jakaa ja työstää iloaan ja toiset
ymmärtäisivät ja kertoisivat kokeneensa jotain samaa.
02.10.2006 - 12:19
Kuten
Etappisika on monta kertaa huomauttanut, seuraan huolestuttavan
tarkasti mitä ympäristöni kirkoissa tapahtuu ja naapurini, Mikaelin
kirkko, on erityisen valvonnan alaisena. Lokakuun alussa
Mikaelinseurakunta järjestää Onnenpotkukampanjan jonka tarkoitus on
vetää kirkosta vieraantuneita takaisin seurakunnan suloiseen huomaan ja
tähän tarkoitukseen on hiukan yllättävästi valjastettu myös Markku
Koivisto, joka tunnetaan Nokia Mission sieluna ja käynnistäjänä, ja
jota parhaillaan ollaan savustamassa ulos kirkosta, koska katsotaan
ettei hänen opetuksensa vastaa luterilaista tunnustusta. Häntä ei
kylläkään epäillä sentään harhaoppiseksi, kysymys on vain siitä, että
ellei hän vähän tarkista suuntaansa, hän ei voi jatkaa luterilaisen
kirkon pappina.
Olen päättänyt mennä kuuntelemaan Markku Koivistoa. Olen nähnyt hänestä elämäni aikana joitakin eroottisesti sävyttyneitä unia, mikä on huomionarvoinen juttu, koska toisin kuin Karpalo, minä en kovinkaan usein ole virittynyt unissani tällä tavalla. Myös Anthony Hopkins on vieraillut unissani samassa tehtävässä, mutta Hopkinsia lienee vaikeampi tavata livenä. Itse asiassa olen kerran käynyt Nokialla katsomassa Markku Koivistoa, mutta silloin kaikki meni pieleen, koska olin syönyt ennen lähtöä kaalia ja purjoa ja sain kokouksen aikana kauheat ilmavaivat. Menin vessaan, mutta siellä oli nuoria mustalaisia puhumassa helvettiin joutumisesta. Kun istuin kopissa, he odottivat lavuaarin vieressä niin hiljaa että kuulin heidän hengityksensä ja sydämenlyönnitkin. Oli pakko lähteä ulos. Kuljin ympäri Nokiaa ja... no niin. Ehdin kyllä takaisin loppuhuipennukseen, mutta suolistovaivat olivat jotenkin pilanneet tunnelmani. Tällä kertaa aion nauttia ainoastaan helposti sulavia ruokia ennen tärkeää iltaa. 05.09.2006 - 09:10
Kävin
eilen Tuomiokirkossa. Kaarina Maununtytär on erinäisistä syistä alkanut
askarruttaa minua, joten vietin hetken hänen sarkofaginsa äärellä
mietiskellen ihmiselämän kummallisuuksia. Pois lähtiessäni kysyin
oppaalta kuka Kaarina Maununtytärtä hallinnoi, onko se
seurakuntayhtymä, vai onko se Tuomiokirkkoseurakunta. Opas kysyi
tuohtuneena, naama ärtyneillä laskoksilla: miten niin hallinnoi?
Kysyin, että kehen minun pitäisi ottaa yhteyttä jos toivoisin, että
Kaarina Maununtytär siirrettäisiin muualle. Opas tyrmistyi entisestään:
Miksi se pitäisi mihinkään siirtää? Minä sanoin, ettei välttämättä
pitäisikään, mutta jos joku keksisi, että pitäisi, niin mikä on oikea
osoite tällaiselle aloitteelle? Opas käänsi minulle selkänsä ja alkoi
palvella japanilaisia turisteja joita oli juuri tullut kirkkoon
aikamoinen liuta.
04.08.2006 - 09:57
Eilen
ovelle koputteli kaksi taloyhtiön herraa ja heillä oli minulle ehdotus.
Taloyhtiömme täyttää sata vuotta. Tästä merkkipäivästä oli kyllä ollut
juttua joskus aikaisemminkin ja hallituksen puheenjohtaja oli kysynyt,
että voisinko tehdä jonkin pienen historiikin jos hän toimittaisi
minulle materiaalia. Minä lupauduin silloin koska ajattelin, että
tuollainen pikku historiikki varmaan vapauttaisi minut aika monista
pihatalkoista. No nyt heillä oli materiaali kasassa ja historiikki
pitäisi olla valmiina viikon päästä lauantaina, jolloin taloyhtiömme
järjestää pihajuhlat satavuotisjuhlansa kunniaksi. Että onko minulla
mahdollisesti kiire, vai saisinko kasattua pienen kirjasen taloyhtiön
vaiheista siihen mennessä? Sen ei tarvitsisi niin kauhean ihmeellinen
olla ja he olivat jo tehneet työtä puolestani, toisin sanoen
luettelivat minulle mitä kirjoja asuinalueestani Portsasta
on jo aikaisemmin kirjoitettu ja julkaistu. Eihän sitä nyt tarvitsisi
kuin lukaista opukset nopeasti taustatietojen saamiseksi, plärätä läpi
taloyhtiön pöytäkirjat, haastatella muutamaa vanhaa asukasta ja sitten
kirjoittaa jotain ei niin kauhean ihmeellistä ja vaativaa. Että tokihan
se minulta sujuisi.
