|
|||
 |
|
||
|
16.03.2009 - 09:37
Käytän tämän päivän apurahahakemuksen tekemiseen. Anon Taiteen keskustoimikunnalta 1,3 ja 5 vuotista apurahaa, kuten sadat muutkin kirjoja kyhäävät tekevät näinä päivinä. Tajusin, että olen kirjoittanut kirjoja 15 vuotta, ollut koko tuon ajan päätoiminen kirjailija ja siitä 13 vuotta Kirjailijaliiton jäsen, enkä ole kertaakaan saanut työskentelyapurahaa. Jos joku olisi tiennyt kertoa silloin kun odotin ensimmäisen kirjani ilmestymistä, kuinka vähän tulisin urani aikana saamaan taloudellista ja henkistä tukea kirjailijantyöhöni, olisin todennäköisesti masentunut ja lopettanut heti alkuun. Kuten monet tekevätkin huomatessaan, etteivät asiat suju kuten unelmissa. Toisaalta jos joku olisi tiennyt kertoa silloin kun olin nuori ja eksyksissä, että tulen elättämään itseni kirjoittamalla ja opettamalla kirjoittamista, olisin ollut hämmästyksissäni ja ikionnellinen. Olisin pitänyt itseäni hämmästyttävän etuoikeutettuna. Olen kuitenkin saanut tehdä työtä, jolla on itselleni ollut suuri positiivinen merkitys, vaikka sen merkitys muille on jäänyt vähäisemmäksi kuin joskus toivoin. En ole rikastunut, mutta en kärsinyt myöskään puutetta. Sosiaaliturvani on olematon, eikä eläketurvasta voi puhua, mutta onko maailmassa oikeasti mitään turvaa kenelläkään, ainakaan siinä mielessä että omaisuus sen voisi taata. Kysymys on enemmänkin turvallisuuden harhasta, jonka vallassa ihmiset elävät. "Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?"
Lisäyksenä lukuohje: Tuntematon kollegani on ärsyyntynyt ruikutuksestani (ks. kommentit). Siksi haluan painottaa, ettei postaukseni tarkoitus ole ensi sijassa valittaa mahdollista kaltoinkohtelua mitä tulee apurahojen jakoon, vaan prosessoida niitä nolouden ja häpeän tunteita, joita jatkuva ilman jääminen aiheuttaa. Runoilijapoika julkaisi taannoin esseekokoelman, jossa puhuttiin millaista on jäädä ilman seksiä. Myös muunlainen ilman jääminen voi aiheuttaa huonommuuden ja häpeän tunteita, jotka on prosessoitava ja sulatettava, mikäli haluaa jatkaa elämäänsä epäonnistumisten rampauttamatta.
12.03.2009 - 12:21
Istun tuolilla. Kun lähden, en ota tuolia mukaan. Lopulta kaikki jää tänne ja vain pimeä aine ottaa minut vastaan. Me luulemme tietävämme maailmankaikkeudesta kaiken mutta mitä on pimeä energia? Entä jos se onkin valoa jota ihminen ei voi kestää.
Selitystä. En oikeastaan ymmärtänyt, mitä tuossa haastetekstissä sanotaan. Ehkä sitä ei kuulukaan ymmärtää. 06.03.2009 - 11:24
Yhtenä aamuna heräsin kuvataiteilijana. Vessanovi kaipasi piristystä. Tajusin että aatamin ja eevan paratiisista karkottaminen piti maalata oveen ja takiainen viitoittaisi heidän tietään. Lähdin kauppaan ostamaan taiteilijatarvikkeita. Maalaan vessan oven, sanoin myyjälle. Olet väärässä, hän sanoi, ei vessan ovea maalata taiteilijatarvikkeilla. Hämmennyin ja ostin askarteluvärit. Maalaaminen oli vaikeaa. Ymmärsin, että tarvitaan muutakin kuin visio. Pieni määrä taitoa ei olisi pahitteeksi. Tänään mies kuitenkin pisti vessan oven paikoilleen mutisematta. Minua naurattaa.
01.03.2009 - 16:47
Celia on ollut lukupäällä ja lukenut kirjojani. Kivaa! Ja mikä parasta, hän on kirjoittanut kirjoistani blogiinsa. Miehen tuoksu ja Iiris ovat saaneet häneltä käsittelyn. Kolumnianikin on luettu. Olen saanut sähköpostia, jossa se todetaan Kalevala-herjaukseksi, eikä sen vuoksi kannata tuhlata ruutia ja kirjoittaa lehden yleisönosastoon, vaikka muuten voisi. Olen yllättynyt, että Kalevala tosiaan kuohuttaa jonkun muunkin kun vain minun tunteitani. Luulin piiskaavani kuollutta hevosta. 28.02.2009 - 13:31
Jotkut jo löysivätkin, mutta Kalevalanpäivän kolumnini voi siis käydä lukemassa Turun sanomien verkkosivuilta. Oli hauska huomata, että yhä uudestaan ja uudestaan jaksan riehaantua tästä samasta asiasta, josta muistan jauhaneeni jo keskustelupalstoilla. En tiedä miksi tämä asia sieppaa niin syvästi, mutta nytkin liikutuin omista jutuistani, mikä entisestään pahensi flunssan vuoksi tukkoista oloani. Voi tietysti kysyä purenko kolumnillani ruokkivaa kättä, koska Suomen Kulttuurirahasto katsoi aiheelliseksi juuri nyt myöntää työryhmälleni 7000 euron apurahan runohankettamme varten.
27.02.2009 - 12:55
Uusi kirjani tulee kauppoihin pian. Kävin omat kappaleeni hakemassa postista keskiviikkona. Olen jo jaellut sitä joillekin tuttuparoille. Ystävältä tuli tekstiviesti, että Pappia kyydissä on maailman hupsuin ja paras kirja, mutta hän kirjoittaa tietenkin niin koska meillä on yhteisiä projekteja ja hän haluaa pysyä kanssani väleissä. Mieheni luki kirjan eilen ja sama juttu hänen kohdallaan, pakkohan sitä on kehua, jos haluaa sovussa elää samassa huushollissa. Toimin eilen epäeettisesti ja mainostin kirjoittajakurssillakin kirjaani. Sanoin ostakaa, ostakaa. Joku lupasikin ostaa. Hiukan nolotti, mutta pakko on yrittää. Pistin kurssilaiset kirjoittamaan tanka-runoja ja hassusti tämä turun poliittinen tilanne heijastui niissä, tuli paljon toriparkkia vastustavia tankarunoja. Tämä oli minusta kiinnostavaa. Myös lähikirjastojen lakkauttaminen oli kirvoittanut tankarunoutta. Jännästi yksi kurssilainen oli sijoittanut tankoihinsa myös loppusoinnut. Luovaa väkeä, täytyy sanoa. Flunssakin alkaa hellittää, ylihuomenna on maaliskuu, kyllä se taas tästä. 11.02.2009 - 11:00
Kun joku teos muodostuu sellaiseksi, että kaikki ylistävät sitä, minua alkaa aina kiinnostaa, mikä teoksesta tekee niin suositun. Tämä on ehkä jokin luonnehäiriö. Ei siis tule yhtään sellainen olo, että minäkin haluan lukea tuon mainion kirjan ja liittyä yhteisöön joka kehuu kirjaa, vaan olen heti haistavinani käryä. Sofi Oksasen Puhdistus on tällainen kirja. Eräs vironvenäläinen kieltenopettaja kysyi minulta olenko lukenut Puhdistuksen. Hän oli saanut sen lahjaksi. Hän piti kirjaa mielenkiintoisena ja sanoi sitten alakuloisesti hymyillen: Sen minä kyllä huomasin, että Oksanen vihaa palavasti venäläisiä. Olen huomannut suomalaisille rakkaan ryssävihan nostaneen päätään. Johtuu arvatenkin siitä, että Suomeen on muuttanut paljon venäläisiä, eikä kulttuurien välinen rinnakkaiselo ole aina helppoa. En tiedä miten keskeinen osa Puhdistusta on viha venäläisiä kohtaan, pitäisi ehkä lukea kirja. En sano, etteikö saisi kirjoittaa kirjoja, joissa ilmenee viha ja kiukku venäläisiä kohtaan. Mietin ainoastaan, onko tässä venäläisvihassa yksi niistä syistä (taiteellisten ansioiden lisäksi) jotka tekevät kirjasta Suomessa paitsi arvostelumenestyksen, myös myyntimenestyksen. 01.02.2009 - 00:36
Huomaan, että näinkin lyhyt kolumnistin ura aiheuttaa minussa pakkomielteistä toistoa. Onko vika minussa, vai turkulaisessa päätöksentekokulttuurissa, joka jaksaa ällistyttää, vaikka luulin olevani kovapintainen ja parkkiintunut. Varoituksen sana siis paikallaan, kolumnissa on gramofonin neulani vähän juuttunut. 22.01.2009 - 14:43
Turun kulttuuripääkaupunkisäätiö 2011 haastaa kampanjoillaan Tuu mukaan ja Pistä paremmaksi, turkulaisia pohtimaan miten he voisivat virkistää oman asuinalueensa elämää. Kaupunginhallitus kiirehti vastaamaan haasteeseen ja päätti Martin ja Mikaelin kirjastojen lakkauttamisesta. Minua mietityttää, että jos nyt haluaisi vastata kulttuuripääkaupunkisäätiön haasteeseen ja pistää paremmaksi kuin kaupunginhallitus omassa esityksessään, niin mikä pitäisi lakkauttaa. 12.01.2009 - 21:35
Huomasin, että nettikirjakaupoissa jo myydään kirjaa, joka ei ole vielä valmis.
Minä aina vähän yllätyn nähdessäni millainen kirja käsikirjoituksestani on tällä kertaa pykätty. Mietin miksi kirjoitan tuollaisia juttuja. Miksi minä en kirjoita jollakin muulla tavalla. Miksi en ole vakavampi. Miksi en ole syvällisempi. Miksi en ole taiteellisempi. Miksi en kirjoita henkisiä järkäleitä. Välillä sitä kuuntelee juttuja ihmisistä joilla on kutsumus ja monilla kirjailijoillakin on kutsumus. Luulen aina että minullakin on kutsumus, mutta sitten kun joku kirja tulee valmiiksi asti, niin minä en oikein tunnista siitä omaa kutsumustani. Siksi kai minä aina öisin näen niitä unia joissa yritetään päästä eteenpäin, mutta jalat painavat miljoona kiloa. Yritän kiskoa itseäni eteenpäin käsin, mutta ihmiset pyyhältävät ohitseni oikealta ja vasemmalta. Minulla on kauhea kiire, mutta sen sijaan että pääsisin etenemään minä valunkin takaisin päin ja siellä takana minua odottaa jokin pelottava asia, jokin sellainen asia, mitä olen yrittänyt henkihieverissä paeta. Sellaisen unen minä näin viime yönäkin. Ja edellisenä yönä. Ja kymmeninä öinä aikaisemmin. Sinänsä minusta ihan vekkulin näköinen tuo kansi, mutta arvaan että kyllä sekin taas jossain haukutaan. 06.01.2009 - 19:29
Anne Tyler on ollut lempparikirjalijani, mutta koska olen pinnallinen, kirjallisesti sivistymätön ihminen, minulla ei ole esittää mitään syvällistä analyysia siitä millainen kirjailija hän oikein on ja miksi häntä kannattaa lukea. Nyt luin kirjallisuuspiiriä varten toistamiseen kirjan Pyhimys sattuman oikusta. Se on suomennettu 1992 ja oletan lukeneeni kirjan ensimmäistä kertaa jotakuinkin tuolloin. Se tuntui silloin suurelta löydöltä. Minusta oli kiinnostavaa, että uskonnollista yhteisöä ja ihmisiä kuvattiin lämmöllä. Heidät nähtiin hiukan huvittavina, mutta ei kaiken inhimillisen kauheuden alkujuurina, niin kuin olin oppinut että kirjallisuudessa yleensä tehdään. Kirjallisuuspiirissäkin selitin, että pidän Tylerin kirjoista, koska hän on niin myötätuntoinen ihmisiään kohtaan, silloinkin kun kuvaa näitä vähän ilkamoiden. Nyt tuli mieleen katsoa, että mitä oikeat arvostelijat ovat kyseisestä kirjasta sanoneet ja mitä saankaan lukea? Kaija Valkonen kirjoittaa, että Tyler on lempeä vain pinnalta! Hän onkin armoton ruotija ja paljastaja! Olenko niin tyhmä, että vielä kahdenkin lukemisen jäljiltä erehdyn pitämään lempeytenä jotain sellaista, mikä ei ole lempeää. Vai käsitänkö minä lempeyden jotenkin eri tavalla? Minusta nimittäin ruotiminen ja paljastaminen voi olla myös lempeää. Se kun ei ruodita eikä paljasteta voi taas olla hyvinkin julmaa. Mutta suosittelen nyt kumminkin, että Tylerin kirjoja kannattaa kyllä lukea. Voi kun suomalaisetkin kirjoittaisivat tällaisia kirjoja. Vai kirjoittavatko he? Vai onko väärin edes toivoa sellaista, koska jokainen kuitenkin kirjoittaa aivan omanlaisiaan kirjoja. 31.12.2008 - 20:36
Huipensin kaunokirjallisesti lattean vuoteni lukemalla Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät. Se ei oikein tarinaltaan tyydyttänyt, mutta ihmiskuvaus ja elämäntavan kuvaus oli kiinnostavaa. Siinä kuvattiin maailmaa, joka nyt on jo painunut historiaan, mutta joka melkein oli vielä läsnä minun lapsuudessani. Tuli samanlainen nostalginen sävähdys kuin vanhoja kotimaisia elokuvia katsellessa.
Kiinnitin huomiota Vartion kerronnallisiin ratkaisuihin. Ensin puhuttiin naisesta, sitten vähän myöhemmin naista alettiin kutsua karjakoksi, sitten vähän myöhemmin hänet nimettiin. Tämä tuntui minusta kömpelöltä, mutta Vartiolla varmaan oli ratkaisulleen perusteet. Minua myös ärsytti kun päähenkilö kuoli kesken kaiken ja kirjan loppuosa oli hänen kuolemansa aiheuttamien järjestelyjen setvimistä. Kirja oli realistisen oloinen, lukiessa ajatteli monta kertaa, että joo, tuollaista se on, noin ihmiset käyttäytyy, joo joo, tuttua on. Pidin Vartion kirjoittamista repliikeistä ja dialogeista. Mutta olin silti jotenkin hölmistynyt kun kirja yhtäkkiä päättyi. Mitä nyt, miksi ei tullutkaan mitään valaistusta, miksi kaikki vain tuolla tavalla raukeni tyhjiin. No se kai on elämää, elämässä käy niin, mutta pinnallisuuksissani odotan romaanilta jotain kohotusta. Ei tämä ollut ensimmäinen Vartion kirja, olen joskus puberteetissä lukenut Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö. Siinä oli seksikohtaus, se oli ehkä ensimmäinen lukemani seksikohtaus. Aika vaatimaton sellainen, mutta jäi mieleen. Tässä nyt lukemassani kirjassa ei ollut yhtään seksiä. Yritin lukea myös Iiris Kähäriä, mutta en jaksanut. Vielä. Pahoittelen tämän postauksen banaaliutta, kyllä huomaa ettei ole tullut kirjallisuustiedettä opiskeltua. 28.12.2008 - 15:36
Eilisessä lehdessä oli jälleen kolumni, tällä kertaa yritän vedota lakkautuslistalla olevien lähikirjastojen puolesta. Kolumnistin urani jatkuu vielä kevätkaudenkin, jos vain keksin jotain sanottavaa. Jokin kumma kynnys siinä on, paperilehteen kirjoittaminen on pelottavampaa kuin blogiin kirjoittaminen.
10.12.2008 - 09:07
Osallistuin Portin novellikilpailuun. Olin kolmas. Yllätyin kuin Turun sanomat mainitsi asiasta ja sitten tuli pieni nolotuskin. Tuntui, että kun kerran kirjoitan ammatikseni, niin hiukan paremmin olisi pitänyt menestyä, että siitä olisi syytä valtalehdessä uutisoida. Myös kirjoittamani novelli nolottaa, olisin itse asiassa ollut valmis vetämään sen pois kilpailusta, ellei poisvetäminen olisi nolottanut vielä enemmän.
Onkohan kilpailuun osallistuva poppoo uusiutunut, kun tuttuja ei palkittujen joukossa ollut kuin yksi. Anne pärjäsi minua paremmin, mutta spekulatiivinen fiktio onkin hänen leipälajinsa. Minulle tämä oli nyt elämäni kolmas spefinovelli. Ensimmäisellä kerralla tulin toiseksi, toisella kerralla sain kunniamaininnan ja siitä notkahduksesta olikin seurauksena pitkä paussi. Olisiko viime kerrasta kuusi, seitsemän vuotta. Kolmas sijakin oli ihan mukava yllätys, vaikka minulla olisi ollut kyllä käyttöä niille kahdelle tuhannelle eurolle, jotka voittaja olisi saanut. 14.11.2008 - 10:54
Minusta on jännittävää, että Saisio on niin loistava kirjailija, että hän päätyy aina Finlandia ehdokkaaksi. Olen lukenut muutaman Saision kirjan, mutta minä en ole huomannut niissä mitään erityistä. Älkää käsittäkö väärin, en väitä että ne olisivat huonoja. Tarkoitan vain, että ne eivät puhuttele minua. Mutta on siis olemassa arvovaltainen ihmisjoukko, joita hänen kirjansa puhuttelevat, ja he nostavat kirjat yhä uudestaan ehdolle kantamatta huolta siitä, että joku voisi pitää raatia hiukan mielikuvituksettomana, jopa kaavoihinsa kangistuneena.
07.11.2008 - 14:24
Maanantaisesta Kirjakahvilan keikasta jäi hautumaan se kun opiskelijatyttö kertoi havaintoja nuorten kirjoituskilpailusta. Suurin osa tarinoista, joissa puhuttiin rakkaudesta, käsittelivät kauheuksia. Mukana oli pari positiivista rakkaustarinaa ja ne olivat maahanmuuttajanuorten kirjoittamia.