Sattumoisin juhlat ovat samana lauantaina kun meillä on lähiomaisen hautajaiset, joten ainakin pihajuhlat menevät nyt minulta ohi ja niin menee tämä historiikkikin. Lupasin kyllä, että mikäli he toimittavat pöytäkirjat minulle, katson mitä voin tehdä joskus tulevaisuudessa, ehkä jopa tämän syksyn aikana. Olen juuri toimittanut yhden antologian joka painettiin Kirja kerrallaan kustantamossa ja taittotekniikka ym. on juuri nyt hyvässä muistissa. Voisi olla ihan kiinnostavakin tuottaa vielä toinenkin opus ihan harjoituksen vuoksi. Pieni kirja saattaisi kiinnostaa portsalaisia myös taloyhtiön ulkopuolella. Mutta siis jännää tässä on se, että vaikka minulla on hautajaiset ja vaikka viikko on minusta naurettava aika, eikä kukaan kai voi olettaa että omien töittensä ohessa saisi viikossa aikaan yhtään mitään järkevää, niin minä tunnen syyllisyyttä sen vuoksi että oli pakko kieltäytyä. Kummallista. 28.07.2006 - 09:13
 Blogiani seuranneet tietävät, että keväällä kamppailin takiaiseni puolesta. Silloin mietin tuskaisesti onko minulla oikeus kasvattaa asuntoni seinustalla takiaista, kun naapurit istuttelevat sieville patioilleen kaupasta ostettuja puutarhakukkien taimia. Te, rakkaat lukijani, kannustitte minua puolustamaan takiaisen oikeutta olla olemassa. Niinpä minä taloyhtiön talkoopäivänä perkasin rikkaruohot silloin vielä pikkiriikkisen takiaiseni juurelta ja rakensin sen ympärille kukkamaan. Naapurini kyllästyi katselemaan tyhjää kukkamaata. Sanoin, että hän saisi kaikin mokomin istuttaa kukkamaahan aivan sellaisia kukkia kuin tahtoi, kunhan samalla hoitaisi takiaisen. Sopimus syntyi, ja kuten huomaatte, takiainen voi hyvin. Minulla ei ole kameraa, joten SusuPetalin täytyi matkustaa Turkuun asti vain sen vuoksi että minä saisin blogiini kuvan. No ehkei sentään. Jotkut kaverit ovat käyneet ihailemassa takiaistani, mutta kukaan naapuri ei ole kommentoinut puutarhakasviani. Minusta se on kuitenkin todella komea. Olen oikein iloinen että uskalsin antaa sen kasvaa. 02.06.2006 - 17:42
Jotkut
päivät ovat sellaisia että ne katoavat käsistä mystisesti. Yhtäkkiä
vain on ilta, enkä ole tehnyt mitään. Ikkunasta katsoen on näyttänyt
siltä, että päivä on ollut kaunis, mutta postilaatikolla käyntiä
lukuunottamatta en ole ollut ulkona. Olen yrittänyt kirjoittaa, mutta
siitä ei ole tullut mitään. Tämä toinenkin juttu minkä kanssa olen nyt
vääntänyt, jumittaa. Minulla on siis oikea totaalijumitus päällä.
Pitäisi osata nyt laukaista tämä pattitilanne. Löysin itseni jopa pelaamasta erästä tietokonepeliä. En ole koskaan aikaisemmin sortunut pelaamaan tietokonepelejä. Ei ole ollut kiusaustakaan. Mutta nyt pelaaminen liittyi erääseen keskusteluun ja arvostamani ihminen oli näköjään löytänyt pelistä maailmankatsomuksellisia ulottuvuuksia. No pitihän sitä kokeilla koska maailmankatsomukselliset ulottuvuudet aina kiinnostavat. Pelissä pitää pelastaa hiiriä. Olin todella onneton siinä. Huomasin että minun oli paljon helpompi tappaa niitä kuin pelastaa, varsinkin sen jälkeen kun totuin katselemaan miten hiirenloukku räpsähti ja veri roiskui hiiren jäätyä jumiin. Vietin hetken tästä ainutkertaisesta päivästäni tappamalla virtuaalisia hiiriä. Repikää tuosta. Olen nyt itserankaisun tiellä. Olen tuhlannut tämän päivän ja minun pitää rangaista itseäni ja kärsiä loppukin päivä ruoskimalla itseäni itsesyytöksillä. Olen laiska ja tyhmä ja huono jne, siis kyllähän te tämän tiedätte. Tai ehkä pitäisi vielä yrittää kääntää tämä voitoksi ja ainakin armahtaa itsensä, koska kyllähän minä olen totta vieköön yrittänyt. Mutta minkä minä sille mahdan että ajatukseni karkaavat jatkuvasti kaikkiin mielenkiintoisempiin asioihin. Onko tosiaankin niin että nämä kesken jääneet projektini ovat lakanneet kiinnostamasta minua? Olenko vatvonut ne kuoliaiksi? Pitäisikö minun kuitenkin aloittaa jotain uutta? Mutta uudistuminenhan oli teemana viime viikon runotorstaissa. Se meni ohi siis jo. Vai pitäisikö sitä jaksaa jatkuvasti uudistua? 24.05.2006 - 14:24
Suutahdin suunnittelijallemme kun hän valitteli miten maalaustöiden jälki ei kodissamme ole aivan ensiluokkaista. Minä kysyin mikä sisustusneuvoja hän luulee olevansa ja entäpä jos minä suorastaan olen viehtynyt käsittelemättömään cyprocpintaan? Mitä se kenellekään kuuluu jos katossa on maalaamaton läntti?! No niin niin, ei periaatteessa tietenkään, mutta Turku vaatii että kaiken pitäisi olla tiptop siinä vaiheessa kun loppukatselmus tehdään. Pihassakin pitäisi olla istutukset laitettuna. Ilmeisesti takiaiset eivät tässä tapauksessa käy istutuksista. En siis ollut ollenkaan käsittänyt, että rakennusvalvonta on ulottanut valvontaorganisaationsa intiimeimpään sfääriin. Ehkäpä heillä on olemassa viralliset ja hyväksytyt tapettimallitkin ja suositukset pussilakanoiksi. Tänään loppukatselmus sitten kuitenkin pidettiin. Vihikoiraa muistuttava rakennustarkastaja kulki kotimme läpi huokaillen, että tällaista se aina on. Tarkastukseen meni about 30 sekuntia. Sitten hän sanoi että "kyllä tämä on nyt nähty." Niine hyvineen hän lähti. Minä kysyin suunnittelijalta, että mitä tuo tarkoitti. Hän sanoi että homma on tällä selvä. Hän näytti onnelliselta. Läpimeno tietää hänelle tulonsiirtoa meiltä hänelle. Olen minäkin kyllä helpottunut. Nyt täällä saa sitten kai virallisesti asua. 14.05.2006 - 07:46
Ullakkolaajennuksemme
loppukatselmus tosiaan lähestyy ja jossain vaiheessa heräsi kysymys
siitä kenellä on hallussaan alkuperäiset, rakennustarkastuksen
leimaamat rakennepiirustukset, niitä nimittäin tarvitaan kun herrat
valvojat saapuvat tarkastamaan onko ulakko laajentunut suunnitelmien
mukaisesti. Suunnittelija oli sitä mieltä, että piirustusten pitäisi
olla meillä. Me taas olimme sitä mieltä etteivät ne voi olla meillä,
koska olemme jokaista kuittiakin varjelleet kuin silmäterää. Jokainen
remonttiin liittyvä dokumentti on huolellisesti säilötty joko pahviseen
kansioon tai sitten kenkälaatikkoon ja kummastakaan osoitteesta ei
kyseisiä piirustuksia löytynyt. Joku on hukannut kallisarvoiset
piirustukset, mutta emme me. Varmuuden vuoksi kävin kuitenkin
tarkistamassa tallelokeron sisällön, että josko arvokkaat piirustukset
olisi noteerattu niin arvokkaiksi että ne olisi säilötty pankkiholviin
muiden korvaamattoman arvokkaiden dokumenttien joukkoon. Vaan eipä
piirustuksia pankkiholveista löytynyt.