Opiskelijat miettivät mistä johtuu, että rakkaudesta kirjoitetaan niin ongelmakeskeisesti ja toivottomasti. Minä huomautin, että kun opiskelijat järjestävät kirjakahvilaan tilaisuuden, jossa käsitellään romanssia nuortenkirjallisuudessa, niin he ristivät tilaisuuden Siirappisarjaksi. Että siis kertoisiko se jotain? Koska mehän näytämme nyt elävän sellaisessa maailmassa, ettei meidän oikein ole mahdollista puhua onnellisesta rakkaudesta muuten kuin ironisoimalla sitä. Jos haluamme puhua rakkaudesta ironisoimatta, niin ainoa mahdollisuus on lastata rakkaustarina kauheilla koettelemuksella aina insestistä lähtien. Tottahan nuoret tämän ymmärtävät ja he kokisivat tekevänsä itsensä pelleiksi, jos he menisivät kirjoittelemaan auvoisia rakkaustarinoita jotka päättyvät onnellisesti. Sitä paitsi he tietäisivät, etteivät he moisilla sepustuksilla menestyisi kilpailussa. Koska emmehän me nykyään millään muotoa halua uskoa, että onnellista rakkautta olisi. On mielestämme epärehellistä kirjoittaa tarinoita, jotka eivät keskity osoittamaan kuinka kenties hyvinkin lupaavasti alkaneen rakkauden rapautuminen maanpäälliseksi piinahelvetiksi tapahtuu, kun alkuhuuma on mennyt ohi ja arki edessä. 31.10.2008 - 15:56
Hyökkäävä arvostelu ei kajoa kirjailijan henkilökohtaiseen vapauteen, onhan jokaisella oikeus ilmaista mielipiteensä, ja hyökkäyksen kohteeksi joutunut voi kaikessa rauhassa tehdä työnsä, ladata piippunsa ja jättää arvostelun lukematta. Tunnustus sitä vastoin on kyseenalaisempaa. Arvostelu, joka karkottaa kirjailijan kirjallisuuden ulkopuolelle, ei vahingoita häntä; arvostelu, joka osoittaa hänelle paikan kirjallisuudessa, on arveluttavampi. Ohikulkija, joka nauraa meille päin naamaa, ei velvoita meitä mihinkään, pikemminkin hän jää meille velkaan: annoimmehan hänelle tilaisuuden nauruun. Kumpikin pitää huolta asioistaan velvoittavan vastavuoroisuuden häiritsemättä. Ohikulkija, joka tuijottaa uhmaavasti ja antaa ymmärtää, ettei pidä meitä tervehtimisen arvoisina, ei vaadi meiltä mitään; hän päinvastoin vapauttaa meidät tervehtimisen vaivasta. Ihailijasta sitä vastoin ei niin vähällä pääse. Näin Torsti Lehtisen mukaan (Sanojen avaruus) kirjoitti Kierkegaard Päättävässä epätieteellisessä julkaisussa vuonna 1846. Tätä sitaattia sietää kyllä miettiä. Muistan kun kymmenen vuotta sitten eräs Erkon esikoiskirjapalkinnolla palkittu nainen kertoi minulle, että palkinto oli pahinta mitä hänelle saattoi tapahtua. Siihen loppui hänen uransa. Ja niin näyttää loppuneen, ei ole uutta kirjaa ilmestynyt sen koommin, vaikka palkittu novellikokoelma oli tosi hyvä. Silloin tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että ehkä olenkin onnekas kun en oikeastaan ole kirjallisella kentällä olemassa. Tänään oli Turun sanomissa koko sivun juttu kirjasta, johon on koottu sitaatteja teoksista joissa on kuvattu Turkua. Minunkin opustani on siteerattu tuossa kirjassa (Turku- Kirjailijan kaupunki), mutta sitä ei tietenkään mainita artikkelissa, vaikka moni muu Turussa asuva elävä kirjailija mainitaan. Olen tietenkin tyhmä, kun edes huomioin moisen asian. Tyhmää on myös laskea, että jutussa mainitaan nimeltä 20 mieskirjailijaa, jotka ovat kirjoittaneet Turusta, ja kaksi naiskirjailijaa. Toinen on Salla Simukka ja toinen on Marjatta Kilpi. Tällaiset asiat ovat merkityksettömiä. Ja sitten toisaalta taas... Ovatko sittenkään? Edit. Linkki juttuun, huom. se on vain osa paperiversion artikkelista. 30.10.2008 - 12:25
Harhaannuin lupautumaan keikalle Turun Kirjakahvilaan, harhaantukaa tekin. Olisi ihan jänskää jos olisi yleisöä. Mietin miksi tapahtuma on nimetty Marraskuun siirappisarjaksi. Ehkä se on samanlaista ironiaa ja itseironiaa kuin Hömpän helmet. Minun tehtäväni on kai kertoa millaista romanssia minun kirjoissani on nuorille intomielisille lukijoille tarjolla.
15.10.2008 - 11:01
Olen nyt viime aikoina katsellut televisiosta Elämää Ballykissangelissa ja Dibleyn kirkkoherraa. Tajusin yhtäkkiä, että Britteinsaarilta taitaa useinkin tulla näitä sarjoja, joissa kirkko ja sen työntekijät ovat mukana ihmisten elämässä, hyvässä ja pahassa.
Suomessa papit ovat saaneet enimmäkseen toimia käsikirjoittajien uskonnollisten antipatioiden ukkosenjohdattimina, mikä sekin on kiinnostava asia kyllä. Tätä nykyä tuntuu suorastaan kansanhuvilta lyödä luterilaista kirkkoa ja sen pappiparkoja, ja aiheitahan on helppo löytää. Papit ovat yhtä riitaisia ja eksyksissä kuin kaikki muutkin ihmiset, vaikka juuri heitähän pitäisi ihmeellisen jumalallisen valon johdattaa. Mutta pappien ongelma on tietenkin siinä, että vaikka heidän tehtävänsä kenties onkin jumalallinen, he säilyvät ihmisinä ja kantavat mukanaan inhimillisiä heikkouksiaan, mitä tietenkin voi olla vaikea antaa heille anteeksi. Jos ihmisellä on Vakaumus, häntä aletaan heti arvioida sen pohjalta pystyykö hän elämään vakaumuksensa mukaan. Harva pystyy, joten monet ajattelevat, ettei edes kannattaisi yrittää, siinähän vain tekee itsensä naurunalaiseksi. On järkevämpää päättää jo alunperin, ettei usko mihinkään, eikä sitoudu mihinkään, ei puolueeseen, kansalaisjärjestöön sen paremmin kuin uskontoonkaan. Kunhan nyt vain jotenkin selviytyy päivästä toiseen ja vetää itsensä kuiville. Mietin näitä siksi, että kirkollista elämää peukaloiva romaanini Pappia kyydissä etenee kustantamon tuotantokoneistossa, nyt mietitään taas kansikuvia ja takakansitekstejä ja muuta sellaista ratkiriemukasta. Yhden ehdotuksen ehdin jo ampua alas, toista minulle ei ole edes näytetty, mutta olen kuullut huolestuttavia huhuja. Pappia kyydissä romaanin kirjoittamisen päämotiivina oli ymmärtää mistä naispappeuden vastustuksessa on kysymys. Se nimittäin kuulostaa niin tyhmältä, että oli pakko yrittää pureutua vastustajien ajattelumaailmaan ja maailmankuvaan. Nyt kirkkoa repii kuitenkin vielä raastavampi riita. Saako homoja siunata vai ei? Olen alkanut miettiä, että olisiko mahdollista kirjoittaa viihderomaani tästäkin aiheesta? Näen sudenkuoppia ympärilläni ja mietin osaisinko kirjoittaa lankeamatta niihin. 26.09.2008 - 09:07
 Nainen muutti Suomeen ja hänen piti ottaa uusi nimi koska hänen alkuperäisessä nimessään oli kolme kirjainta joita suomalaiset aakkoset eivät tunne. Hänellä on edelleen se nimi jolla hänet tunnettiin jo silloin kun hän ei vielä itse tuntenut ketään, mutta hän ei voi käyttää sitä nimeä. Hän käyttää nimeä, jonka me osaamme kirjoittaa. Joskus elämä voi tuoda meille eteen asioita joista pitää vaieta vähän samasta syystä. Meille tapahtuu jotain jonka kertomiseksi kielessämme ei ole sopivia aakkosia. Minullakin on salaisuus jonka olen kertonut monta kertaa kenelle tahansa joka viitsii kuunnella. Ongelma on siinä että kun kerron salaisuuteni huomaankin kertoneeni jonkin ihan toisen jutun ja se salaisuus, jonka halusin jakaa kaikille, on edelleen salaisuus. Olen huomannut, että salaisuutta voi silti elää vaikka siitä ei voi puhua. Sitä voi kuunnella ja ymmärtää ja sitä voi seurata. Puhuakin siitä voi kun muistaa, että salaisuuden ydintä puhuminen ei koskaan tavoita. -Runotorstaissa oltiin jossain määrin tekemisissä salaisuuksien kanssa, mikäli oikein ymmärsin. 18.09.2008 - 18:58
Juoksee saksien kanssa on takakannen mainostekstin mukaan painajaismaisen nuoruuden muistelma joka on sekä koukuttavan viihdyttävä, että voimakkaan provosoiva. No niin varmasti. Kirjaahan voisi lukea yhtenä puheenvuorona pedofiilikeskusteluun, sillä kirjassa kuvataan 14 vuotiaan Augustenin ja hänen kolmikymppisen homorakastajansa seksisuhdetta.
Augustenin äiti haluaa runoilijaksi, ottaa eron Augustenin isästä ja hankkii psykiatrikseen lääkärin joka ennustaa vuoroin Raamatusta, vuoroin ulostepökäleistään. Augusten ei halua käydä koulua, joten hän tekee lääkärin avustuksella feikki-itsemurhan ja pääsee mielisairaalaan. Kaikki kerrotaan nokkelasti ja tyylitajuisesti, niin että kauheuksille hirnahtelee iloissaan ja välillä ihmettelee, että onkohan tämä totta, voiko olla, onko tosiaan. Kysymyksessähän on omaelämäkerrallinen teos. Olen periaatteessa aivan kurkkuani myöten näitä tarinoita joissa kerrotaan, kuinka hulluja ja kamalia ihmiset ovat. Mutta tätä kirjaa minä luen siitä huolimatta, koska siinä kerrotaan niin hauskasti ja tyylitajuisesti, kuinka hulluja ja kamalia ihmiset ovat. Naureskelun lomassa tulee välillä hiukan tympeä olo ja mietin, miksi minä oikeastaan luen tätä kirjaa. Riittääkö syyksi, että se on pyörinyt Amerikassa bestseller-listoilla kaksi ja puoli vuotta. Miksi me haluamme viihdyttää itseämme tällaisilla tarinoilla, jossa kaikki ovat hulluja ja kamalia? Olemmeko me jotenkin rehellisempiä itsellemme vai, kuin ihmiset ennen muinoin? Emme enää ympäröi itseämme hempeillä, kielontuoksuisilla tarinoilla, paitsi jotkut vanhat hömpät. Nykyajan ronskit, raatorehelliset ihmiset haluavat viihteensäkin raakana. 18.08.2008 - 10:39
Turun sanomat on viimeksi arvostellut kirjani Maanantaisyndrooma, joka ilmestyi muistaakseni 2004. Sen jälkeen ilmestynyt tuotantoni ei ole paikallislehteä kiinnostanut. Tai no joo, jos ollaan tarkkoja, niin Turun sanomathan ei mitään arvostele, vaan joku tietty kriitikko. Tällä kertaa Kaisa Kurikka, joka ystävällisesti oli tarttunut kirjaani Outoa rakkautta ja vääntänyt siitä pikkiriikkisen arvion. Kauhean ystävällistä toimittajalta kaivaa jostain arkistojen kätköistä tuollainen kammottava kuva, siellä on varmaan toimituksessa naurettu partoihin. Ajattelin että pitäisiköhän nyt lahjoittaa kulttuuritoimitukselle vessa, kun päästivät minut pannasta edes hetkeksi. Siitä olen pahoillani, ettei arvion yhteydessä ollut mainintaa vessaprojektistani, jolle ei siis todellakaan kuulu mitenkään erityisen hyvää, koska kukaan ei ole ilmeisesti yhtään kiinnostunut siitä että kaunokirjallisuudella hankitaan kehitysmaiden tytöille mahdollisuus pissata rauhassa.
Sitten löysin tällaisen hauskan blogin, jonka voisin pistää linkkilistaani, mikäli vielä päivittäisin sitä. Mutta minulla on erilaisia jäsentämättömiä suunnitelmia tämän blogin suhteen, samoin kuin kotisivujen suhteen, jotka aion jossain vaiheessa tehdä niin totta kuin minusta tulee webdesigner, jos tulee, se kyllä näyttää edelleen varsin utopistiselta, vaikka näyttötutkinnon ensimmäinen vaihe häämöttää jo näköpiirissä. Niin että jos mietitte, miksi täällä kaikki on niin laiminlyötyä, se saattaa johtua tästä, plus tietenkin siitä että olen patalaiska. Lisäys klo 21 Minua pyydettiin Turun sanomiin kolumnistiksi. Ensimmäinen juttu pitäisi kirjoittaa suurin piirtein heti. Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen. Mikä olisi loppukesän ja alkusyksyn kuuma aihe kulttuurimaailmassa tai ihmiselämässä ylipäänsä. Auttakaa naista mäessä, ettei heti tarvitse itseään munata. 29.07.2008 - 16:38
Kylän ihmiset arvostivat zen-mestari Hakuinia. Kävi kuitenkin niin, että lähellä asuva tyttö tuli raskaaksi ja väitti, että Haikuin on hänen lapsensa isä. Tytön vanhemmat kävivät purkamassa kiukkuaan Haikuinille. "Ai niinkö" tämä sanoi. Haikuinin maine oli mennyttä. Lapsi syntyi, ja vietiin Haikuinille. Tämä otti lapsen vastaan ja alkoi hoitaa sitä. Siinä meni vuosi. Lapsen äiti tuli lopulta tunnontuskiin ja tunnusti, ettei Haikuin ollutkaan hänen lapsensa isä, vaan muuan kalatorin työmies. Tytön vanhemmat lähtivät heti pyytämään Haikuinilta anteeksi. Luovuttaessaan lapsen vanhemmille, Haikuin sanoi: Ai niinkö?
Minua ei ole koskaan syytetty aiheettomasti mistään yhtä vakavasta asiasta kuin zen-mestari Haikuinia, mutta joitakin aiheettomia syytöksiä olen elämäni aikana saanut ottaa vastaan, enkä ole suhtautunut niihin yhtä tyynesti. Pienikin syytös, jonka koen aiheettomaksi, aiheuttaa tuohtumuspuuskan, jota en tahdo saada niellyksi. Asia palaa toistuvasti mieleen, kerron juttua myötämielisille ystäville ja pistän heidät myöntämään että minua on kohdeltu väärin. On yllättävän vaikea antaa anteeksi ja unohtaa perusteettomat syytökset. Erityisen vaikeaa se on, jos syyttäjä ei halua puhua kanssani asiasta, eikä ota kuuleviin korviin selityksiäni. Mietin millaista tietä Haikuinin on pitänyt kulkea, että on saavuttanut tuollaisen lempeän riippumattomuuden ja miten voisin itse päästä samaan. 17.07.2008 - 19:19
Olen lomaillut kohta neljä viikkoa ja pääni on ihan tyhjä. Olen lukenut pari kirjaa, joita voisi kai sanoa menestysromaaneiksi. Ne ovat menestysromaaneja paitsi siksi, että ovat menestyneet, myös siksi, että ne kertovat ihmisistä, jotka menestyvät. Mietin voisiko menestysromaania pitää viihdekirjallisuuden yhtenä alalajina. Puhun nyt sellaisista kirjoista kuin Virpi Hämeen-Anttilan Perilliset ja Paolo Coelhon Zahir. Niitä yhdistää ainakin se, että kummassakin pääosassa ovat henkilöt joilta kaikki onnistuu. Coelhon päähenkilö on menestyskirjailija, jonka uutuutta jonotetaan ja Hämeen-Anttilan päähenkilöitä ovat eettinen yritysjohtaja ja eettinen toimittaja.
Coelho kirjoittaa New age hölynpölyä. Ihminen on henkinen olento, kuka tahansa meistä voi alkaa tulkita maailmankaikkeutta, nähdä unia ja merkkejä ja suunnistaa niiden mukaan kohti syvähenkisempää elämää. No niinhän minäkin ajattelen, itse asiassa. Coelhon kanssa on käynyt ennenkin näin, luen kirjan ja ajattelen, tämä on silkkaa skeidaa. Sitten jokin asia jää kuitenkin pyörimään mielessä. Valon soturin luettuani huomasin ajattelevani sen säkeitä tilanteissa joissa kohtasin ärsyttäviä ihmisiä. Nyt termi Zahir pyörii mielessäni. Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotain nähtyä ja läsnäolevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se on jotain, joka alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta valtaa ihmisen lopulta kokonaan niin että hänestä tulee joko hullu tai pyhimys. Tajuan, että minunkin elämässäni vaikuttaa zahir, asia joka pyörii mielessä, jota tutkin ja selvittelen ja yritän ymmärtää. On oikeastaan liikuttavaa, että ihmiset ovat niin kiinnostuneita Coelhon kirjoista. Minä en usko, että ne antavat todellisia vastauksia kenellekään, mutta ei se ehkä ole niiden tarkoituskaan. 05.07.2008 - 07:42
Mökiltä palatessa luin Hesarista, että 100 naista blogista on tullut kirja ja siitä tehtäneen myös elokuva. Se oli valaiseva hetki, koska yhtäkkiä tajusin, että maailma tosiaan aina vain toimii tällä tavalla. Kun mies tekee projektin siitä, että kaataa sänkyyn naisia, se on kiinnostavaa, se viihdyttää sallitusti, koska toimittajat yms yms kokevat, että tämä on jotain aivan uutta, aivan ihmeellistä, ainutlaatuista, rohkeaa, paljastavaa, maailmoja järisyttävää. Mitäpä siitä, että tällaisen vanhan naispuolisen käävän mielestä kysymyksessä on yksi maailmanhistorian loppuunkalutuimmista aiheista, jota kulttuuri ja populaarikulttuuri on ryöstöviljellyt halki vuosisatojen.
Mutta eihän se tietenkään ole loppuunkaluttu aihe, koska jatkuvalla syötöllä syntyy uusia ihmisiä, jotka aikanaan tulevat puberteettiin ja kiinnostuvat seksistä. Heille tällainen idea tulee uutena, varsinkin kun koulu yhä kehnommin kykenee huolehtimaan yleissivistystehtävästään. Muistan jonkun elokuvatuottajan todenneen, että elokuvat tehdään nykyään n. 12 vuotiaille pojille. Tähän voisi lisätä, että pojille tai miehille joiden henkinen ikä on 12 vuotta. Tässä tulee taas sellainen levoton olo, että missä ovat viisikymppiset akat. Heitä on aika paljon, minullakin epäsosiaalisella ihmisellä on 50 vuotiskemuja melkein joka viikko kun puoli maailmaa tuntuu täyttävän tänä vuonna 50. Milloin he nousevat ja alkavat vaatia, että pitää ilmestyä enemmän kirjoja ja elokuvia, jotka tehdään viisikymppisille naisille? Mutta ehkä he eivät sitten kaipaa enempää kirjoja ja elokuvia? Niin juu, eivät tietenkään kaipaa koska heillä on liian kiire pitää koossa tätä yhteiskuntaa. 19.06.2008 - 10:11
En yleensä osta, enkä varsinkaan keräile kirjoja, mutta Murdochin kirjoja olen kirjastojen poistohyllyistä ostanut aika monta. Nunnia ja sotilaitakin on peräisin poistohyllystä, mutta sitä en ole ostanut vaan sain Hirliiltä. On harmillista, ettei Murdochin tuotantoa ole enää käännetty suomeksi, vai onko minulla mennyt jotain ohi. Murdoch on suurin piirtein ainoa kirjailija, jota olen jaksanut lukea englanniksi. On ollut pakko, kun suomeksi ei löydy ja minä rakastan hänen kirjojaan. Nunnia ja sotilaita luin pariin kolmeen kertaan heti sen ilmestyttyä suomeksi joskus 80- luvun alkupuoliskolla ja olin pyörryksissäni koska se oli minusta niin ihana. Nyt, noin neljännesvuosisata myöhemmin kuljen vanhoja jälkiäni ja luen kirjaa huolellisemmin. Lähinnä etsin siitä vastausta miksi kirja oli niin suuri elämys. Yleensä ihmiset pitävät Murdochin kirjoja pitkäveteisinä ja puisevina, enkä muista tavanneeni montakaan, jotka olisivat jaksaneet lukea niitä. Lukiessani tätä kirjaa ensimmäisiä kertoja olin nuori opiskelija ja minulla oli epämääräisiä haaveita kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Nyt minusta tuntuu kuin kirjassa lausuttaisiin oraakkelimaisia sanoja siitä, miten minunkin elämäni tulisi sujumaan. Näin Murdoch kuvaa Timiä, yhtä kirjan päähenkilöistä, köyhää taidemaalaria. Tim oli elänyt jo kauan itsensä kanssa taidemaalarina. Hän oli ollut kunnianhimoinen ja lakannut olemasta, hän oli ollut pettynyt ja lakannut olemasta. Hän tiesi että hän ehdottomasti oli ja tulisi olemaankin, maalari... Hän yritti edelleenkin, mutta ei koskaan kovin ankarasti. Jokaisen taiteilijan, joka ei ole aloittelija, on selviydyttävä ongelmasta, miten laajentaa työskentelytilaksi rajaviiva jonka toisella puolella on 'vasta aloitettu' ja toisella puolella 'liian myöhään'. Kova työ on siinä keskellä, kun alustavista asioista on selvitty eikä loppu vielä sulje muotoa...Tim oli hämärästi tietoinen siitä, mutta hän oli laiska ja häneltä puuttui itseluottamusta. Hän oli melkein mutta ei aivan tietoinen siitä, että hän valitsi päivästä toiseen keskinkertaisuuden...Mutta siitä huolimatta hän jatkoi piirtämistä, ja siinä puuhassa pyrki palaamaan jotain puhtaasti hyvää, usein väärässä paikassa. Hän ei tiennyt mitään, hän ei lukenut mitään, mutta hän piti silmänsä auki. Timillä oli luonnostaan lahja jota viisaat kaipasivat, hän pystyi havaitsemaan. Ihan kuin Murdoch olisi tuntenut minun dilemmani. On jännittävää ja lohdullista, että ihminen joka ei tiedä minusta ja minun kamppailuistani mitään, on pystynyt kuvaamaan niitä niin yksityiskohtaisesti romaanissa joka on ilmestynyt liki 30 vuotta sitten. Maailmassa saattaa siis tälläkin hetkellä olla ihmisiä, jotka tietävät mitä käyn läpi. Hirlii on tehnyt arvion novellikokoelmastani. 04.06.2008 - 08:18
Pohjalainen oli arvioinut Asentoja kirjan. Kriitikko Anssi Lehtimäki luonnehtii teosta hauskaksi, novellit pursuvat suurta huumoria ja osuvia havaintoja seksistä. Minun novellistani todetaan, että se on "elegantti". Ystävällisen arvionsa Lehtimäki päättää kysymykseen:Populaarimusiikki, elokuva ja sarjakuva ovat nykyään laajasti
hyväksyttyä viihdettä ja kulttuuria. Milloin on populaarin viihde- ja
kaunokirjallisuuden lupa olla sitä?
Jos olisin saanut euron joka kerta kun olen itse eri yhteyksissä esittänyt tuon aivan täsmälleen saman kysymyksen, olisin voinut hankkia itselleni jotain kivaa. Kyllä siitä olisi jonkinmoinen summa kertynyt. Olen iloinen ja huojentunut, kun joku muukin esittää samoja kysymyksiä, ja huomaan että ellen pidä varaani, vanha kone käynnistyy jälleen ja ryhdyn taas taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Olen itse asiassa juuri näinä päivinä miettinyt väitettä, jonka mukaan ihmiset lukevat romanttista viihdettä, katsovat romanttisia elokuvia, käyvät jääkiekko-otteluissa ym. häppeningeissä koska eivät uskalla kokea omia tunteitaan. Jostain syystä tällainen ajattelu vaikuttaa minuun kuin joku työntäisi kuuman sukkapuikon silmästä aivoihin. Toisaalta olen itsekin valmis ajattelemaan, että esim. jalkapallo-otteluissa kännissä örveltävät jurrikat eivät ehkä välttämättä ole aivan kontaktissa itsensä kanssa. Olen joskus itsestäni ajatellut, että hoidan omia tunne-elämän ongelmiani syömällä. Mutta silti kaikki syömiseni ja herkutteluni ei ole tunne-elämäni ongelmien hoitamista. Vaikka minulla ei olisi minkäänlaisia tunne-elämän ongelmia, epäilisin silti syöväni ja jopa herkuttelevani silloin tällöin. Epäilen myös, että vaikka olisin kuinka kontaktissa tunteisiini ja rohkeasti eläisin niitä läpi jokapäiväisessä elämässäni, haluaisin siitä huolimatta joskus virkistyä viihdyttävän kirjallisuuden tai elokuvan parissa. Jääkiekko-otteluissa minua ei kyllä nähdä, mutta se johtuu jostain ihan muusta syystä kuin siitä, että olen kontaktissa tunteisiini. Minua nyt vain ei sattumoisin muuten kiinnosta. 03.06.2008 - 15:05
Outoa rakkautta on ilmestynyt. Saatavana Turusta mm. Pienestä kirjapuodista, Yliopiston kirjakaupasta, Kansallisesta kirjakaupasta ja Akateemisesta kirjakaupasta. Sekä tietenkin minulta. Tekijänoikeuspalkkiot siis lyhentämättömänä huussien hankintaan kehitysmaissa. Mainoksesta vastuussa SusuPetal. 30.05.2008 - 08:49
Tyttö keinuu ja katselee kun kottaraiset lentävät hiekkakentän yllä.
Jostain kaukaa kuuluu lasten naurua. Tyttö keinuu. Rypistynyt todistus pilkistää villatakin taskusta. Hei, sinä olet liian iso näihin keinuihin ohi kulkeva mies sanoo. Nämä on tarkoitettu pikkulapsille, pikkulapset eivät uskalla tulla, kun isot ilkeät tytöt kiusaavat heitä. Tyttö hyppää keinusta ja menee tyhjään kotiin. Todistuksen hän jättää pöydälle. Kun vanhemmat tulevat töistä alkaa huuto. Onneksi siihen on vielä muutama tunti. *** Vastasin runotorstain haasteeseen 28.05.2008 - 16:07
Rilke totesi jotenkin niin, että ironia on sairaus. Otin jo vuosia sitten tuon lauseen innoittamana tavoitteekseni parantua ironiasta ja sarkasmista. Taistelu ei ole ollut aivan turha, sillä en koe ironian olevan itselläni enää mikään kattava elämänasenne. Mutta kirjoittaessa se pukkaa pintaan. Jaan tuotantoni kirjoihin, joissa ironia ja sarkasmi on ollut kantava tyylilaji ja sitten niihin muihin. Niitä muita ovat ehkä Isäni koti, Kesä kummitustalossa, Usko toivo ja kuolema, sekä Iiris. Oikeastaan noita muita on aika monta. Loput kaksitoista ovat sitten aika ironisia ja sarkastisia. Nyt mietin, pitääkö minun kulkea yhä syvemmälle ironian ja sarkasmin suohon. Puhtaaksiviljellä tyyliäni siihen pisteeseen, että ironiasta ja sarkasmista tulisi tavaramerkki. Vai pitäisikö minun kulkea kirjoittamisessani poispäin niistä samalla tavalla kuin olen elämässä pyrkinyt niistä eroon. Ironia nimittäin myrkyttää elämän. Joskus mietin myrkyttääkö se myös kirjallisuuden. Onko ironinen kirja myrkkyä. Mietin myös sitä, että jos keskityn kirjoittamaan sarkastisia kirjoja, käykö väkisin niin, että sarkasmi siirtyy kirjojen puolelta takaisin elämääni. Sitä en missään tapauksessa halua. Huomaan etten ole todellinen taiteilija. Minulle tärkeämpää on elää onnellisena, kuin kirjoittaa mahdollisimman tyylipuhtaita kirjoja. 20.05.2008 - 17:46
Keksikääpäs nyt vessaprojektilleni vetävä nimi. Vähän kiirekin on, koska torstaina pitäisi kuulemma lehdistötiedotteen olla valmiina. Mikä vetoaisi? Vessalukemistolla vessoja kehitysmaiden kouluihin. Vai Viihteellä vessoja kehitysmaihin. Kannattaisikohan julkkarit pitää Puutorin vessassa, vai tuleeko mieleen jokin parempi paikka? En ole kovin innostunut julkkareista, mutta pakko kai sinne on mennä jos kustantaja vaatii. Mietin myös, että kenen nimissä minä näitä vessoja lahjoittelisin.
19.05.2008 - 11:02
Olin perjantai-illalla puhumassa työstäni sellaisille ihmisille, joille exlibristen keräily on rakas harrastus. Ihmiset olivat tulleet Naantaliin ja aikoivat olla siellä sunnuntaihin asti. En ymmärrä mikä saa ihmisen lähtemään kotoaan viikonlopuksi siinä toivossa, että hän saa vaihdella paperilappusia toisten paperilappusista kiinnostuneiden kanssa. Yritin saada puheenjohtajalta tähän kysymykseen vastausta, mutta vielä ei asia kirkastunut.
Aina kun rantaudun kulttuurisesti valveutuneiden ihmisten pariin, minulta kysytään olenko sukua E.J. Ellilälle. Viime viikonloppunakin minulta kysyttiin tätä asiaa kahdesti, kahdessa eri paikassa. Olisi hieno sanoa, että olen sukua, se nostaisi heti arvoani muutamalla pykälällä. Mutta minun on pakko aina tunnustaa, että tätäkään etua minulla ei ole. Kerran tällaisessa tilanteessa sanoin että Tito Collianderille sen sijaan olen sukua, kelpaako se? Kuvittelin olevani vitsikäs. Mutta kysyjä kiinnostuikin heti. Hänestä oli valtavan merkittävää jos suvussani tosiaankin olisi tuollainen kuuluisa kirjailija. Se oli yksi elämäni noloimmista tilanteista, mutta en tiedä kumman puolesta nolostuin enemmän, itseni vai kyselijän, joka oli valmis kunnioittamaan minua sillä perusteella että jossain menneisyydessä jonkin Collianderin isovanhemman elämänpolku oli hiukan kyseenalaisella tavalla leikannut erään minun isovanhempani elämänpolkua. Minulla oli tilaisuudessa puoli tuntia aikaa kertoa työstäni. Päätin jo etukäteen, että noudatan samaa linjaa kuin täällä blogissa, siis valitan. Olen nimittäin huomannut, että kun olen asiallinen ja positiivinen, ihmiset haukottelevat, eivätkä reagoi. Joku toinen osaa varmasti olla asiallinen ja positiivinen sillä tavalla että ihmiset innostuvat, mutta minä saan ihmiset pysymään hereillä ainoastaan ruikuttamalla. Niinpä olin kasannut kerrottavaksi joukon kirjailijaelämäni viime aikaisia koettelemuksia ja niitähän riittää. Yleisön kanssa syntyi ihan kohtuullisen vilkas keskustelu, vaikka enhän minä tiedä saivatko he osuudestani silti mitään erityistä irti. 10.05.2008 - 07:10
 Kehitysmaiden tytöt tarvitsevat vessoja. Tytöt eivät uskalla käydä tarpeillaan kaukana pusikoissa, joten he yrittävät pidättää virtsaa koko koulupäivän. Jatkuva pidättäminen aiheuttaa virtsatietulehduksia ja häiritsee keskittymistä tunneilla. Käymälöiden rakentaminen edistää kehitysmaissa elävien ihmisten terveyttä. Käymälät lisäävät tasa-arvoa, sillä käymälät parantavat tyttöjen mahdollisuutta osallistua koulutukseen. Olen päättänyt, että kohtsillään ilmestyvän novellikokoelmani tekijäpalkkiolla ostan Kirkon ulkomaanavulta vessoja. Koska painos on pieni ja kirjailijan saamat prosentit lähinnä naurettavia, en voi ostaa kovin monta vessaa. Mutta jos ihmiset innostuvat ostamaan novellikokoelmaa enemmän, niin sitten on mahdollista että saan hankittua niitä vessojakin enemmän. Päätin hankkia lahjat Kirkon ulkomaanavulta sen vuoksi, että lahjaan liittyy myös hygieniavalistusta ja vessoja lahjoitetaan nimenomaan kouluihin. Nyt pitäisi keksiä hyvä nimi novellikokoelmalle. Kysymyksessä ovat siis novellit, jotka on julkaistu aikaisemmin Reginassa ja Portissa. Mukana myös pari uutta, julkaisematonta novellia. Kaikki novellit kertovat vinksahtaneesta rakkaudesta. Kustantaja ehdottaa nimeksi Oudot rakkaudet. Minä ehdotin, että eikö voisi olla Outoa rakkautta. Sitten tuli mieleen, että päätösnovelli on nimeltään Naisten maailma, joten eikö se voisi käydä novellikokoelman nimeksi? Syksyllä alkaa Turussa markkinointiviestinnän kurssi ja mietin pitäisikö mennä vielä sinnekin, sillä jonkun pitäisi selvästikin alkaa jo vähän oppia tätä minun teosteni markkinointia ja ilmeisesti siitä ei todellisuudessa ole kukaan muu kiinnostunut kuin minä itse, joten ehkä pitäisi lopettaa voivottelu ja ryhtyä toimeen. Mutta siis ihmiset, vetoan teihin. Kehitysmaiden tytöt tarvitsevat vessoja. Ostamalla tätä novellikokoelmaa, autatte kehitysmaiden tyttöjä eräässä elämän aivan perustavassa asiassa. Ja siis novellikokoelman julkaisee turkulainen pienkustantamo Turbator. 21.04.2008 - 16:50
Siitä lähtien kun isä talutti minut kirjastoon ollessani seitsemänvuotias, olen lukenut romaaneja. Minulla on aina ollut menossa useampi kirja. Olen elänyt tarinoiden kautta ja myöhemmin, kun aloin itse kirjoittaa, elin myös tarinoiden kirjoittamisen kautta. Se tuntui kauhean tärkeältä. Mutta nyt viimeisen vuoden aikana lukemisintoni on romahtanut. Yritin lukea uusinta Harry Potteria. Ei kertakaikkiaan. Nyt pitäisi seuraavaan kirjapiiriin lukea Saisiota ja uuvututtaa ajatuskin. Piirissämme on tunnollisia lukijoita ja minua hävettää, kun minulla ei ole koskaan mitään järkevää sanottavaa. Romaanit eivät tällä hetkellä kiinnosta minua ja se on kauheaa. Aikaisemmin olen jo vieraantunut televisiosta. En ymmärrä millä minä oikein saan aikani kulumaan, kun kaikki perinteiset viihdyttämisen muodot ovat menettäneet merkityksensä. Jotenkin se aika vain kuluu. Ehkä minä sitten vaan syön senkin edestä. Salla vinkkasi Hömpän helmissä (joka on hunningolla, ainakin mitä minuun tulee), Kalle Isokallion juttuun jossa todetaan, että kustantamot eivät ole hereillä tässä muuttuvassa maailmassa. Kirjakauppojen määrä vähenee, mutta kustantamot eivät tajua, että pitäisi löytää uusia jakelukanavia. Lyhyt sesonki yhdessä suppean jakelun kanssa on johtanut siihen, että painosmäärät ovat pieniä. Se nostaa kirjojen hintaa ja pienentää niiden menekkiä. Joka johtaa siihen, että painosmäärät pienenevät, jolloin hinta taas nousee. Isokallio on sitä mieltä, että kustantamot ajavat itseään ehdoin tahdoin konkurssiin. Toisaalta vain joidenkin kirjojen kohtalona on kurjistumiskierre. Jotkut kirjailijat myyvät hyvin. Ehkä kustantamot eivät ole menossa konkurssiin, mutta yhdellä jos toisella kirjailijalla on edessä henkinen ja aineellinen konkurssi. Apurahasysteemit auttavat joitakin, mutta eivät läheskään kaikkia. Kansa taapertaa kirjastoihin ja lainaa kirjoja kassikaupalla, mutta kaupasta kirjoja ostetaan vuodessa pari per nenä ja nekin lahjaksi. Ehkä kirja tosiaan on muinaisjäännös. Ehkä se ei ole oikein nykyaikaa. Muinaisjäännökset ovat sympaattisia, niitä pitää suojella, niin että en minä sillä sano. Etsin vain tässä syytä sille, miksi olen menettänyt mielenkiintoni romaaneihin. Koska tämähän on kriisinpaikka, jos tätä jatkuu vielä kovin pitkään. 08.04.2008 - 08:50
 Liisa tuli minulle tutuksi Rihmastossa. Tai no siis tutuksi ja tutuksi, mutta Rihmastossa tuli harjoiteltua hänen kanssaan virtuaalista kirjallisuuskeskustelua tämän vuosituhannen alussa. Rihmaston Syrinx on jo ehtinyt arvioida kirjan, ja se onkin hyvä ja paneutunut arvio, käykää lukemassa. Liisan novellit ovat samanlaisia kuin hänen kommenttinsa Rihmastossa, tyylikkäitä, lennokkaita, räväköitä ja minulla ei tahdo aivokapasiteetti riittää niiden ymmärtämiseen. Eivät Liisan novellit mitenkään vaikeita ole, eivätkä monimutkaisia, minulla vain huomio tempautuu kielen loistokkaaseen vauhdikkuuteen ja kielikuviin, rinnastuksiin, vertauksiin, ja sitten olenkin lukenut novellin, enkä ole huomannut seurata mitä siinä oikein tapahtui. Mutta sen verran olen ymmärtänyt, että mitään hyvää Liisan novelleissa ei juurikaan tapahdu. Miesten ja naisten välillä vallitsee henkilökohtaisella alueella sotatila. Miehet ovat julmia ja kyvyttömiä läheisiin, lämpimiin ihmissuhteisiin, naisilla sentään on kyky kiintyä pentuihinsa, ainakin kun nämä ovat pieniä. Mutta sitten kun lapset kasvavat isommiksi, kiintymisen laatu saattaa muuttua. Tätä naissukupolvien keskinäistä suhdetta kuvataan koskettavasti novellissa Suojassa. Tässä novellissa nuori äiti, Tuuli piileskelee ylisillä vauvansa kanssa. Jotain ikävää on tapahtunut, en oikein tiedä mitä, onko lapsessa jotain vikaa, vai Tuulissa itsessään. Ainakin hän käyttäytyy hiukan oudosti kun on kiivennyt puimurinsuulin vintille ja ilmeisesti viettänyt siellä vauvan kanssa koko yön. Mies on ollut ajokoirakokeissa Harjavallassa, tullut myöhään eikä ole huomannut perheensä poissaoloa, tai on huomannut, mutta ei ole jaksanut puuttua siihen. Tuulin äiti on koulutuslautakunnassa, arvostetussa asemassa siis ja saapuu tarkastamaan onko tyttären kotona asiat kunnossa. Hän kuljeskelee maatalon nurkissa (Koirat juoksentelivat häkeissä kuin sudet, Liisa kirjoittaa ja tosiaan, tiedän heti millaisesta maatalosta on kysymys) ja huomaa, ettei selvästikään ole. Tytär ja vauva ovat kadoksissa ja vauvan isä vain roplaa autoaan. Tuuli keskittyy seurustelemaan vauvan kanssa ja kuulee suulin ylisille äitinsä äänen kun tämä huutelee ja etsii häntä. Kun äiti paikallistaa tyttären ja tämän vauvan olinpaikan, Tuuli salpaa häneltä pääsyn ylisille romauttamalla luukun päälle lanan. Tuuli ja vauva ovat turvassa omassa keskinäisessa symbioosissaan, ulkopuolelta siihen kohdistuu pelkkää uhkaa, apua ja turvaa on turha ulkopuolisilta odottaa. Ja tosiaan, oma äiti ja aviomies esiintyvät novellissa ulkopuolisena uhkana. Liisa epäili etteivät hänen novellinsa viihdytä. Kyllä ne viihdyttävät, mutta minun oli pakko nauttia ne hyvin pieninä annoksina. Novellit kuvaavat todellisuuden erästä puolta. Toivon ettei sellaista todellisuutta maailmassa olisi, mutta kyllä sitä on, minäkin tiedän perheitä joissa perheenjäsenet enemmän keskittyvät kiskomaan silmiä toistensa päästä kuin tukemaan ja rakastamaan toisiaan. Tällaisia juttuja lukiessa voin ymmärtää, että joidenkin mielestä taiteen tehtävä nostaa esille ihmiselämän epäkohtia ja nimenomaan niitä. Minullahan on ollut toisenlainen missio, olen ajatellut että taiteen tehtävä olisi voimauttaa, antaa toivoa. Varmaan nämä missiot voisivat elää rinnakkain, niillähän on sama päämäärä, ihmisyyden puolustaminen. 13.03.2008 - 10:07
Karpalo tuolla valitteli, että hänen kirjoitusryhmässään annetaan vain positiivista palautetta ja se on huono asia, koska positiivinen palaute ei auta ihmisiä kehittymään kirjoittajana.