No. Eilen oli sitten ne talkoot ja oli mahdollisuus heitellä omasta kellarista ylimääräisiä romuja roskalavalle, joten minähän kävin työhön ja kannoin aika monta jätesäkillistä remontin jäljiltä jäänyttä rojua kaatopaikkakuormaan. Siinä mylläkässä oli lentää lavalle myöskin tuhruinen muovipussi jonne oli sullottu jotain papereita. Kuinka sitten tulikin mieleen tarkistaa olisivatko paperit mahdollisesti jotenkin tärkeitä. Ne olivat selvästikin kärsineet paljon. Niissä oli keltaisia läiskiä ja ne olivat muutenkin hyvin likaisia. Huomioni kiinnittyi papereissa oleviin leimoihin. Leimassa luki "Rakennusvalvonta". Sitten oli päivämäärä ja allekirjoitus. Muisti palautui pätkittäin. Rakennepiirustukset olivat remonttimiehillä käytössä, koska niiden mukaanhan tämä meidän ullakkomme rakennettiin. Piirustuksilla oli tapana pyöriä lattialla sahapurujen sun muiden jätteiden joukossa ja dementoitunut kissamme, nyt jo edesmennyt Lohtu kävi pissimässä niiden päälle, mistä rakennusmiehet olivat hiukan käärmeissään ja tietysti mekin, mutta minkäs teit. Kun rakennusmiehet lähtivät, kissanpissaiset paperit lojuivat lattialla rakennusjätteiden joukossa. Meille jäi siivoamisen ja remontin viimeistelyn ilo. Missään vaiheessa meille ei ilmeisesti tullut mieleen että kyseiset paperit olisivat siinä mielessä merkittävät, että niitä tarvittaisiin myöhemminkin. Rakentamiseen liittyvä byrokratia ei ole oikein hanskassa. Joten ilmeisesti me olemme ajatelleet, että piirustukset olivat tehneet tehtävänsä siinä vaiheessa kun pytinki valmistui. Oli hiukan noloa ilmoittaa suunnittelijalle että nyt ne piirustukset löytyivät. Ei, eivät ne olleet pankkiholvissa. Ne olivat kellarissa muovipussissa ja ne ovat ryppyisiä ja likaisia, mutta juu, kyllä niissä on leimat näkyvissä, niin rakennusvalvonta kuin kissammekin on ne hyväksynyt. Ja kuvistakin saa vielä selvän, niin että tervetuloa hakemaan. *** Lisäys klo 22.20 Vaihdoin sivupohjaa siinä toivossa että uusi virkeä väritys hiukan hämäisi ja saisi tälle sivulle eksyneet kuvittelemaan että täältä löytyisi jotain muutakin substanssia. Mutta substanssi on mennyt nukkumaan, ei täällä ole muita kuin minä. 09.05.2006 - 12:00
Keräilen
tässä voimia oikovedosten läpikäymiseen ja odottelen
savuhormikatselmusta. Ullakkolaajennusremonttimme se kummittelee
sitkeästi vielä kaksi ja puoli vuotta rakennusprojektin aloittamisesta.
Viime viikolla sentään saimme jo luvan käyttää suihkua ja saunaa.
No siis niitähän on tietysti surutta käytetty siitä lähtien kun
kylppäri tuli valmiiksi, eli joulusta 2004 lähtien, mutta virallisesti
luvallista se taitaa olla vasta nyt. Eikä ehkä vieläkään, koska
saattaapi olla että käyttöönottokatselmus on jäänyt tekemättä. Suurin
piirtein kaikki paperit ovat hukassa. Olemmeko me hukanneet paperit,
vai kenties suunnittelijamme? No siitä on luonnollisesti kaksi
erilaista mielipidettä. Toista vuotta kestänyt rakennusprojekti joka
nielaisi noin 60 000 euroa väikkyy muistoissani lähinnä jonkinlaisena
vieraaseen ulottuvuuteen johtavana madonreikänä. Minulla ei ole selkeää
käsitystä mitä noiden pimeiden kuukausien aikana tapahtui. Sen muistan
että makselin paljon laskuja. Ihmettelen syvästi ihmisiä jotka
selviytyvät kokonaisten talojen rakentamisesta.