Sanon niin kuin Anita Hirvonen takavuosien hitissään: De va kukku de. Tosin minähän en tunne Karpalon ryhmää, joten on ihan mahdollista tietysti, että ryhmä on juuri niin hampaaton kuin Karpalosta tuntuu. Mielestäni toimivan ja toimimattoman kirjoittajaryhmän ero on kuitenkin yleensä jokin ihan muu asia kuin se, onko palaute positiivista vai negatiivista. Mutta kun me olemme tällaista itsensäruoskijakansaa, joka rakastaa eniten kiusaajiaan, mikä näkyy sadististen valtiovarainministerien ja virkamiesten + tietenkin Lenita Airiston suuresta suosiosta, me yleensä tulkitsemme negatiivisen palautteen rehelliseksi ja kasvattavaksi. Lepsuilun ja hälläväliä hölpötyksen me taas tulkitsemme positiiviseksi palautteeksi ja olemme siihen tyytymättömiä, emmekä tajua ettei se mitään positiivista palautetta ole, vaan ihan sitä ihteään vaan, sitä mitä syntyy kun ei oikeasti olla kiinnostuneita toisten tekemisistä. Itse kirjoitusryhmiä positiivisen palautteen pohjalta vetäneenä sanoisin, että on kukkua väittää, ettei muka positiivisen palautteen antaminen kehittäisi kirjoittajia. Kun kirjoittajalle rehellisesti kerrotaan, missä hän on onnistunut ja miten tekstiä voisi kehittää, se paitsi motivoi ja innostaa, myös auttaa häntä itse näkemään, mikä hänen teksteissään toimii JA mikä ei toimi. Hänen naamaansa ei tarvitse erikseen hieroa jokaiseen kömmähdykseen. MUTTA tämä tietenkin edellyttää sitä, että positiivinen palaute on rehellistä ja paneutuvaa, ei siis mitään mielistelyä ja selkään taputtelua vaan nimenomaan jokainen vakavasti miettii mikä toisen tekstissä toimii. 08.03.2008 - 12:09
Huolehdi siitä,
että saat laadukasta seksiä aina kun haluat. Elä täysillä, vältä tyhjäkäyntiä, muista nauttia joka hetki. Muista treenata ruumistasi, niin että jaksat nauttia mahdollisimman paljon. Kontrolloi itseäsi, katso mitä syöt, katso miten käytät vapaa-aikasi. Ole tehokas, suunnittele ajankäyttösi, elämä on lyhyt ja päämääräsi on nauttia mahdollisimman paljon. Jos sinusta tuntuu, että nautinto muuttuu suoritukseksi, olet oikealla tiellä. Runotorstai Lisäpäivitys: Käykääpä katsomassa Susun ja Saaran Orkkupuikko mainosvideo, joka syntyi tuon edellisen keskustelun inspiroimana. 05.03.2008 - 10:52
Mietin sellaista, että miksi tunnen tarvetta puolustautua, kun kriitikko mainitsee, että häveliäisyyttäni jätän kirjoissani kuvaamatta seksikohtauksia ja toteaa, että kirjan ilmapiiri on "viaton". On tietenkin totta, etteivät esim. Miehen tuoksussa eritteet roisku seinille sitten kun aletaan harrastaa seksiä. Sänky kyllä hajoaa, mutta sekin lähinnä vanhuuttaan. Nivustaipeiden aarteistoihin ei erityisesti zoomata, eikä kuvailla hekuman huipentumia muutenkaan. Osittain siksi, että kirjoissani seksi usein menee sähläykseksi, eikä hekuma huipennu. Toisaalta kiintymyssuhteita ihmisten välillä muodostuu, vaikka seksi olisi vähän surkeampaakin.
En kirjoita seksistä sillä tavalla kuin kirjoitan siksi, että olen häveliäs ja viaton. Kirjoitan seksistä sillä tavalla kuin kirjoitan, koska se mielestäni sopii kirjan tyyliin. Pitäisi kirjoittaa erilaisia kirjoja jos haluaisi kuvata seksiä yksityiskohtaisemmin ja kenties kiihottavammin. Koen, että seksinkin suhteen elämme tietyn ideologian sisällä ja se säätelee odotuksiamme sen suhteen, missä muodossa seksin pitää esiintyä esim. kirjoissa, jotta se kelpaa kriitikoiden kaltaisille esilukijoille. Ilmeisesti meille on jäänyt jokin vapautumisvaihde päälle. Kun jossain vaiheessa viimein alettiin päästä siitä ajatuksesta, että seksi on äärimmäisen salaista ja ahdistavaa, on nyt tultu melkein jo toiseen ääripäähän. Seksistä on tullut pakko. Sitä on oltava paljon ja monenlaista ja jos kirjoittaa kirjan, niin panemisen pitää täyttää tietyt laatukriteerit. Juri Nummelin on toimittanut seksinovellien kokoelman, ja naiskiintiön ansiosta minultakin on siellä juttu. Pääsen Hannu Salaman ja Jorma Eton kaltaisten herrojen kanssa marjaan. Mutta valitettavasti tässäkään jutussani orgasmit eivät saa aikaan maanjäristyksiä. Tässä vielä luettelo kirjan novelleista: Hannu Salama: Sovinistisika, Hymy 1/1976 Jorma Etto: Iloinen tarina tohtorista ja Lapista, teoksesta Rakastaa (1965) Hans Selo: Minun ensilempeni, Jallu 5/1973 M. A. Numminen: Mies, Hymy 5/1976 Jorma Ojaharju: Tahallinen hengenvaaraan saattaminen, Kalle 9/1976 Harri Erkki: Juhlapäivälliset, Cocktail 20/1972 (ilmestynyt alun perin salanimellä Harry B. Erichs) Kirsti Ellilä: Tärkeimmät asiat, aiemmin julkaisematon Kari Nenonen: Tarina Mumle Isomunasta, norjalainen kansansatu, teoksesta Hulkkonen: Tulen viemää (1992) Veikko Pietilä: Kolme monologia vanhasta aiheesta, teoksesta Rakastaa (1965) Riku Korhonen: Mökkipano, katkelma tulevasta romaanista Petra Oinonen: Kolme fantasiaani, Regina 5/2006 Tuomas Kyrö: Toimitusjohtaja, Image 5-6/2007 04.03.2008 - 08:37
78-vuotias Anna Maria viettää kesää mökissä metsän keskellä. Hänellä on elämässään kaksi miestä, aviomies ja rakastaja, joilla todennäköisesti kummallakin on elämässään kaksi naista. Rakastajalla ainakin on perhe ja aviomieskin viettää lomia omissa oloissaan jossain toisaalla, joten saattaa olla, että hänellä on elämässään Anna Marian lisäksi toinen tärkeä nainen. Mutta aviopari sallii hienotunteisesti toisilleen oman yksityisyyden eikä kissaa nosteta pöydälle.
Kirjassa eletään metsän keskellä, mitään erityistä ei tapahdu, muuta kuin että ampiaiset tekevät pesää, kuolleita ampiaisia lakaistaan lattialta, hirvet tulevat pihaan syömään horsmia ja välillä saunotaan ja muistellaan entistä elämää ja ollaan huolestuneita tulevaisuudesta. Huomasin ärsyyntyväni kirjan päähenkilön vuoksi. Anna Maria on olevinaan rehellinen, mutta minun mielestäni hän kaunistelee elämäänsä. Hänen elämäntapansahan perustuu siihen, että hän ei tiedä miestensa touhuista muiden naisten kanssa, eivätkä nämä tiedä hänen touhuistaan muiden miesten kanssa. Mitä ei tiedä, se ei satuta. Anna Maria vertaa tilannetta kauniiseen lasimaalaukseen, valheet joita on kerrottava ja totuudet jotka on salattava vertautuvat juotoksiin, jotka pitävät lasimaalauksen värikkäät palaset yhdessä. Jos valheita ei kerrottaisi, kaunis maalaus olisi pelkkiä sirpaleita. Anna Maria ajattelee, että lasimaalauksen ehjänä pitäminen on pätevä syy kertoa valheita ja jatkaa elämää ristiriitojen keskellä. Kauneus siis pyhittää valheet. Itse en usko, että kaunis ja arvokas voi perustua valheelle ja totuuden salaamiselle. Ymmärrän toki, että ihmiselämä on täynnä ristiriitoja. Ymmärrän, että pitkissä suhteissa voi olla vaikea pysyä uskollisena puolisolle ja jakaa tämän kanssa sisimmät tuntonsa. Ymmärrän, että hyvinkin voi käydä niin, että päätyy suhteeseen jonkun toisen kanssa ja ratkaisu on käytännöllinen. Mutta muodostuuko tällaisesta kuviosta kuitenkaan kovin kaunista maalausta, jonka ihanuutta kannattaa hehkuttaa, jonka ihanuus on syy ylläpitää valheellista kuviota? Jos kävisi niin, että totuus joskus tulisikin julki, se loukkaisi monia. Kuvion kauneus perustuu oletukseen, että kukaan ei koskaan saa tietää. Miten kaunista tällainen on? Miten moraalista, vaikka Anna Maria itse ajatteleekin, että hän nimenomaan toimii moraalisesti? Kilvellä on kirjassaan jonkin verran uskonnollista pohdintaa. Hän miettii miksi kreikkalaisten myytit, jossa jumalat astuivat alas taivaasta rakastelemaan ihmisten kanssa, vaihtuivat kristinuskon käsittämättömään myyttiin runnellusta jumalasta joka roikkuu ristillä. Hyvä kysymys. Minä ajattelen, että ihmisten kanssa rakasteleva jumala vaihtui ihmisen puolesta kärsiväksi jumalaksi juuri sen vuoksi, että me Alma Marian kaltaiset ihmiset voisimme katsoa itseämme ja omia tekojamme rehellisesti, kaunistelematta niitä itsellemme. Sehän ei ole helppoa, koska jos ihminen tosiaan näkisi oman valheellisuutensa ja tajuaisi miten paljon pahaa hän ajattelemattomuuttaankin on elämänsä aikana tehnyt muille ihmisille, hän kauhistuisi itseään niin pahasti ettei enää jaksaisi elää. Tai sitten hän paaduttaisi itsensä lopullisesti. 26.02.2008 - 09:20
Eilisessä Voimalassa keskusteltiin ns. kriisistä, johon kirjallisuus on jälleen kerran joutunut. Kustantamot hamuavat vain taloudellisia voittoja ja unohtavat kirjalliset arvot. Kirjailijat kaipaavat kustantamon huolenpitoa, mutta sitä saa vain muutama kellokas. Sen lisäksi raapaistiin vielä kerran Kirjailijaliiton pintaa ja pohdittiin millä perusteella liitto valitsee jäsenensä.
Vieraina olivat herrat Mäkelä, Siltala, Järvelä, Aarne ja Melender ja sitten rouva Kata Kärkkäinen. Jokainen ohjelma toki valitsee vieraat joista uskoo irtoavan jotain kiinnostavaa, mutta minusta kokoonpano ei ollut paras mahdollinen. Jos oli välttämätöntä saada Kärkkäinen ohjelmaan, niin olisin tipauttanut Hannu Mäkelän ja kenties myös Melenderin pois (kun väkeä on liikaa, kukaan ei ehdi sanoa juuri mitään) ja nostanut tilalle sopivasti ärtyneen naiskirjailijan, jolla on takana pitkä ura, enkä nyt tarkoita itseäni. Minusta ei ole keskusteluohjelmiin, kun en selviä kunnolla puhelinhaastatteluistakaan. Kata Kärkkäinen tyytyi vakuuttamaan, ettei hän suinkaan ole mikään viihdekirjailija, hänen kirjansa eivät ole mitään vaaleanpunaista höttöä. Siinä vaiheessa jo ajattelin napsauttaa töllön kiinni, koska eihän tuota jaksa. Mutta katselin kuitenkin loppuun ja minua kosketti kun kustannusherrat Aarne ja Siltala puhuivat siitä, miten olennainen asia kirjan markkinointi on. Siis että kirjalle löydetään sen oma yleisö, joka voisi kiinnostua juuri tästä kirjasta. Se kolahti minuun, koska tunnen, että siinä on minun ongelmani. En ole löytänyt omaa yleisöäni, eikä kustantaja ole löytänyt minulle omaa yleisöä. Kustantaja ei ehkä tiedä mikä minun yleisöni voisi olla. Minäkään en ole siitä varma, mutta silloin tällöin kohtaan naisia, jotka yleensä ovat aika korkeasti koulutettuja ja jotka ovat syystä tai toisesta vahingossa lukeneet kirjani ja ihastuneet siihen. Sitten he ihmettelevät miksi he eivät olleet kuulleet minusta mitään. Hyvässä lykyssä he haukkuvat vielä kirjani kannet. No niin, tuosta aiheesta on ollut jo puhetta ihan riittämiin. Kirjailijan kannalta on olennaisen tärkeää, että hänen yleisönsä löytää hänet. Markkinointi on muutakin kuin mainontaa ja mainonnalla voidaan vain vauhdittaa kirjan menekkiä, mikäli se on lähtenyt hyvin liikkeelle, tämä taisi olla Siltalan kommentti. Miksi jotkut kirjat lähtevät liikkeelle ja toiset sammahtavat, se on minulle arvoitus. Luulen, että se on arvoitus monille muillekin. Ne jotka sattuvat vetämään hatusta onnellisen arvan ja pääsevät esille, ovat tietenkin hiljaa tyytyväisiä ja uskovat hyvän onnen johtuvan omasta erinomaisuudestaan. Ehkä se johtuukin, mene ja tiedä. 06.02.2008 - 11:14
Kata Kärkkäisen Kirjailijaliitolta saamat rukkaset tulivat mieleen, kun luin Sirpa Tabetin dekkarin Onnenkauppaa. Ai miksikö ne tulivat mieleen? Katanhan kohdalla päätettiin odottaa tuotannon täydentymistä. Joskus tuotanto voi täydentyä sillä tavalla kuin Tabetilla. Hän on tehnyt kiinnostavia, hiukan erilaisia dekkareita, mutta Onnenkauppaa ei ole sellainen.
Ajatelkaa kolmekymppinen kiinteistövälittäjä, nainen, joka menee juhliin metsän keskellä sijaitsevaan isoon huvilaan. Illalla häntä alkaa yhtäkkiä väsyttää ja hän menee lepäämään. Hän herää talosta seuraavan päivän iltana ja tajuaa tulleensa huumatuksi. Talo on tyhjä, ei ketään missään. Häneltä on viety kännykkä ja kaikki muukin omaisuus ja auto on kadonnut parkkipaikalta. On seuraava yö jo tulossa. Päähenkilö päättelee, että hänen on viisainta yöpyä talossa ja lähteä vasta seuraavana aamuna liikkeelle, pimeässähän hän voisi eksyä. Niinpä hän etsii talosta syötävää ja sen jälkeen nukkuu siellä vielä toisen yön, tosin varmistettuaan ensin että ulko-ovi on lukossa. Vasta seuraavana aamuna hän lähtee hankkiutumaan ihmisten ilmoille. Jos kuvittelen itseni vastaavaan tilanteeseen, olisi aivan selvää, etten herättyäni juhlia seuraavana päivänä jäisi taloon odottelemaan, vaan lähtisin sieltä niin että hippulat vinkuvat. Mieluummin paleltuisin metsässä, kuin jäisin taloon odottelemaan mahdollista murhaajaani. Mielestäni kirjan henkilöt käyttäytyivät muutenkin säännönmukaisen epäuskottavasti, sen lisäksi että oli aivan samantekevää kuka oli syyllinen ja kuka syytön. Voin kuvitella, että kaikkia lukijoita tällaiset epäuskottavuudet eivät haittaa. Heidän mielestään päähenkilöt eivät käyttäydy liian epäuskottavasti, tai sitten dekkarien ei kuulukaan olla uskottavia, sitten on tietenkin sekin mahdollisuus, että nipotan turhasta. No niin nipotankin, koska ei yksi huono kirja maailmaa sen pahemmaksi tee, se on ikävä juttu lähinnä vain kirjoittajalle itselleen. Ei ei, ei minulla itselläni siitä mitään kokemusta ole, kunhan vain eläydyn muiden asemaan... 02.02.2008 - 16:28
Mehiläinen lentää kukkaan
saa siitä mettä, ja pölyä sukkaan. Jos mehiläiseltä kysytään, on elämän tarkoitus kun ihan reaalimaailmassa pysytään, mesikukkain kartoitus. Jotta voisi jälkeläisiä ruokkia on pakko kukkia kuokkia. Mut pöly sukassa saa seuraavassa kukassa ihmeen aikaan. Niin älyttömään taikaan ei mehiläinen uskoisi jos joku sille kertoisi. Sen ansiosta silti maa on taas kesällä kukkia tulvillaan. **** Runotorstai käski runoilla Voimasta. 29.01.2008 - 11:01
Luin Goldbergin Avoimen mielen ja minun piti kirjoittaa siitä tänne, mutta huomasin että Kiiltomadossa olikin aiheesta kattava esitys. Goldbergin teesit ja harjoitukset ovat tulleet tutuksi jo aikaisemmin Hakalahden ja Tuomisen Kirjoittajaohjaajan tukipaketin kautta ja varmasti muistakin yhteyksistä, jotka olen jo unohtanut. Mutta kirja on jäänyt lukematta.
Minun maailmassani Goldberg asettuu samaan rintamaan Julia Cameronin oppaiden kanssa. Kummatkin ovat minusta hyviä, mutta silti ehkä hiukan asiattomasti ajattelen, että yksikin kirja kummaltakin olisi riittänyt. Kakkos, kolmos jne osat tuntuvat rahastamiselta, vanhalla idealla ratsastamiselta, mutta ehkä olen vain kyyninen. Jos ihmiset kerran ovat niitä kaivanneet, niin mikäpä siinä, on ihan ymmärrettävää että he ovat jatkaneet ajatustensa työstämistä ja variointia. Cameron on hurahtanut New age hömppään, Goldberg sanoo olevansa zeniläinen. Minusta he ovat kuin kaksoset. Voi olla, että pidän Cameronia hiukkasen uskottavampana kuin Goldbergia. Vaikka tässä nyt vähän kyynisen oloisesti heistä kirjoittelen, niin olen silti todella iloinen, että tällaisia oppaita on nykyään saatavilla. Minun näkemykseni mukaan he muodostavat tervetulleen vastapoolin esimerkiksi sellaisille kirjoittamiseen opastaville teoksille kuin Anderssonin Luova mieli ja Lehtisen Sanojen avaruus, jotka luin joskus muutama vuosi sitten ja minulle tuli niistä niin huono olo, että melkein oli työnnettävä pää pönttöön ja oksennettava. Tätä ehkä pitäisi osata vähän selittää. Noissa kirjoissa kirjoittaminen näyttäytyy kauhistuttavan raskaana. Kummallakin herralla on niin kristallin kirkkaana sielun silmien edessä ihmiskunnan suuret klassikot ja kirjoittajan ainoa oikeutus on siinä, että hän kirjoittaisi jotain yhtä arvokasta. Tähän normaali ihminen ei tietenkään koskaan pysty, mutta siihen pitää pyrkiä. Joten kirjoittamisesta tulee kauhistuttavaa suorittamista ja oman huonoutensa yhä syvenevää tuntemista, mikä tekee kirjoittamisen aina vain vaikeammaksi. Seurauksena onkin sitten usein lukkiutuminen, josta suorituskeskeinen kirjoittaja lopulta murtautuu ulos ryypättyään aikansa tai katkaistuaan jalkansa tms. jolloin hän joutuu tilanteeseen, ettei enää voi muuta kuin kirjoittaa. Nyt kun ajattelen, niin tosiaan, pidän kumpaakin teosta Luova mieli ja Sanojen avaruus sairauskertomuksina. Sairauskertomuksetkin voivat olla opettavaisia, mutta kannattaa niitä lukiessa miettiä, mitä niistä ottaa opikseen. Voisi tietysti olla asiallista lukea kirjat nyt toistamiseen. Goldberg kirjoittaa, että tyyli vaatii itsensä hyväksymistä, se tulee koko ruumiista. Tyyli on läsnäoloa, asettumista yhä syvämmeälle itseensä tietäen, että kaikki mitä kirjoitan, heijastaa minuuttani. On opeteltava hyväksymään oma mieli, se on perustyökalu. Sananlasku sanoo jotenkin niin, että äänellään se variskin laulaa. Minusta siinä on varsin ytimekkäästi ilmoitettu tuo asia. Ei kannata verrata itseään muihin. Muita kannattaa tietenkin lukea ja ottaa opikseen, mutta kirjoittajana kehittyminen merkitsee yhä syvenevää itsensä hyväksymistä, omalle kohtalolleen myöntymistä. 22.01.2008 - 10:39
Minulla ei oikeastaan olisi nyt aikaa blogata, mutta pakko kertoa tämä valaiseva esimerkki. Minulle tuli pari päivää sitten kiinnostava sähköposti jossa kysyttiin olisiko minulla kenties jotain sanottavaa aiheesta KIRJALLISUUS JA LAPSEN KASVU. Turussa järjestetään yliopistolla Lapsuuden tutkimuksen päivät ja siellä tarvittaisiin kirjailijoita. Ilmoitin olevani Turussa ja että minulla hyvinkin voisi olla asiasta sanottavaa. Mietin tietysti että millainen korvaus esiintymisestä tarjottaisiin ja sama oli tullut kollegojen mieleen. Aktiiviset kollegat väsäsivät yhteiskirjeen, joka lähetettiin järjestäjälle. Vähän myöhemmin sähköpostiini rapsahti vastaus. Seminaariin osallistumisesta ei tietenkään kirjailijalle makseta, päin vastoin, kirjailijat maksavat siitä, että pääsevät kertomaan ajatuksiaan kirjallisuudesta ja lapsen kasvusta. Jos tämä tuntuu ylivoimaiselta, voisi olla mahdollista neuvotella vapautus osallistumismaksusta.
Voitteko kuulla, miten kolkosti nauran täällä vinttikamarini yksinäisyydessä. 17.01.2008 - 12:08
Olen alkanut suunnitella suoritusvapaata kirjoituskurssia, mutta en tiedä onko se mahdollinen. Vai onko suorittaminen jotenkin sisäänrakennettuna toimintaan heti siinä vaiheessa kun jollekin tulee mieleen, että haluaisi oppia kirjoittamaan paremmin. Sehän tulee vastaan jo heti tuossa sanassa paremmin.
Kun tapaan aloittelevia kirjoittajia, minua usein ahdistaa heidän suorituskeisyytensä. Ihmisillä on haaveena julkaista jotain, mutta he ovat jo huomanneet sen olevan vaikeaa. He pohtivat, miten pitäisi kirjoittaa, että saisi kustantajat kiinnostumaan ja haluavat siihen neuvoja. Sellainen on hyvä opettaja, joka pystyy antamaan selkeitä vinkkejä, joka osaa osoittaa Tien. Silloin tunnen itseni epävarmaksi, koska en osaa neuvoa, millaiset käsikirjoitukset kustantamoja kiinnostavat. Kun silmäilen viime vuoden tarjontaa, siellä on paljon kirjoja, joiden julkaiseminen ei olisi tullut minulle mieleen, jos olisin päättävässä asemassa. No onneksi en ole. Siitä olen varma, ettei ole mieltä kirjoittaa tarinoita kustannustoimittajille siitäkään huolimatta, että he päättävät mitkä käsikirjoitukset näkevät päivänvalon, mitkä eivät. Käsikirjoituksen kohderyhmä pitää olla muualla. Huomaan uudestaan päätyväni siihen ajatukseen, että ihmisen ei pitäisi liikaa haluta. Buddhalaisetkin näkevät kärsimyksen seuraavan juuri haluamisesta. Ihminen, joka haluaa julkaista, jää helposti tavoitteensa vangiksi. Hän haluaa kaikin keinoin ylittää julkaisukynnyksen ja alkaa miettiä keinoja julkaisukynnyksen ylittämiseksi sen sijaan, että odottelisi rauhassa tarjoaako maailma hänelle tarinoitaan kerrottavaksi. Hän huomaamatta mukautuu odotuksiin, jotka ovat ehkä todellisia tai sitten hän kuvittelee ne. Lukuisat kirjoituskurssit tietenkin tarjoutuvat tässä avuksi levittämällä sanomaa siitä, mikä on oikea tapa kirjoittaa. No tämä kai on se asia, josta kirjoituskursseja onkin aina syytetty, että ne siis yhdenmukaistavat kirjoittajia. Kohta kaikki suoltavat samanlaisia tarinoita ja todelliset taitajat tulevat jostain kurssituksen ulkopuolelta. Haluaisin järjestää kirjoituskurssin, jolla kirjoitetaan paljon, mutta ei suoriteta mitään eikä pyritä mihinkään muuhun kuin tutustumaan omaan elämään, kaikkiin niihin salaisuuksiin, joita meistä jokainen kantaa tietämättään mukanaan. Miksi kukaan haluaisi tulla tällaiselle kurssille, jossa kirjoittajia ei prepata ylittämään julkaisukynnystä? Saat sen mistä luovut, oli muistaakseni Tommy Hellstenin kirjan nimi. Tämä on vaikea läksy, koska ensin pitää ihan oikeasti luopua, ennen kuin voi saada. Kun luopuu, voi käydä niinkin, ettei enää välitäkään siitä mitä on alunperin tavoitellut. Tilalle tuleekin jotain ihan muuta. Mutta eikö sekin ole onnellista? 12.01.2008 - 11:33
Kirjoituskilpailussa etsitään kertomuksia ja tarinoita aikuisiällä koetuista elämänmuutoksista.
Elämänmuutos voi liittyä oppimiseen tai arvojen ja merkityksellisten asioiden uudelleenarviointiin. Se voi myös liittyä löydettyyn harrastukseen, kansalaisaktiivisuuteen... jne jne. Yleensä kai ajatellaan, että elämänmuutos on positiivinen asia, mutta kilpailussa etsitään myös sellaisia kertomuksia, joissa elämänmuutos olisi saanut jäädä tekemättä. Oma elämänmuutokseni alkoi paikkakunnan vaihtamisesta ja eteni yllättäen arvojen ja merkityksellisten asioiden uudelleenarviointiin. Tunnen itseni aika erilaiseksi ihmiseksi, kuin mitä olin esimerkiksi kolme vuotta sitten. Mutta miten tällaisista asioista voisi kirjoittaa siten, että kokemuksen merkitys välittyisi lukijoille, sitä en ole vielä keksinyt, joten täytyy ilmeisesti jättää kilpailu väliin. Mutta ehkäpä joku tämän blogin mahdollisista lukijoista saisi tuosta kimmakkeen? Waltari oli kirjailija, jonka teokset tuli nuoruuden ahdistuksissa luettua moneen kertaan. Nyt juhlavuonna on mahdollista kilpailuttaa itseään Waltariaiheisilla jutuilla. Kilpailussa on useita sarjoja. Nuoruuden jälkeen en ole oikein pystynyt Waltaria lukemaan, nykyään hänen naiskuvansa hyppii jotenkin niin ärsyttävästi silmille. Aloin kuitenkin lukea Valtakunnan salaisuutta uudestaan sillä silmällä että jos saisi aiheen esseetä varten. En nimittäin ole juurikaan esseitä kirjoitellut, ja tässähän olisi nyt syytä harjoitella. Jos uussuomalaiset ovat aiheuttaneet harmaita hiuksia, tai kenties antaneet ilonaiheita, asiaa voi purkaa osallistumalla novellikilpailuun, joka on tarkoitettu kaunokirjallista teosta julkaisemattomille tekijöille. Tieto peräisin Päivi Haanpään blogista, jonka jokin aika sitten tajusin pistää seurantaan. Julkaisumahdollisuuksia etsiskeleville haluan lisäksi kertoa, että turkulaisen pienkustantamon vuoden 2008 Ikään kuin-antologia jakautuu kahteen osaan: intohimo-aiheen proosa- osaan, ja nykylyriikan antologiaan. Kumpikin antologia on avoinna lounais-länsisuomalaisille uusille 50 vuotta täyttäneille kirjoittajille, jotka eivät ole vielä julkaisseet omaa teosta, niin että sinne vain sitten tekstiä ihmiset. Huhhuh, nyt täytyy mennä juomaan kahvia, linkittäminen on yllättävän raskasta 10.01.2008 - 09:14
 Kevään ensimmäisenä päivänä kannan tuolini ulos ja annan palttua kuolemalle. Varjot hengittävät kylmää mutta aurinko sädettää hauraat luuni piinkoviksi. Nuppineulasilmilläni naulitsen sinut siihen, missä juuri nyt olet. Minä säälin sinua, sillä kuvittelet olevasi turvassa. Tulet huomaamaan sen harhaksi. *** Runotorstai käski runoilla kuvasta 06.01.2008 - 19:00
Luin tänään tyttökirjan, joka tuli kolmanneksi Tiina 2006 tyttökirjakilpailussa, eli Päivi Lukkarilan teoksen Koitetaan kestää Nanna. Se on eloisa, voisiko sanoa helmeilevä kuvaus erään 14 vuotiaan maallemuutosta äidin ja tämän tyttöystävän kanssa. Kirja alkaa kirjeromaanina ja vaihtuu sitten puolivälissä sähköpostiromaaniksi, koska siinä vaiheessa Nannan kotiin saatiin viimeinkin laajakaista asennettua.
Kirjassa sivutaan vakavia asioita, kuten äidin lesboutta, isän alkoholismia, mutta päähenkilö ei jämähdä niitä sen kummemmin pohdiskelemaan. Muitakin vaikeuksia Nannalla on. Uuteen ympäristöön ei ole helppo sopeutua, uutta tulijaa katsellaan koulussa pitkään ja pieni mustamaalauskampanjakin koetaan, johtuu ehkä siitä että komea Juho iskee heti silmänsä Nannaan, mikä ei kaikkia miellytä. Rakkauteenkin tulee heti ryppyjä, koska koulun komistus on varattu toiselle. Siitä seuraa tietenkin kosolti väärinkäsityksiä ja sydänsuruja. Onneksi Nanna saa hoitohevosen talliinsa, jonka ansiosta tarinakin sitten välillä painottuu heppakirjan suuntaan, jopa siinä määrin että Nanna alkaa sangen kypsästi arvioida mikä vika hänen lukemissaan heppakirjoissa on ollut ja millaisia niiden oikeastaan pitäisi olla, että ne olisivat kiinnostavia. Ja hän päättää kirjoittaa sellaisen heppakirjan itse. Kirjoitusharrastus kuitenkin varsin uskottavan tuntuisesti hyytyy innostuneen alun jälkeen. Nanna on uskottavalla tavalla positiivinen, hän purkaa avoimesti mieltään Tiinalle, jolle kirjoitetuista kirjeistä romaani siis muodostuu. Tyttöjen välinen side on vahva, he uskoutuvat toisilleen, lohduttavat toisiaan eivätkä moiti toisiaan silloin kun toinen on toiminut moraalisesti arveluttavalla tavalla, mutta toki sanovat lujasti miten asia on. Jokin osa minusta sanoo, että eihän tuo nyt voi noin ruusuista olla, mutta hyvä että on, koska angstivapaat kirjat ovat tärkeitä tässä angstia aiheuttavassa maailmassa. Kirja oli erinomaisen viihdyttävä ja lämminhenkinen. Sen luettuani tunsin itseni kuitenkin alakuloiseksi. Se ei johdu kirjasta, vaan siitä että tajusin yhtäkkiä kasvaneeni näiden tarinoiden ohi. Tarkoitan siinä mielessä, että minä tuskin enää koskaan kirjoitan näin puhdashenkistä tyttökirjaa, jonka painopiste on poikajutuissa ja ihmissuhdekuvioissa. Tai ei tietenkään koskaan kannata sanoa ei koskaan, mutta nyt tuntuu siltä, että jokin suoni, josta on pulpunnut tyttökirjoja, on kuivahtanut. Toivon tietysti voivani joskus vielä kirjoittaa jotain nuorille lukijoille, mutta painopiste tulee olemaan muualla kuin "seukkaamisessa". 01.01.2008 - 20:02
Olkoon jokainen päivä sinulle tästä lähtien uudenvuodenpäivä.
Uusi päivä jonka sait lahjaksi, vaikka et edes tajunnut pyytää. Elämä elää sinussa ja siksi sinä jaksat elää tänäkin vuonna vaikket vieläkään ymmärrä miksi. *** Runotorstai! 29.12.2007 - 19:37
Olen pyöritellyt mielessäni hömppänovellieni julkaisemista. Mitään suurta innostusta en ole hankkeen vuoksi tuntenut. Painos tulisi olemaan pieni, eivätkä novellitkaan niin erinomaisia ole, paitsi yksi, alun perin Portissa julkaistu tarina miehestä joka rakastuu lattiasieneen. Siitä olenkin sitten niin ylpeä, että mietin onko tuhlausta pistää se samaan nippuun kevyempien juttujen kanssa. Vai pitäisikö odottaa, jos tulisi vuosien varrella munittua uusia, samanhenkisiä tarinoita, jotka voisi joskus koota kokoelmaksi ja unohtaa nuo muut. Mutta milloin se tapahtuisi? Ei kovin äkkiä, ilmeisesti.