Syksyllä ilmestyy nuortenkirjani Iiris ja nyt siis pitäisi vielä kerran jaksaa syventyä sen maailmaan. Tämä on aina se tylsin vaihe mikä kirjoittamiseen liittyy. Tarina on se mikä on, sitä ei enää auta peukaloida, ei vaikka tulisikin yhtäkkiä mieleen että joku asia tapahtuu ihan pöllösti. On vain yritettävä löytää kaikki typerät typot, etteivät ne sitten enää valmiista kirjasta pomppisi viattomien lukijoiden silmille. On kummallista huomata, että Iiris näyttää tavallaan ennustavan asioita jotka ovat outojen ajatuksellisten mutkien ja valaistusten kautta muuttumassa minulle merkityksellisiksi. Iiriksessä kolmen tytön porukka liftaa Tampereelle katsomaan Simbergin Haavoittunutta enkeliä. Se tuntui yllättävältä huomiolta koska olen juuri ajatellut aivan muista syistä, että pitäisi käydä Tampereen tuomiokirkossa katsomassa Enckellin ja Simbergin maalauksia. En siis todellakaan yhtään muistanut, että olin jo viime syksynä kässäriä työstäessäni kuvitellut mielessäni tämän matkan. Silloin noilla maalauksilla ei ollut samanlaista henkilökohtaista merkitystä kuin nyt. Toivottavasti minun matkastani Tampereelle ei kuitenkaan tule aivan yhtä katastrofaalinen kuin tyttöjen liftireissusta. 03.05.2006 - 16:47
Pari
tuntia aikaa ennen illan rientoja, mitähän sitä jälleen nyhjäisi
tyhjästä. Aikamoista tyhjästä nyhjäämistä tämä bloggaamiseni on viime
aikoina ollutkin koska olen kuulkaapas alkanut jälleen pitää
vanhanaikaista päiväkirjaa. Siis sellaista että kynällä kirjoitetaan
vihkoon. Ihme keksintö. Ja nykyään kun joka päivä kirjoitan monta sivua
kynällä vihkoon, sen lisäksi että työstän paria käsikirjoitusta, ei
oikein tahdo riittää panoksia tänne blogiin. Mutta näin se nyt vaan on
elämä heitellyt että yhtäkkiä pyörii päässä juttuja joita haluaa
mietiskellä itsekseen. Jotenkin se on minusta herttaistakin. Ainakin se
on yllättävää koska kuvittelin vilipittömästi kasvaneeni
päiväkirjavaiheen ohi jo aikoja sitten.
Nuorena pidin säännöllisesti päiväkirjaa, mutta en koskaan päässyt minkäänlaiseen itseätutkiskelevaan rehellisyyteen käsiksi vaan vuodattelin vain kaikenlaisia epämääräisyyksiä jotka jälkikäteen eivät sano mitään. Jonkinlainen tunnetila on selvästikin päällä ollut, mutta minkä vuoksi, sitä ei päiväkirjateksteistäni voi päätellä. Nyt olen kirjoittanut päiväkirjaa mahdollisimman konkreettisesti. Kerron mitä olen tehnyt ja mitä ajatuksia ja tunteita se on minussa herättänyt. Kerron mitä joku on minulle sanonut tai minä hänelle ja miksi asia minusta tuntuu niin merkitykselliseltä että se täytyy pistää päiväkirjaan. Olen ihan tarkoituksellisesti kirjannut omia mielenliikkeitäni koska oletan että ellen olisi tehnyt niin, minä en vuoden päästä uskoisi todeksi sitä mitä nyt on tapahtunut. Vaikka eihän tässä sinänsä mitään ihmeellistä ole tapahtunut, olen vain alkanut nähdä itseni ja elämäni uudella tavalla ja heittäytynyt olemassolon armoille. Olen myös harjoitellut zeniläistä suhtautumista asioihin. Kun kävelen kadulla, ajattelen että minä kävelen nyt kadulla. En siis istu kotona nettikoneen ääressä, enkä missään muuallakaan tekemässä mitään muuta asiaa, vaan nimenomaan kävelen kadulla ja nyt on tämä hetki. On suurenmoisinta mitä voi olla, että saan kävellä kadulla. Omin jaloin. Mitä ihminen voi enempää elämältä vaatia? 02.05.2006 - 13:28
Suosikkikansalaisaktivistini Thomas Wahlgren on liittynyt SDP:hen. Tämä valkeni minulle luettuani hänen haastattelunsa Voimasta.
Suosikkikansalaisaktivisti hän on ollut sen vuoksi, että hän on niin
myönteinen. Hänellä on positiivisia visioita jotka muuntuvat
monenlaiseksi ihmisiä yhdistäväksi, uutta luovaksi toiminnaksi. En osaa
arvioida kuinka paljon he ovat saaneet aikaan, mutta minusta on aina
näyttänyt siltä että lopputulos on ollut plussan puolella ja että
heillä on ollut hauskaa, mitä en pidä ollenkaan vähäarvoisena asiana.
Olen oikeastaan aina pitänyt itseäni jonkinlaisena Wahlgrenin
negaationa, koska minähän en koskaan muunna toiminnaksi mitään, en
varsinkaan yhteiseksi toiminnaksi. Minähän vain kyyhötän kotona ja
haaveilen maailmasta jonka toimintaan minäkin jollain ihmeen keinolla
jaksaisin/viitsisin osallistua.