Mahdollisen hömppäkokoelman teemaksi olen ajatellut vinksahtanutta rakkautta. Kaikissa novelleissa rakkaus ajaa ihmiset puuhaamaan kaikenlaista vähän kieroa ja rikollista. Varsinaisia rikostarinoita ne eivät kuitenkaan ole. Olen ollut hankkeen kanssa vähän kahden vaiheilla. Toisaalta joo, voisihan ne kirjana julkaistakin. Ja sitten taas toisaalta, kuka siitä hyötyy? Käytännöllisesti katsoen ei kukaan, joten miksi nähdä moinen vaiva? Sitten lueskelin netistä, että kehitysmaissa tyttöjen on hankala käydä kouluja osittain siitä syystä, ettei kouluissa ole vessoja. Yleensäkin tyttöjen ja naisten elämä on hankalaa, koska ihmisillä ei ole vessoja. Miehet voivat tunnettuun tyyliinsä helpottaa paineita talojen seinänvierillä, porttikonkeissa ja puskien juurilla, mutta naisilta sellainen peli ei vetele, heidän on odotettava pimeää, että pääsevät asioilleen. Hankalaa, vai mitä. Mietin, että kun nyt on saanut lahjoittaa lehmiä ja vuohia kehitysmaiden ihmisille, niin onkohan mahdollista lahjoittaa heille vessaa? Googlailin vähän ja huomasin, että näköjään on joku ajatellut tätäkin asiaa. Vessan voi lahjoittaa sitä tarvitsevalle 65 euron hintaan. Minulle tuli mieleen, että tuossahan minulle on motiivia pistää novellini kansiin. Naurettavalla tekijänpalkkiollani voisin ostella vessoja naisille. Minullehan on niistä novelleista jo kerran maksettu. Joistakin kaksikin kertaa. Olen kirjoittanut ne novellit aikoinaan viihdyttääkseni ihmisiä ja elättääkseni itseni, sen jalompaa motiivia niiden kirjoittamiselle ei ole ollut. Mutta jos niiden avulla muutama köyhä tyttö pääsee vessaan silloin kun hätä tulee, niin eikö se ole aika hieno homma? 19.12.2007 - 10:49
Otsikolla Aaveita ja aavistuksia Kari Salminen arvioi Turun sanomissa mm. Boris Hurtan, Harry Etelän ja Harri Erkin novellikokoelmia, jotka ovat ilmestyneet Turbatorin kustantamina. Hän kysyy arvionsa alussa: Aina kun kirjallisuuden pitää panna etuliite, herää kysymys: onko se kirjallisuutta ensinkään. Miksi pitää olla kauhu-, fantasia- ja tieteiskirjallisuutta? Eikö se voisi olla vain kirjallisuutta, joka voi käsitellä sitä, tätä ja tuota? Kertooko nyt genre vai kirjailija?
Niinpä. Mutta kuka nuo etuliitteet on keksinyt? Kenen tarpeesta ne ovat lähteneet? Miksi jonkin kirjailijan kohdalla lätkäistään etuliite ennen kuin on tullut edes mieleen lukea ko. kirjailijan teos? Toisesta taas tiedetään, että se on Kirjallisuutta isolla alkukirjaimella, ilman että kirjaa tarvitsee edes lukea. Olen eri yhteyksissä kertonut, miten osallistuessani esikoiskirjailijoille tarkoitettuun seminaariin, kirjallisuuden professori kertoi Joycen Odysseuksen suuresta merkityksestä. Kysyin typeryyksissani onko hän lukenut sen. Minä olin nimittäin yrittänyt. Hän sanoi, ettei ollut lukenut Odysseysta. Kysyin miten hän silloin voi oikeastaan tietää, että se on merkittävä kirja. Hän sanoi sen kääntäneen kirjallisuuden suuntaa, siksi se on merkittävä. Niin epäilemättä on ja me tiedämme tämän ilman että meidän tarvitsee lukea ko. kirjaa. Kaikista muista tämä on ihan ok ja normaalia, mutta minua tämä alkaa aina ottaa pattiin. Kirjallisuushan olisi nimittäin saattanut oikeastaan kääntyä ihan eri suuntaan, jos vähän useampi olisi lukenut Odysseyksen ja sen lisäksi joitakin muitakin kirjoja. Silloin suuntaa kääntäväksi olisi voinutkin valikoitua jokin toinen teos ja nyt meillä olisi jotenkin eri näköinen kirjallisuuskäsitys normittamassa valintojamme kun teemme jakoa etuliitekirjallisuuden ja Kirjallisuuden välillä. Meillä on nyt tämä nykyinen käsitys Oikeasta kirjallisuudesta, koska niin moni merkittävä henkilö on jättänyt Odysseuksensa lukematta ja tyytynyt uskomaan niitä muita, jotka ovat sen lukeneet ja sanovat sen olevan hyvä. Ja siis minähän en väitä, että Odysseus olisi huono kirja. Mietin vain, onko jäänyt huomaamatta kirjoja, jotka nekin olisivat voineet muuttaa kirjallisuuden suuntaa. Onko kenties hukattu mahdollisuuksia ja hukataanko niitä koko ajan? Peter von Baghin Sinistä laulua televisiosta seuratessani mietin esimerkiksi, että missä kaikki naiset ovat. Naistaitelijat. Niin, huomatkaa etuliite. Mutta kun ihmiset ovat miehiä ja naisia ja sitten joku tekee hienon ohjelman, jossa lähes kaikki taiteilijat ovat miehiä, niin kyllähän se pistää silmään. Pistää miettimään mistä se kertoo. Naisten toisarvoisuudesta taiteilijoina, vai jostain muusta asiasta. Mutta tämäkään ei ilmeisesti häiritse ketään muuta kuin minua. 13.12.2007 - 12:02
Ne, joilla on kiire, ovat arvokkaita. Kiireettömät ovat tipahtaneet junasta. Heidän puhelimensa ei soi heidän sähköpostiinsa tulee pelkkää roskaa heidän sähköpostiviesteihinsä ei vastata heidän hakemuksensa hautautuvat tärkeämpien töiden alle. Kiireisen ei tarvitse pysähtyä ajattelemaan aikaa joka aivan varmasti on edessä, sitä päivää jolloin hänestäkin tulee kiireetön. Me emme tiedä milloin se päivä tulee mutta se tulee varmasti ja se näyttää aivan samanlaiselta päivältä kuin kaikki muutkin elämämme päivät. Kun tämä kiireinen päivä on illassa, se päivä on jälleen vähän lähempänä. Sitä ei mielellään ajattele. Jos ajattelisi, moni asia muuttuisi. **** Runotorstai komensi runoilemaan kiireestä. 26.11.2007 - 13:52
Lounais-Suomen kirjailijat ry. aloittaa yhteistyössä Turun
kaupunginkirjaston kanssa Lukemisen ääniä -tilaisuudet. Kirjailijat saapuvat pääkirjastoon lukemaan kirjoittamaansa proosaa, aiemmin julkaistua tai vielä julkaisematonta. Lukemisen ääniä järjestetään joulukuussa kolmena peräkkäisenä sunnuntaina. Minä ilmeisesti aloitan session 2.12 klo 15 Turun pääkirjaston 2. kerroksessa Lukunurkassa. Olen kyllä jo joskus kauan sitten vakuuttavalta taholta kuullut, että pahinta mitä ihminen voi elämässään joutua tekemään, on kuunnella luettua proosaa. Se vain ei kuulemma toimi. Uskoin heti, että näin on, se ei toimi. Mutta kun minua pyydettiin mukaan, suostuin, koska minä melkein aina suostun kun minulta pyydetään jotain. Olen sellainen ihminen. Minulta niin harvoin pyydetään mitään ja silloin kun pyydetään, tunnen itseni hetken melkein tärkeäksi ja siitä ilosta suostun kaikkeen. Olen nyt jo alkanut katua suostumustani, koska ankeaahan se sitten on siellä lukunurkassa istua yksin ja pajattaa tyhjyyteen novellia. Mutta novelli on jännittävä, humoristinen ja jollakin sairaalla tavalla se kertoo rakkaudesta. Sen nimi on Pyhän kosketus ja se on julkaistu antologiassa Viides testamentti. Saattaa tietysti olla, että luen jonkin julkaisemattoman novellini, nekin ovat kaikki outoja ja jännittäviä, hauskojakin ja kertovat rakkaudesta. Tulkaa! Ette kadu! 23.11.2007 - 10:29
Augustinuksen mukaan aika on ensimmäinen luotu,
lieneekö se myös viimeinen sitten kun me muut luodut olemme menneet. Ihmiset, nisäkkäät, torakat. Aurinko kylmennyt, murentunut pölyksi, satanut tyhjyyteen rauenneiden unelmiemme ylle. Ehkä aika on loinen. Se on alistanut meidät herruuteensa, mutta kun lakkaamme olemasta, ei aikaakaan enää ole. Runotorstai 21.11.2007 - 15:17
Olen peltojen keskellä pimeässä, kylmässä talossa vetämässä kirjoittajakurssia. Sillä välin kun opiskelijat kirjoittavat intensiivisesti, on opettajalla aikaa perehtyä japanilaisen zen-munkin Ryõkanin runouteen. Vai ovatko ne runoutta? Ryôkan ärähtää: Kuka sanoo minun runojani runoiksi?/ Minun runoni eivät ole runoja./ Vasta kun ymmärrät etteivät runoni ole runoja/ voimme ryhtyä keskustelemaan runoudesta. Hieno meininki tällä seuralliseksi kutsutulla erakolla. Otan hänet oppi-isäksi, sillä tunnen olevani tuollaisen asenteen tarpeessa itsekin. Tästä lähtien ärisen aina kun kohtaan lukijoitani: Kuka sanoo romaanejani romaaneiksi? Minun romaanini eivät ole romaaneja. Olen oikeastaan jo aika pitkällä tällä tiellä, mutta jokin henkinen viimesilaus on vielä saavuttamatta. Me emme täällä edes yritä keskustella runoudesta, vaan kirjoitamme elämästä. Niin Ryõkankin ilmeisesti teki. Hattu lensi taivaalle,/ sandaalit putosivat,/ viitan vei tuuli;/ ei muuta tuliaista/ kuin minä itse tässä. Oikeastaan tuon voisi kyllä asettaa omassa elämässä ja kirjoittamisessa päämääräksi. Olla sinut sen tosiasian kanssa, että minä olen vain minä ja ilmennän minuuttani kaikessa mitä teen. Ei kannata syyttää peiliä jos naama on vino, eikä yleisöä ja palaute ei miellytä. Pitäisi ehkä mieltyä siihen palautteeseen jota saa. Siihenkin kun omat kirjat ohitetaan eivätkä ne herätä vastakaikua. Pitäisi riemuita, ja juhlia sitä suurena taiteellisena voittona. Vaikka omistan muinaisten buddhien suutrat/ olen liian laiska seuraamaan oppi-isien zeniä./ Tuuli ja halla ovat syöneet kaapuni rei'ille/ niukan ruokani kerjään tien varrelta./ Kuutamolla lauleskelen kaiken yötä,/ katselen pilviä enkä muista mennä kotiin./ Sen jälkeen kun lähdin luostarista/minusta tuli vahingossa tällainen typerys. Voi sinua Ryôkan, olit suosittu erakko ja sait lempinimen Suuri hupsu. Tiedän niin hyvin, miltä sinusta tuntui, sillä minäkin olen ollut liian laiska seuraamaan oppi-isien yhtään mitään. Minäkin kerjään niukan ruokani tien varrelta, ja minustakin tuli typerys ihan vahingossa. Mutta kovin suureksi hupsuksi minusta ei valitettavasti ole, hupsuuteni tuskin tulee pitkään resonoimaan maailmassa sen jälkeen kun olen päättänyt liittyä hiljaisiin. 19.11.2007 - 17:43
Mietin, että onko Hanna Marjut Marttilan Lahjakas Anu Lovac epäonnistunut romaani, vai tuntuuko minusta vain siltä. Luultavasti minä en miettisi koko kysymystä, ellen olisi aikoinaan hurmioitunut Marttilan kirjasta Kertoi tulleensa petetyksi. Se oli minusta riemukas, vaikka aiheena oli syrjäytyneet itsemurhaajat, jotka miettivät päiviensä päättämistä ja suunnittelevat täydellistä itsemurhaa. Mutta koska odotukseni olivat edellisen kirjan perusteella virittyneet hyvin korkealle, Anu Lovac on pettymys ja nyt minä en pääse siitä yli. Tilanne on harmillinen, koska tunnen olevani vastuussa.Kirjapiirimme valitsi ko teoksen yhteisesti luettavaksi minun johdollani. Niin, meillä on siis pieni tuttavaporukan kirjallisuuspiiri, joka kokoontuu epämääräisin väliajoin epämääräisissä paikoissa ja jokainen vuorollaan valitsee luettavan kirjan. Minusta tuntuu, että koska julkenin rikkoa kaikkien kirjapiirien kirjoittamatonta sääntöä ja valita luettavaksi kaksi vuotta sitten ilmestyneen kirjan, niin sen pitäisi olla sen arvoinen. Mutta kun se ei mielestäni ole. En edes ymmärrä miksi päädyin tuohon Lovaciin, koska aluksi ehdotin Sirpa Kähkösen Lakanasiipiä. Silloin ei ollut Finlandiaehdokkuuksista vielä tietoakaan, joten olisin kerrankin ollut ajan hermolla. Kähkösenkin kirjoista olen tykännyt, joten se olisi ihan hyvin sopinut minun valitsemakseni kirjaksi myös. Anu Lovacissa kysymys on Lankkubaarin syrjäytyneistä juopoista, jotka saavat yhtäkkiä vihiä, että joku heistä saattaisi olla suloisen ja lahjakkaan Lovacin biologinen isä. Tällainen yllättävä uutinen havahduttaa viinan turruttaman porukan ja päiviin tulee uutta mielekkyyttä. Mutta voi, Marttila ei malta luottaa ideansa kantavuuteen, vaan hän pistää henkilönsä selittämään lukijalle millainen merkitys mahdollisella isyydellä heille on. Marttila selittää tarinaa enemmän kuin kertoo sitä. Tämä on minun vaikutelmani ja olen niin pahoillani, koska olin valmistautunut hurmioitumaan tämänkin kirjan äärellä. Jos haluatte jäsentyneemmän arvion teoksesta, kannattaa käydä tutkimassa Sallan lukupäiväkirjaa 03.11.2007 - 08:18
Sana jota ei saa kuulla
koska sitä ei voi kuulla mutta jota voi koskettaa voi joka päivä tulla lihaksi jos vain tahdot. Mutta ethän sinä tahdo koska sinua pelottaa ja mieluummin syytät tuntemattomia kohtalon voimia kuin otat vastaan sen mahdollisuuden että muuttuisit itse sanaksi jota voi koskettaa koska se koskettaa. Runotorstai 31.10.2007 - 11:05
-Leena on melkoinen realisti kans.
-Kioskirjailija, Antti sanoi halveksivasti. -Se on tyylilaji. Se tekee aika hyviä lajissaan. -Ooksä lukenu? Antti ilkkui. -Oon. -Ja tykkäsit! En mä sua niin alas oo arvioinu sentään. -Säkin sanoit, että vanhat Jerry Cottonit on tyylikkäästi rakennettuja. Antin katse sanoi paljon puhuvasti, että asia oli ihan eri ja oli typerää väittää muuta. Lila ei yrittänytkään. Silti olisi haluttanut kysyä miksi miesten suosima viihde oli arvokkaampaa kuin naisten. Niin, siis kenen tekstiä? Minua huvitti suuresti kun luin tämän kirjan. Siinä kuvataan dysfunktionaalisen perheen kolmea sisarusta, Mona on menestynyt kirjallisuuden opettaja, Lila on naimisissa kaksi menestysteosta julkaisseen kirjailijaneron kanssa ja Leena elättää itseään ja miestään kirjoittamalla kioskiromantiikkaa. Kirja on Taru Väyrysen Aurinko astunut mereen ja sen on Karisto julkaissut vuonna 1991. Voi sisaret ja veljet, tästä opuksesta olisin jaksanut remuta pitkään ja hartaasti, mikäli se olisi eksynyt käteeni vuosituhannen taitteessa jolloin olin kirjallisuuspalsta-addikti. Kirja on toki paljon muutakin kuin kirjallisten piirien sarkastista kuvausta. Menestyjät Mona ja Antti ovat pohjimmiltaan säälittäviä otuksia ja sillä tavalla universaaleja, että heitä kyllä on liikkeellä enemmänkin. Jotenkin tämä kirja auttaa ymmärtämään heidänlaisiaankin ihmisiä, vaikka vaikeaahan se tietenkin on siinä vaiheessa kun heihin törmää livenä. Mutta se mikä minulle varsinaisesti tuli mieleen, on tällainen kysymys. Onko teillä hyvät lukijat muistissanne romaaneja, joissa olisi käsitelty sukupuolittuneen kirjamaailman arvostuseroja? Itsehän olen käsitellyt asiaa romaanissani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. (Huomatkaa, jätin tarkoituksella pois viihde-etuliitteen, koska vaikka kirjan päämääränä on viihdyttää, se omasta mielestäni on ihan normaali romaani.) Jos muistatte tällaisia kirjoja, vinkatkaa, lukisin näitä mielelläni enemmänkin. 23.10.2007 - 16:37
Nyt ihan irrallaan kaikesta yhtäkkiä tuli mieleen, että keskustellessani Ylioppilaslehden toimittajan kanssa Chick litistä, kerroin monien miesten ilmeisesti ahdistuvan romanttisen viihdekirjallisuuden ihanista miessankareista, jotka tuntuvat asettavan aivan liian kovat tavoitevaatimukset tavallisille miehille. Toimittaja, nuori nainen, sanoi siihen, että kyllä häntäkin ahdistaa se miten arvokkaassa maailmankirjallisuudessa, joka hyvin usein on mieskirjailijoiden kynästä ja päästä lähtöisin, kuvataan naisia ihanina, elämää suurempina hahmoina.
Näinhän se tietysti on. Miehet ovat maailman sivun romaaneissaan rakennelleet ihania naiskuvia ja naisten on vain ollut pakko se kestää. Eikä miesten kirjoittamia romaaneja ole juurikaan moitittu siitä, että eiväthän oikeat naiset ole noin myyttisiä olentoja. Päinvastoin, mitä myyttisempiä naisia he ovat rakennelleet, sitä kuolemattomampia romaaneja on syntynyt. Näitä myyttisiä naisia ovat ihailleet niin miehet kuin naisetkin. Ja ehkä ne osaltaan ovat kannustaneet naisia kosmetiikan, muodin, painonhallinnan ym. keinojen avulla tavoittelemaan tuollaista myyttisen naisen roolia edes yhden tavallisen, kintuistaan katkaistun atleetin elämässä. Ihan vaan siis tuli nyt mieleen tällainen asia. Eihän tässä tietenkään mitään uutta ole, varmaan kaikille ihan itsestään selvä juttu ollut jo monta vuotta. Mutta jotenkin se nyt taas vaan kolahti. 22.10.2007 - 15:21
Parnasson blogissa kiinnitti huomiota keskustelunpoikanen lastenkulttuurin asemasta. Lastenkirjailijoiden voi olla vaikea saada aikuisten kirjoja julki. Timo Parkkonen kirjoittaa kommenttilootassa:"Lasten- ja nuortenkulttuuri potee Suomessa ylenkatseen kohteena olemista. Jokainen kulttuurivirkamies tai taiteilija kyllä muistaa korostaa lastenkulttuurin tärkeyttä, mutta siihen suhtaudutaan hieman häpeillen." Itse olen kokenut lasten ja nuortenkirjojen julkaisemisen salonkikelpoiseksi toiminnaksi verrattuna tiedätte kyllä mihin. Itsetuntoni olisi luultavasti aivan murskana, ellen olisi pelastautunut kirjoittamalla kirjoja myös nuorille ihmisille.
Parnasson blogista päädyin Kirjakauppaliiton sivuille ihmettelemään Finlandiaehdokkaiden myyntitilukuja. Huomatkaa erityisesti Juniorin myyntiluvut. Voivatko nuo pitää paikkansa? Yllättävintä on, ettei palkintoehdokkuus aiheuta mitään erityistä sykäystä myyntiluvuissa, vain palkittu kirja näyttää kunnolla hyötyvän palkintojulkisuudesta. Tämä on nyt kovin alhaista, mutta havainto piristi mieltäni. Olen nimittäin tähän asti kuvitellut, että palkintoehdokkaat myyvät kuin siimaa. Nyt ei tarvitse enää kantaa huolta tuostakaan asiasta. Tosin oletan palkintoehdokkuuksien hyödyttävän kirjailijaa muuta kautta, esim. niin että häntä aletaan Lukukeskuksen kautta kutsua kouluihin vierailemaan, että siinä mielessä syytä kateuteen on edelleenkin. Parnasson sivuilta löysin myös Kemppisen blogiin. Kemppinen on aivan liian älykäs pystyäkseni seuraamaan hänen sinne tänne assioivia ajatusketjujaan, jotka epäilemättä johtavat loistokkaisiin ja vastaansanomattomiin johtopäätöksiin. Tuostakin jutusta ymmärsin lähinnä sen,että suomalaisilla myydyimpien listoilla olevat tiedot, joita sanomalehdet toistavat kulttuuriosastoissaan, ovat monissa tapauksissa hiukan liioiteltuja painoksia - ei myytyjä kirjoja, mikä kyllä olikin ihan kiinnostava tieto. 21.10.2007 - 22:52
Olen huono,
ruma, tyhmä. En tajua mitään. En osaa mitään. Voi miksi kukaan ei ymmärrä minua. Mitä siinä vingut? Ketä kuule kiinnostaa. Viet liikaa tilaa. Lopeta jo. Mene muualle. Runotorstaissa ollaan saasteen jäljillä. 12.10.2007 - 12:38
edessä monta pimeää räntäsateista kuukautta
tai sitten ei, mutta sitähän ei mielellään ajattele päivät toistavat itseään samat ajatukset pyörivät mielessä samat askaret teettävät töitä niin kuin että roskat pitää viedä kissan pissalaatikko tyhjentää kaupasta on haettava ruokaa on keitettävä perunoita on pilkottavat tomaatit salaattia varten on syötävä, se on hauskaa, joskus on juotava viiniä, jopa juovuttava hiukan, sekin on mukavaa jos muistaa huolehtia kohtuudesta joskus on tavattava ihmisiä, se on joskus hauskempaa kuin joskus kaikenlaista on tehtävä mitä olen tehnyt ennenkin toistuvasti, uudestaan ja uudestaan ei mitään uutta auringon alla tai ainakin hyvin harvoin ylös vuoteesta vaatteet päälle kahvia, puuroa, sanomalehti syreenipensas ikkunan takana vaihtaa väriä vuodenaikojen mukaan päivät päättyvät hampaidenpesuun ennen nukahtamista lyhyt hiljainen tilinteko kaikesta mitä on tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta ajatukset huomisessa, ylihuomisessa siinä mitä toivon tapahtuvaksi päivästä toiseen tämä sama koreografia joskus melkein naurattaa voi miten loputtomasti kaikki toistuukaan paitsi että Runotorstai haastoi pohtimaan arkea 09.10.2007 - 16:05
Teos tuli eteeni, koska menin mukaan pienimuotoiseen kirjallisuuspiiriin. Kirjallisuuspiirien dynamiikkahan on sellainen, että kaikkien pitää lukea sama kirja, jotta voidaan vertailla lukukokemuksia. Dynamiikkaan kuuluu myös se, että luettavaksi valitaan kirja, josta mahdollisimman paljon puhutaan ja jota on mahdollisimman vaikea saada esimerkiksi kirjastosta. Sain Finnhitsin kaverilta lainaksi pari päivää sitten ja minulla meni sen lukemiseen noin tunti. Hymähdin lukiessa muutaman kerran, kerran pysähdyin hämmentyneenä pohtimaan tarinan aikamuotoja. Hämmennystä aiheuttanut kohta on tällainen: Toissaviikolla minulta varastettiin maastopyörä. Silloin päätin, että loppuelämä menköön jalkamiehenä ja pinttyneenä sinkkuna. Puoli vuotta menikin. Siis minun käsittääkseni jos toissaviikolla tapahtui jotain, ja sen jälkeen menee puoli vuotta, on siirrytty kerronnassa tulevaisuuteen. Vai olenko minä taas ymmärtänyt jotain väärin? Mutta Hotakainen jatkaa tarinaansa, kuin tuossa ei olisi mitään ihmeellistä. Olen sitä mieltä, ettei minun kannattaisi lukea Hotakaisen kirjoja. Tunnen itseni niin hölmöksi tällaisen teoksen edessä. Minä vaan en ymmärrä ja kuitenkin pitäisi ymmärtää koska Hotakaisen kirjathan nyt ovat suurin piirtein suurenmoisinta mitä Suomessa julkaistaan. Kun kirjailijoista tulee ilmiöitä, on kauhean vaikea pystyä lukemaan heidän kirjojaan ilman että se Ilmiö sekaantuu lukukokemukseen. Sitä voi olla Ilmiön lumoissa, tai allergisoitunut sille, mutta kummin päin tahansa, puhdasta, kirjailijan pärstäkertoimesta vapaata lukukokemusta on vaikea saavuttaa. Olin kuitenkin vilpittömän iloinen, kun kirjan viimeinen juttu ihan aidosti aiheutti tunnistamisen kokemuksen. Kuolemattomien tehtävä on räkättää ja pukeutua hassusti, kuolevien osana ovat suorat housut ja päivittäinen kevyt liikunta. 05.10.2007 - 20:29
 Olin tänään kirjamessuilla. Jonkun miehen piti haastatella Tuija Lehtistä ja minua, vaan eipä herraa näkynyt. Hassua siis, että ei ollut miehestä edes tuoksua, oli häipynyt kuin pieru Saharaan. En arvannut, että noinkin voi käydä, vaan minulle tietenkin voi. Ainoa lohtuni on, että nyt kävi Tuija Lehtisellekin niin, mutta valitettavasti tämä tuskin lohduttaa Tuija Lehtistä. Sinänsä on tietenkin niin, ettemme tarvinneet ketään miestä meitä jututtamaan, vaan pystyimme ilman ongelmia vetämään shown keskenämme ja sainkin jo palautetta, että se meni hyvin. Pientä sukupuolisotaan liittyvää irvailua, seksin yhteiskunnallisia ulottuvuuksia jne. tuli käsiteltyä kevyellä kädellä ja kuitenkin syvällisesti, totta kai. Silti mietin jälleen kerran, että pitäisiköhän minun lopettaa kirjoittaminen ja ryhtyä tekemään jotain muuta. On tietysti ikävää, etten oikein osaa muuta kuin kirjoittaa, mutta tuntuu etten kuitenkaan kirjoita riittävän hyvin ja kun Saarakin sanoo, että kirjoja julkaistaan ihan liikaa. No niin, tämä on ruikuti ruikuti osastoa, mutta nyt minulla on krapula, koska messujen jälkeen join liikaa viiniä vapautuakseni siitä ahdistuksesta, jota Oikeiden Taiteilijoiden Teosten hypisteleminen (en viitsi mainita teoksia nimeltä, olen niin kateellinen) minussa aiheutti. Pistän lähiaikoina Hömpän helmiin jutun Lehtisen Franseskasta, mutta nyt täytyy mennä juomaan vettä ja voivottelemaan. 02.10.2007 - 23:19
Anja Snellman kävi kommentoimassa tuota palstatilan syömistä. Kommentissaan hän toi esiin väitteen, että dekkarien lukeminen vaikuttaisi ihmisiin niin, että dekkareihin tottunut ei sitten jaksaisikaan lukea enää vakavampaa kirjallisuutta, vaikka joskus ennen olisi jaksanutkin.
Olen kyllä huomannut, että joskus jaksan keskittyä vakavaan kirjallisuuteen ja joskus taas en, mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että se johtuisi kirjoista, joita olen aikaisemmin lukenut. Että liian kevyt lukuviihde olisi tuhonnut aivosolujani. Pelottava ajatus, varsinkin kun niitä alunperinkin on ollut niin niukasti. Olen yleensä selittänyt kyvyttömyyttä paneutua joihinkin kirjoihin elämäntilanteella tai yleisellä ilmapiirillä, kiireen tunnulla ja muilla sellaisilla jutuilla. En ole osannut asiasta lukemiani kirjoja syyttää, kirjailijoista puhumattakaan. Mutta sietäisihän tätä tietysti pohtia. Voiko lukeminen tosiaan köyhdyttää mieltä ja kieltä? 01.10.2007 - 12:29
Karpalo oli lukenut Levolan toimittaman kirjan Kirjailijan työmaat. Kirja esittelee millaisten henkisten ja aineellisten olosuhteiden vallitessa kirjailijat tässä maassa työskentelevät. Karpalo totesi postauksessaan, että olisi ollut reilua, jos kirjassa olisi ollut Kirstin kaltaisen ilman isoja apurahoja (jotka nekin siis ovat pieniä niiden kirjailijoiden mielestä, jotka niitä nauttivat) kirjoittavan kirjailijan näkökulma. Oletin Karpalon tarkoittavan minua, vaikka voihan Suomessa olla muitakin kirjoittavia Kirstejä, yksi lueskelee aina joskus tätä blogiakin. Huomioni kiinnittyi Karpalon käyttämään sanaan "reilua". Minustakin olisi ollut reilua, että kirjassa olisi päästetty ääneen kirjailija, joka tekee työtä marginaalissa ilman merkittävää apurahoitusta. En tarkoita, että sen olisi pitänyt olla minä, vaikka siltä se varmasti heti vaikuttaa kun asiasta kirjoitan. Mutta oikeastaan kirjoitan asiasta siksi, että yksi oman kirjailijantaipaleeni kovimpia läksyjä on ollut ymmärtää, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ja muut tällaiset hyvät asiat, joita yhteiskunnassa pidämme suuressa arvossa ja johon yritämme lapsiakin kasvattaa, eivät taide-elämässä ole minkään arvoisia asioita. Ne eivät päde. Oikeudenmukaisuudella ja reiluudella ei voi perustella, miksi yksi kirjailija saa palstatilaa, toinen ei. Miksi yksi saa apurahoja, toinen ei. Miksi yksi myy, toinen ei. Jos ihmiset eivät halua lukea kirjojani, jos he eivät löydä niistä mitään mikään ilahduttaisi tai rakentaisi heitä, jos en heidän mielestään kirjoita tärkeistä asioista taiteellisesti nautittavalla tavalla, niin en voi mitenkään puolustaa itseäni, vaikka omasta mielestäni kirjani ovat täynnä hauskuutta ja syvällisyyttä ja ne on kirjoitettu hyvin. Tiedemaailmassakin kilpailu on kovaa, kyynärpäätekniikka on käytössä, mutta siellä on myös olemassa joitakin yhteisesti sovittuja kriteerejä joiden perusteella voidaan tutkimuksia arvottaa. Jos joku löytää parannuskeinon syöpään tai rokotteen aidsia vastaan, on kai aika kiistatonta, että tutkimustulos on merkittävä ja ansaitsee julkisuutensa. Mutta taiteessa olemme tekemisissä sellaisten asioiden kanssa, joita ei oikeastaan voi arvottaa. Miten voi arvottaa lukukokemuksia? Kuitenkin koko taide-elämä perustuu juuri siihen, että niitä arvotetaan. Sen vuoksi sillä ei ole merkitystä, että 12 vuotias nuori ihminen kirjoittaa minulle sähköpostia ja sanoo rakastavansa kirjojani. Käytännössä hänen lukukokemuksensa ei ole yhtä arvokas kuin kirjallisuuden professorin tai julkkiskirjailijan, jotka lausuvat mediassa happamia huomioitaan kotimaisen kirjallisuuden alamäestä. Reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat asioita, jotka eivät oikein kuulu kirjailijaelämään. Niitä voi toki olla muilla elämänalueilla, mutta mitä tulee omien kirjojen saamaan vastaanottoon, niin mitä nopeammin lakkaa odottamasta reiluutta, sitä helpommalla pääsee... 27.09.2007 - 11:32
Viihde syö tilaa vakavammalta kirjallisuudelta, kertoo Anja Snellman ja ratsastaa neljän palstan levyisellä kuvalla turkulaiseen julkisuuteen Pirjo Hassisen mennävuosina lanseeramalla huolella kotimaisen kirjallisuuden dekkaristumisesta. "Kirjasarjat ja brändit syövät tilaa vakavammalta kirjallisuudelta, jota ei kirjoiteta rahan, julkisuuden tai maineen vuoksi, vaan halusta että ihmiset heräävät."
Taas yksi suuri ajattelija, joka haluaa ihmisten heräävän. Kunpa kaikki ihmiset, jotka kuuluttavat että ihmisten pitäisi herätä, heräisivät itse. Sen verran minä olen katsellut näitä taidekirjallisuutta suoltavia sanataideautomaatteja, etten hevin herkästi usko etteivätkö he kirjoittaisi myös rahan, julkisuuden ja maineen vuoksi. Ja monet muut. Käsittääkseni melkein kaikki jotka kirjoittavat, ajattelevat väkisinkin rahaa, julkisuutta ja mainetta ja käyvät Jaakobin painia näihin liittyvien ajatustensa, toiveidensa ja pelkojensa kanssa, kuka milläkin menestyksellä. Ne jotka kirjoittavat viihdyttääkseen ihmisiä joutuvat käymään aivan samaa painia, koska siinä vaiheessa kun kirjailija alkaa ajatella pelkkää rahaa, julkisuutta ja mainetta, hän kuolee henkisesti. Ja hänen kirjansa kuolevat, olkoonkin että ne kuolemansakin jälkeen voivat vielä myydä vanhalla painolla. Ihmiset ostavat niitä, lukevat ja surkuttelevat, että eivätpä ne sen tekemät kirjat enää ole sitä, mitä ne olivat silloin ennen. Syksyn uutuuskirjoista Snellman toteaa, että iloisia yllätyksiä löytyy harvoin. Ensimmäisen sivun jälkeen jo tietää onko kirja ja sen kieli hänelle tärkeä. Niinhän se on, minäkään en ole kertaakaan yllättynyt iloisesti Snellmannin kirjojen vuoksi. Jos edes lehtijutussa tulisi vastaan yksi omaperäinen ajatus, niin sekin olisi jotain, mutta kun ajatuksetkin on lainattu Hassiselta, niin mitä tässä voisi sanoa? Pitäisikö toimittajien herätä? Lisäys klo 13.30 Tehtyäni nyt jonkin aikaa omaa kirjailijantyötäni, jonka motiivina siis on vain ansaita rahaa, kuuluisuutta ja mainetta, tuli vielä mieleen, että suurempi ongelma minusta on siinä, että tiedotusvälineet keskittyvät ilmiöhin. Ns. vakava kirjallisuus pääsee esille vain jos se voidaan tarjoilla jonkinlaisena ilmiönä, siis jos tekijä on riittävän kiinnostava. Ei kirjoja esitellä sen perusteella, että mikä kirja on kiinnostava, vaan kirjailijan pitää olla kiinnostava. Jos kirjailija on kiinnostava, on kirjakin kiinnostava. Kirjailijan merkittävin taideteos on kirjailija itse. Kirjailijalla myydään kirjoja. Mutta sehän ei siis ole millään tavalla viihdekirjallisuuden vika, eikä se ilmiö poistu, vaikka saataisiin aikaiseksi täydellinen dekkarisulku. Enkä myöskään usko, että viihdekirjallisuuden alasajo sanottavasti lisäisi ns. vakavan kaunokirjallisuuden suosiota. 21.09.2007 - 14:18
 Kuulin, että Hesarissa olisi ollut tänään kulttuurisivuilla juttu valokuvanäyttelystä, jossa on esillä valokuvia sarjasta nimeltä Miehen tuoksu. Olen siis yllättävästi ajan hermolla. 06.09.2007 - 17:59
Osaan lentää itte ihan itte osaan tahtoo tahtoo äää. Olen kultainen pampula sinisellä taivaalla. Puiden latvat raapivat vatsaani maa vavahtelee kun jokellan. Haukkaan pilvihattaraa kuin makkaraa muksahdan alas koirankakkaraan. Runotorstai käski runoilla lapsesta. 02.09.2007 - 17:47
Privaattidosentti ehti jo ansiokkaasti arvioida Tarun kirjaa Meren vaahto ja reflektoida omaa lukukokemustaan. Hän totesi kirjan olleen yllätys, koska se ei sisältänytkään sellaista ruusunpunaisuutta ja äitelyyttä kuin hän olisi viihderomaanilta odottanut. Luulen, että monet muutkin kotimaiset viihderomaanit olisivat tuottaneet hänelle ja monille muillekin mielikuviensa sitomille samansuuntaisia yllätyksiä. Sattumoisin tiedän, että monen viihdefriikin mielestä kotimainen romantiikka onkin aivan liian arkisen ja realistisen oloista tarjotakseen riittäviä elämyksiä, täällähän satsataan yleensä ihmisen kokoiseen romantiikkaan ja sankarittarien haaveet ovat mitä tukevimmin tästä maailmasta, mikä minusta on hyvä asia.