Wahlgren perustelee SDP:hen liittymistään järkevästi. Hän vastustaa intellektuaalista vetäytymistä, joka on tyypillistä kansalaisaktivisteille ja vastakkainasettelua jossa toinen on villi ja vapaa älykkö, ihanteisiinsa sitoutunut kansalaisaktivisti, toinen on puolueeseen sitoutunut, ihanteistaan luopunut kansanedustaja. Hänen mielestään edustuksellista demokratiaa tarvitaan ainakin toistaiseksi ja siksi on mielekästä toimia olemassaolevien puolueiden kautta. Hän kävi läpi puoluekentän koko kirjon ja tuli siihen tulokseen että SDP:ssä toimiminen olisi hänelle paras vaihtoehto. SDP kuitenkin ainakin periaatteessa on sitoutunut asioihin joita Wahlgren pitää tärkeinä, kuten esimerkiksi hyvinvointivaltion säilyttämiseen. Toivon Wahlgrenille menestystä valitsemallaan tiellä. Minäkin ryhdyin sanoista tekoihin ja otin yhteyttä seurakuntani kirkkoherraan siinä toivossa että löytäisin kodin kirjoittajapiirilleni. Ehkä kirkko on minulle samaa kuin Wahlgrenille SDP. Paitsi että minähän olen jo jäsen. Minun on todella vaikea uskoa itsestäni, että soittelen papeille ja järjestelen tällaisia asioita, mutta näin minä nyt näköjään teen. Ehdin myös käväistä lounaalla turkulaisten blogituttavieni kanssa. Perinteisesti tällaiset keskellä päivää tapahtuvat hommelit purkavat kirjoittamiseen liittyvän lataukseni ja loppupäivän työt jäävät tekemättä, mutta nyt minulla on niin energisoitunut olo, että taidan sittenkin vetäytyä töitteni pariin. Minulla on uusi kannettava jossa ei ole nettiyhteyksiä. Järjestely on huomattavasti jäntevöittänyt työskentelyäni joka onkin ollut jäntevöittämisen tarpeessa, suoraan sanoen. 29.04.2006 - 20:00
Tui on
pistänyt aika hyvin pakettiin kysymyksen sukupuolten välisestä
tasa-arvosta. Mutta minä olen viime päivinä miettinyt tyhmien ja
älykkäiden välistä tasa-arvoa. En tiedä mihin kohtaan itse asetun jos
ihmiset pistettäisiin esimerkiksi älykkyysosamääränsä perusteella
rankijärjestykseen. Tuskin minä valtavan hyvin missään testeissä
pärjäisin, enkä varmasti muutenkaan ole vakuuttanut ihmisiä siitä että
olisin merkittävä intellektuelli. Salaa pidän itseäni kuitenkin
kohtuullisen fiksuna ja paheksun niitä jotka eivät fiksuuttani
ymmärrä.
On todellisuutta että toiset ihmiset ovat älykkäämpiä ja lahjakkaampia kuin toiset. Ja vaikka koululaitos olisi millainen, tämä ero ei poistu. Koko systeemi on sellainen että me palkitsemme älykkäitä menestyjiä rahallisesti ja suomalla heille ihailua ja kunnioitusta. Ja vähemmän fiksut saavat tulla toimeen miten taitavat. Tämä on minusta aika kiero juttu koska me tunnumme ajattelevan, että se joka syntyy vähempilahjaisena kuin ihmiset keskimäärin, ansaitseekin kohtalonsa. Samoin tunnumme ajattelevan että se joka syntyy lahjakkaana ja saa kotona ja koulussa tukea lahjojensa kehittämiseen myös jotenkin ansaitsee sen että on niin lahjakas. Me elämme sivistysvaltiossa emmekä varmaan kukaan ääneen väittäisi että älykkyysosamäärä olisi jossain tekemisissä ihmisen arvon kanssa, mutta käytännössä me mielestäni toimimme niin että me pidämme arvokkaampina ihmisiä joilla mielestämme on paljon ihailtavia kykyjä ja lahjoja. Minusta niiden jotka ovat onnekkaita, joilla on älyä ja kykyä, pitäisi käyttää lahjojaan myös muiden hyväksi. Minusta sitä pitäisi suorastaan vaatia. Olen alkanut miettiä, miltä pohjalta voi uskottavasti väittää ja perustella että kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä. Kallisarvoisia ainutkertaisia olentoja älykkyysosamäärästä riippumatta. Koska siis minä en haluaisi ajautua maailmaan jossa ihmisen arvo ihan suoraan ja kiertelemättä lasketaan sellaisten ansioiden perusteella jotka suurimmaksi osaksi ovat hänelle itselleenkin vain lahjaa, tai joiden puuttumista ei kuitenkaan voi mitenkään pitää hänen henkilökohtaisena vikanaan. 26.04.2006 - 07:32
Onkohan
kirkko ryhtymässä epätoivoisiin tekoihin ehkäistessään väestökatoa? Se
tuli eilen mieleen kun jäin kirkon vangiksi, siis aivan konkreettisesti.
Olin jälleen mainiossa elämäkertaryhmässämme joka kokoontuu Henrikin kirkolla ja tällä kertaa toimitimme antologiaamme jonka nimeksi tulee "Emme edes hengästy". Mielestäni loistava nimi kirjalle ja kuvaa ilmapiiriä jossa olemme työskennelleet. Tuli puhetta ryhmän jatkumisesta, joka ei näillä näkymin tule toteutumaan, koska seurakunta on sitä mieltä että vetäjälle ei enää makseta. Ihmiset ovat soitelleet kirkkoherralle ja talousjohtajalle ja vedonneet kurssin jatkumisen puolesta, tuloksetta. On herrojen mielestä mukavaa että kurssimme on ollut antoisa, mutta päätös mikä päätös. Voimme toki kokoontua kirkolla niin kuin tähänkin asti, mikäli hoidan homman talkooperiaatteella. Ryhmä on ollut niin valloittava että päätökseni olla tekemättä kirjoittajaohjauskeikkaa talkooperiaatteella on hiukan horjunut, koska enhän minä millään haluaisi luopua näistä ihmisistä. He ovat sentään olleet minun enkeleitäni ja kulkeneet kanssani syksyn pimeydestä kohti kevään valoisuutta. Pientä kapinahenkeäkin ryhmässä alkoi ilmetä. Jotkut alkoivat miettiä mitä he oikeastaan ovat kirkolta saaneet. Pitäisikö ryhmäirtisanoutua koko putiikista kun näin ilkeä temppu heille nyt tehtiin. Ensin heidät saatiin innostumaan kirjoittamisesta ja sitten sanotaan näkemiin, emme ole enää kiinnostuneet teidän tarpeistanne. Jos olisin organisaattori, olisin varmaan polkaissut käyntiin pienen kansanliikkeen ryhmämme puolesta, mutta kun minulla ei ole sellaista taipumusta lainkaan. Olen sitä paitsi tehnyt erään periaatepäätöksen minäkin. Kansanliikkeen, vaikka sitten pienenkin, johtaminen on vastuullista työtä ja vie paljon energiaa jota tunnen kuitenkin ensisijaisesti tarvitsevani jossain muualla. Kutsumukseni, jos tällaista vanhahtavaa sanaa saa käyttää, on kirjoittamisessa. Ilta päättyi, ihmiset lähtivät kotiin. Minä menin vielä käymään naistenhuoneen puolella ja kun tulin sieltä, kirkkorakennus oli pimeänä ja ovet sillä tavalla lukittu etten päässyt ulos. Pari kurssilaista seisoi vielä pihalla. Hakkasin hätääntyneenä lasiovea ja he näyttivät sangen hölmistyneiltä. Kirkko on aika iso rakennus, mutta minulle tuli ahtaanpaikankauhu välittömästi. En ole koskaan juuttunut hissiin, mutta tajusin kestäväni sellaisen aika huonosti mikäli niin joskus kävisi. Toinen kurssilaisista, joka tuntee seurakunnan talousjohtajan, soitti tälle selvittääkseen vahtimestarin nimen ja puhelinnumeron, sillä kirkon ilmoitustaululta ei löytynyt kuin Palvelevan puhelimen numero. Vasta sitten kun vahtimestari oli saatu kiinni tajusin että pääsenhän minä nyt hyvänen aika ikkunasta pihalle. Minkä sitten teinkin, vaikka ei se ollut kovin helppoa koska ikkuna oli aika pieni, hiukan tuuletusluukkua isompi, mutta kuitenkin aika matala ja muutenkin epämukasti muotoiltu. Onnistuin kuitenkin keplottelemaan itseni ulos sieltä. Vahtimestarin kutsuminen oli kuitenkin ollut siinä mielessä välttämätöntä että ikkunaa ei pystynyt ulkoapäin tietenkään lukitsemaan. Toisella kurssilaisella oli mukana leipäjuustoa ja persikkahilloa. Dippasimme leipäjuustoa hilloon toipuaksemme järkytyksestä. Vahtimestarikin oli järkyttynyt. Ei ollut 22 vuoden aikana kuulemma koskaan käynyt hänelle näin. Mutta kirkon ollessa uusi oli joku viettänyt siellä 9 tuntia. Me otimme tämän kirkon panttivangiksi jäämisen merkkinä. Joku ei selvästikään halua, että kurssimme loppuu tai edes siirtyy muualle Henrikin kirkon suojista. 04.04.2006 - 18:03
Naispappeuden vastustajat keräävät nimiä, koska kokevat että heidän toimintaedellytyksiään yritetään nyt rajoittaa. Olen seurannut nimien kertymistä. Naispappeuden vastustajat sanovat ovelasti ettei naispappeuskysymys ole tasa-arvokysymys vaan raamattukysymys. Mutta minusta se kyllä on tasa-arvokysymys jos vastustajat ovat oikeassa, ja Raamattu todella kieltää naisia olemasta pappeja. Silloinhan ongelma on aivan kristinuskon ytimessä, Jumalassa jolle nainen on ongelmallinen luomus. No, en minä oikeastaan ihmettele jos niin on, koska kyllähän nainen on ongelmallinen luomus kenelle tahansa. Mutta jos olen rehellinen, niin kyllä miehetkin ovat ongelmallisia luomuksia, ainakin naisille. Naispappi ehkä herättää joissakin miehissä levottomia mielikuvia jotka tuntuvat sotivan pappisviran ideaa vastaan, mutta kyllä miespappikin saattaa herättää joissakin naisissa levottomia mielikuvia jotka eivät välttämättä kauheasti liity pappeuteen. Minäkin olen elämäni aikana tavannut eräitä sellaisia miespappeja. Mutta naiset ovat oppineet, että pitää vain hillitä itseään jos epäilyttäviä mielikuvia alkaa pullahdella mieleen. Se on ihan mahdollista. Jos katsoo, ei ole silti pakko käydä käsiksi. Miksi tämä asia yleensä minua koskettaa. Luultavasti siksi, että naispappeuskysymys muistuttaa minua siitä miten ei todellakaan ole mitenkään itsestään selvää että olen saanut käydä koulua ja opiskella ja toteuttaa itseäni kirjoittamalla. Sellainen maailma, jossa sukupuoli olisi rajannut minut kaiken tuon ulkopuolelle, on hyvin lähellä. On ihmeellinen onni, että olen syntynyt sellaiseen maahan ja maailmanaikaan jolloin tuo kaikki on ollut minulle mahdollista. Naispappeuden vastustajat ovat elävä muistutus siitä, että tämä mahdollisuus voidaan eräänä päivänä taas ottaa meiltä poiskin. Ja vain siksi että olemme naisia.Mikäli siis suostumme siihen. Vetoomuksen allekirjoittaneiden joukossa naiset ovat tietysti hyvin edustettuina. Tottakai. 28.02.2006 - 22:12
Tänään
olen miettinyt sitä miten monet sellaiset asiat jotka luulen
tietäväni, perustuvatkin uskoon. Siis luulen tietäväni joitakin
asioita, mutta itse asiassa kysymys onkin siitä, että minä uskon
ne.
Ajatellaan nyt vaikka sellaista perusjuttua kuin auringon nousemista ja laskemista. Minä tiedän ettei aurinko kierrä maapalloa vaan maapallo kiertää aurinkoa. Vai tiedänkö sittenkään? En oikeastaan tiedä. Kansakoulunopettajani kertoi minulle tämän luonnontieteellisen perustotuuden joskus melkein neljäkymmentä vuotta sitten, ja minä uskoin. Mitä edellytyksiä minulla oli arvioida puhuiko hän totta? Mitä edellytyksiä minulla on arvioida sitä nyt? Jos joku väittäisi, että maailma on pannukakku jonka yllä aurinko nousee ja laskee, niin miten minä voisin hänet vakuuttaa? Voisin etsiä muutaman opuksen ja käskeä että lue tuosta, mutta mitä mahdollisuuksia minulla, joka en ole koskaan ymmärtänyt mitään fysiikasta, on todistaa kenellekään, edes itselleni, että aurinko pysyy paikallaan ja maa kiertää aurinkoa? Ei, kyllä se on minulle uskonvarainen asia. Minä uskon, koska riittävän monet arvovaltaiset tahot käyttäytyvät kuin todella tietäisivät tämän asian. Ja he sanovat että se on nimenomaan niin päin että maapallo kiertää aurinkoa. En minä tiedä sitäkään, että elämä on kehittynyt alkeellisista otuksista kohti yhä monimutkaisempia elämänmuotoja. Minä uskon sen. Olen lukenut kirjoista että todisteet tähän suuntaan ovat vakuuttavat ja tullut siihen johtopäätökseen että ne jotka uskovat maailman luomiseen kuudessa päivässä ovat pöhköjä. Minä olen päättänyt mieluummin olla evoluutiopuolueessa kuin maailmanluomispuolueessa. Mutta kysymys on kuitenkin uskosta. Jotkut ihmiset tietysti tietävät tämänkin asian. Siis sellaiset hemmot jotka työkseen tutkivat näitä asioita ja selittävät niitä sitten meille muillekin. Mutta minä en tiedä. Minä vain uskon itseäni viisaampia. Sitä minä en ihan tarkkaan ymmärrä miksi tämä havainto riemastuttaa minua. Jotenkin tämä on äärettömän huvittavaa. Siis tajuta kuinka vähän on sellaisia asioita jotka minä todella, siis aivan oikeasti tiedän. Ja kuinka paljon on asioita jotka minä uskon koska riittävän monet riittävän viisaat ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä. |
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