Minäkin luin Meren vaahdon ja minulle kirja ei ollut yllätys. Silloin kun aloittelin omaa uraani, lueskelin kollegojen kirjoja aika systemaattisesti selvittääkseni mitä kenenkin päässä pyörii ja silloin myös Tarun nuortenkirjat tulivat tutuksi, ainakin ne jotka oli kirjoitettu Mäkisenä. Minulle tuli Meren vaahtoa lukiessa sellainen olo, että kirja sopii mainiosti sarjaan. Voisi ehkä vääntää enemmänkin siitä, että onko tämä nuortenkirja vai romanttista viihdettä. Minä ehkä voisin sanoa, että tämä on nuortenkirja. Luokitteluilla ei tietenkään ole muuten merkitystä, mutta kun kirjastoissa pähkäillään että kummalle puolelle tämä kirja kannattaisi laittaa, että se löytäisi lukijansa, niin minusta tämä kannattaisi kyllä laittaa nuortenkin puolelle, aikuisia unohtamatta. Mitä kirjan tyyliin tulee, niin minusta tässä nuortenkirjarealismi kohtaa kiinnostavasti Virpi Hämeen-Anttilan. Hämeen-Anttilahan on minun käsittääkseni tullut suosituksi sen vuoksi, että hän on osannut kääriä hömppäjuonet akateemiseen pakettiin ja tarjoilla rakkaustarinat höystettyinä oppineilla puheenvuoroilla, jotka minä olen kokenut hiukan uuvuttavina, varsinkin kun ne eivät minun mielestäni ole tarpeeksi huolellisesti kätkeneet ihmiskuvauksen stereotypioita, (myönnetään, puhun lähinnä Suden vuodesta). Taru tarjoilee kirjassaan pieniä tietoiskuja liittyen Kyproksen historiaan ja mytologiaan, mutta reipas nuorisokuvaus pelastaa hänet uppoamasta liian syvälle lähdeviitteisiin ja tarina säilyy rullaavana ja pitää otteessa. Minä kuulun siihen lukijakuntaan, joka haluan hömppäni joukossa saada pienen annoksen sivistystä ja runoutta. Tarun kirja huolehtii sivistyksestä juuri sopivasti, runoutta olisin kaivannut lisää. Kieli on taloudellista, tarkoituksenmukaista, kaikin tavoin moitteetonta, minä romantikko vain kaipaan jotain ihme hehkutusta silloin tällöin, olen niin korni. Olen silti vakuuttunut, että kirja on tällaisena hyvä, runoilu olisi horjuttanut tasapainoa. Haluan vielä asiaankuulumattomasti huomauttaa, että olen kirjoittanut laskemattoman määrän novelleja Kolmiokirjalle, ja yllättävän moni niistä on sijoittunut Kyprokselle, kuten Tarun romaani. Meren vaahdon vanha kirkko ja plataani on useampaankin kertaan ollut tarinoitteni keskiössä ja olen miettinyt niissä jaetun Nikosian historiallisia taustoja ja turkkilaisten ja kreikkalaisten kähinöitä. Mutta omat tietoni ovat olleet huomattavan vähäisiä, joten tästä sain mukavasti täydennystä, jotta kiitosta vaan Taru kirjastasi! 30.08.2007 - 13:05
Olo kuin porsaalla:
Maa on kova, kärsä kipeä. Mutta tonkia täytyy henkensä pitimiksi myötämielinen sana, ajatus onkia, sen varassa elää. -Runotorstai 29.08.2007 - 09:35
Muistan kirkasotsaisena lukiolaisena lukeneeni Dag Hammarskjöldin mietekokoelmaa ja kirjoittaneeni sieltä muistiin runon, jossa oli sellainen ajatus, että et valinnut tietä, tie valitsi sinut ja sinun osasi on kiittää. Se oli minusta kauhean hieno ajatus ja ajattelin, että halusin itsellenikin käyvän niin. Halusin että tie valitsisi minut ja minä vain tekisin mitä pitää.
Mutta vuodet kuluivat ja minusta näytti ettei tapahdu kumpaakaan. Minä en valitse tietä eikä tie valitse minua. Minä vain sählään niitä näitä. Siitä lähtien, kun siirsin osan sosiaalisesta elämästäni nettiin, olen ollut tietoinen siitä, että minua suunnattomasti ottaa pattiin monien kirjallisuusihmisten mustavalkoinen maailmankuva. Heidän mielestään on olemassa Kirjallisuus, joka on arvokasta ja Viihdekirjallisuus, joka on paperintuhlausta. Minä en ole koskaan pystynyt näkemään asiaa tuolla tavalla, vaan näen hömppäkirjallisuuden marginalisoitumisen heijastavan miesten ja naisten välisen tasa-arvon tilaa. Olen monta kertaa päättänyt, etten puhu tästä asiasta enää. En kirjoita siitä enää. En ajattele sitä enää. Koska eihän se muutu. Ne jotka eivät halua asiaa ymmärtää, eivät sitä ymmärrä, vaikka selittäisin asiaa ihmisten ja enkelten kielin. Olin siis lentää pyllylleni, kun Turun sanomien toimittaja soitti ja kertoi, että he aikoivat tehdä Hömpän helmistä jutun. Mitä ihmettä. Onko joku jossain kuullut huutoni. Kun näin jutun teki mieli haudata pää hiekkaan, kuten strutsit kuulemma tekevät. Melkein koko sivu asiaa hömpästä. Saatan kuulla sieluni korvissa, miten turkulainen kulttuuriväki tuhahtaa. Kulttuurisivujen arvokasta tilaa käytetään näin kertakaikkisen turhaan asiaan. Huomasin ajattelevani, että jotkut varmaan inhoavat ja vihaavat minua tämän vuoksi. Onneksi todennäköisesti vain hetken, sitten he tietenkin jälleen unohtavat minut, niin kuin oikein onkin. Olen iloinen jutusta, erityisesti sen vuoksi, että siinä haastateltiin myös Gummeruksen kustannuspäällikkö Henrikki Timgreniä ja häneltä kysyttiin miksi romanttista viihdekirjallisuutta ei arvosteta kuten esim. dekkareita. Ja hän vastaa: Olisiko yhteiskunta kuitenkin hiukan epätasa-arvoinen? Kun luin tuon lauseen, minun teki mieli hyppiä ja kiljua riemusta. Henrikki Timgren ymmärtää! Henrikki Timgren ymmärtää. Kyllä! Juuri siitä se johtuu! Yhteiskunta on kuitenkin hiukan epätasa-arvoinen! Nukkumaan mennessä nousi mieleen tuo Hammaskjöldin runo ja tajusin yhtäkkiä, että sehän on totta minun kohdallani. En minä olisi halunnut ajautua vatvomaan tällaisia asioita ja puolustamaan hömppää, koska omassa elämässäni hömpällä on aina ollut kuitenkin aika marginaalinen rooli. Ei se ole ollut minun elämäni tärkein asia. Mutta näyttää siltä, että sen puolesta taisteleminen on ollut kutsumukseni. Minä en valinnut hömppää, hömppä valitsi minut. Hiukan saksittu turkkarin juttu löytyy tuolta. 23.08.2007 - 20:38
Joskus
oikeastaan aika useinkin tulee kummallinen olo kun aamulla nousen ylös juon kahvia keittiön ikkunasta katsellen ja ajattelen edessä olevaa päivää ja seuraavaa päivää ja sitä seuraavaa niitä elämäni päiviä, jotka ovat vielä tulossa. Silmäilen nopeasti lehden, ei mitään uutta tänäänkään ja sehän on vain hyvä. Jossain tulvii jälleen, hirmumyrskyt riepottelevat heppoisia rakennuksia jotkut jäävät kodittomiksi kaukana täältä merikilpikonnat nielevät koukkuja ja kuolevat hitaasti, jäätiköt sulavat jääkarhujen alla jossain on saaria jotka jäävät veden alle. Kaukana täältä tapahtuu kaikenlaista mutta minun elämäni sujuu omaa järkkymätöntä rataansa. Kuumennan aamulla vesipannussa vettä sekoitan mukiin puolitoista teelusikallista pikakahvia euroshopperia, koska se on halvinta ja olen tottunut siihen ja koska olen tottunut siihen se on myös parasta. Illalla katson uutiset televisiosta ja varmistun että maailma on vieläkin ennallaan ja tietenkin se on, ennallaan ennallaan, minä hyräilen itsekseni ja mietin miten kauan tätä kestää ja mitä sitten jos eräänä päivänä käykin niin että sattuu liikaa ja herään siihen kipuun. Runotorstai yllytti kirjoittamaan unesta 16.08.2007 - 14:56
Tänään ei ole vielä tapahtunut mitään kauheaa.
Puurosta ei tarttunut vihne kurkkuun kahvi ei polttanut kitalakea eikä voileipä tipahtanut näppäimistölle alassuin. Ei ole tullut yhtään pelottavaa puhelua, vaikka varmaan joku jossain hautoo ikäviä asioita pääni menoksi. Ehkä puu on kaatunut mökin päälle, tai mieheni tapaa juuri nyt ihanan naisen ja lakkaa rakastamasta minua. Mutta kas kummaa, vielä nyt kaikki tuntuu olevan hyvin. Tietokone toimii, kännykässä on virtaa kissakin kakkasi laatikkoon eikä nurkkaan. Kas kummaa, oikeastaan tämä on ollut ihan hyvä päivä vaikka en saanutkaan mitään aikaiseksi. Runotti taas kun kerran runotorstai on. 15.08.2007 - 09:48
Niin, siis olenkos minä jo tunnustanut, että minulla on tapana joskus aina googlettaa kirjojani nähdäkseni mitä niistä netissä sanotaan? Köyhää touhua, myönnetään, sillä tuskinpa esim. J.K.Rowlings pyörii netissä nuuskimassa mitä Harry Pottereista puhutaan.
Jotkut kirjailijat kylpevät faneilta tulevassa palautteessa, toiset saavat tyytyä vähempään. Destiny kirjoittaa lukeneensa kirjani Iiris: "Ihanan koskettava tarina ystävyydestä. Ei liikaa kundeja hössöttämässä ympärillä. Tässä hyvä esimerkki siitä, että jokaiseen kirjaan ei tarvita kundi sotkuja. Pisti miettimään oikeita ystäviä." Huomaan, että siellä täällä tytöt omilla sivuillaan ovat saattaneet arvostella kirjojani, merkitä minut suosikkikirjailijakseen, tai jonkin kirjani suosikkikirjakseen. On hauska huomata, että Kesä kummitustalossa, joka ilmestyi 1995 on vieläkin jonkun suosikkikirja. Mutta mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Joku jossain lukee kirjojani, toinen pitää niistä enemmän, toinen vähemmän, joku ei ymmärrä lainkaan, mutta entä sitten? Jos olisin "parempi" kirjailija, merkkaisiko useampi minut suosikkikirjailijakseen ja kohahtaisivatko painosmäärät pilviin? Katselin toissapäivänä vanhan suosikkielokuvani Ben Hur. Muistan olleeni hurmiossa, kun näin sen ensimmäisen kerran noin kaksitoistavuotiaana. Nyt lueskelin lehdestä arvosteluja ja jokaisessa mainittiin elokuvan kilpa-ajokohtaus, joka on kuulemma legendaarinen ja joku taisi arvella, että elokuva sai 11 oscariaan juuri tuon kohtauksen vuoksi. Tajusin yhtäkkiä, että minusta kilpa-ajokohtaus on aina ollut elokuvan pitkästyttävin pätkä. Mietin onko minulla yleisemminkin taipumus nähdä pitkästyttävinä jutut jotka monia ihmisiä sävähdyttävät. Ja vastaavasti taipumus hurmioitua asioista, jotka suurimman osan ihmisiä mielestä ovat typeriä, naurettavia, tai yhdentekeviä. Jos näin on, niin sillä luultavasti on ollut vaikutuksensa kirjailijanurani sujumiseen. On silläkin varmasti ollut vaikutuksensa, että minulla on sellainen psyykenrakenne, joka vielä aikuisenakin kykenee liikuttumaan Ben Hurista. Tosin nyt kyllä huvitti katsella Charlton Hestonin roolisuoritusta kostonhimonsa kanssa kamppailevana juutalaisprinssinä, kun tietää hänen roolinsa Amerikan kansallisessa kivääriliitossa. Samoin huvitti juttu, jonka joskus kuulin, että kässäriin olisi Ben Hurin ja Messalan välille kirjoitettu homoeroottinen taustatarina, jota homokammoisen Hestonin ei annettu lukea, koska jos hän olisi tiennyt tällaisista virityksistä, hän olisi kieltäytynyt roolista. Nythän Ben Hurin ja Messalan välillä on kouriintuntuvaa värinää ja kyllä kipinät sinkoilevat myös Ben Hurin ja konsuli Arriuksen välillä. **** Muuten: Tein Hesarin sukupuolitestin. Olen 51 prosenttisesti nainen, 49 prosenttisesti mies. 13.08.2007 - 10:17
Huomasin Hesarista, että kirjani oli yllättäen päässyt syksyllä ilmestyvien listalle. Edellistä hömppäkirjaani Nainen joka jne, ei katsottu edes sen arvoiseksi, että sille olisi voinut suoda parin rivin maininnan syksyn kaunokirjallisuuden joukossa. Miehen tuoksu oli esitelty jotenkin niin, että nuori museotutkija ei innostu miestä seksiobjektina esittelevästä näyttelystä. Oletan, että minun kohdallani kirjan julkisuus huipentui nyt tähän, vaikka luvassa onkin joitakin messuesiintymisiä syksyn aikana. Ne ovat yleensä olleet suunnattomia antikliimakseja jotka ovat jättäneet surkean olon pitkäksi aikaa.
Yritin ehdotella jotain vähän erilaista taktiikkaa messuesiintymisiin, mutta en ole riittävän ponnekas huolehtiakseni siitä, että ehdotukseni otettaisiin vakavasti. Riparilla puhuttiin pyhästä apatiasta ja minusta tuntuu, että olen suurimman osan elämääni viettänyt apatian vallassa, mutta vasta nyt kuulin että se on pyhää. Vaikka kaikki näyttäisi menevän aivan päin pöpelikköä, ihminen voi luottaa siihen, että kaikki menee juuri niin kuin on tarkoitettu. Ajatus on toisaalta hölmö, toisaalta siinä on jotain perää. Kun kaikki kuitenkin menee penkin alle, lohduttaa kuvitella, että penkin alle menemisellä on jokin syvällinen tarkoitus. Muuten se on vain penkin alle menemistä, mikä luonnollisesti pistää vihaksi. Tietysti vihastumisesta voi joissakin tapauksissa seurata aktiivista toimintaa, joka voi viedä asioita eteenpäinkin, mutta kauhean harvoin sitä kuitenkaan jaksaa jos ei ole sen luontoinen. Nyt yritän kirjoittaa uutta kirjaa. Siinä on ajankohtainen aihe ja sen teemana on kuolemansynneistä ylpeys. Enempää en viitsi kertoa, koska vielä ei tiedä tuleeko siitä mitään. Minulla on vähän flunssaa, ja yhdistettynä helteisiin se on aika infernaalinen kokemus. 29.07.2007 - 20:58
Pakko sanoa, että Erik Wahlströmin Jumala oli pettymys, mikä on kummallista, koska en odottanutkaan kirjalta mitään erityistä. Maallistuneessa kulttuurissa elämisessä on kirjailijan kannalta se huono puoli, että vaadittaisiin aikamoisen rääviä mielikuvitusta ja samalla kekseliäisyyttä niin, että pystyisi kirjoittamaan uskonnollisesta aiheesta jotain sellaista, että sen vuoksi joku haluaisi vetäistä herneen nenään. Vai onkohan tämä kirja häirinnyt jonkun mielenrauhaa? Minä jotenkin ajattelen, ettei tällaisella kirjalla ole muuta funktiota kuin häiritä joidenkin mielenrauhaa ja jos se ei siihen kykene, niin sitten se on epäonnistunut. Tai niin, onhan tällä varmasti toinenkin funktio, naurattaa, mutta minulta ei tämän vuoksi irronnut kuin pari hymähdystä.
Tässähän on päähenkilönä Raamatun Jumala. Alussa hän nuori ja mahtipontinen ja koska hän on itse kärsinyt ahtaasta esinahasta, hän keksii ympärileikkauksen. Se on ehkä romaanin kekseliäin oivallus. Sitten Jumalasta tulee keski-ikäinen ja hän pehmenee, alkaa puhua oikeudenmukaisuudesta ja armahtavaisuudesta, mikä järkyttää arkkienkeleitä ja muuta taivaallista väkeä. Jumala katuu, että hän aikoinaan määräsi naisen arvoksi vain puolet miehen arvosta, kun 3/4 tai 4/5 olisi selvästikin lähempänä totuutta. Kun kristillinen kirkko perustetaan, Jumala vähitellen vetäytyy yhä sivummalle maailmasta, ei nyt suorastaan kuole, mutta uupuu aika perusteellisesti. Minusta kirja on aika odotuksenmukainen, mutta nopealukuinen ja jos ei ole itse koskaan jaksanut lukea Raamattua, tästä saa jotain käsitystä Vanhasta testamentista ja samalla lyhyen katsauksen myös kirkkohistoriaan. Jotenkin koen niin, että tässä on hyvä idea, joskaan en toisaalta tiedä onko idea ainutlaatuinen. Ehkä idean ei silti tarvitsekaan olla ainutlaatuinen, samasta ideasta voi kirjoittaa useampiakin kirjoja, kirjoitetaanhan kirjoja rakkaudestakin. Niin, idea on hauska: Jumalan elämäkerta sellaisena kuin se avautuu ihmiselle joka lukee Raamattua kuin ensimmäistä kertaa. Wahlströmin ongelma kuitenkin on, että hänellä on niin paljon hampaankolossa kristittyjen Jumalaa kohtaan, minkä voin ymmärtää, onhan hän pelastusarmeijalaisten vanhempien lapsi. Huumoria tehdessä kaunat eivät saisi olla ihan näin selvästi näkyvissä. Tämä on toki vain minun mielipiteeni, minkä tietysti pitäisi olla selvä ilman tätä loppukaneettiakin. Muuten, yritin uudella koneellani päivittää blogia, luulin ettei se onnistunut, mutta kappas vaan, se on ilmestynyt tuonne vuoteen 1970. En tajunnut mitä Liisa yritti minulle edellisen postauksen kommenteissa sanoa. 14.07.2007 - 09:29
Meille
on rantautunut useammastakin jäämistöstä kirjoja ja suurin osa niistä
on sellaisia, etten edes kuvittele lukevani niitä. Eilen nyppäsin
joukosta Karen Blixenin novelleista kootun pienen valikoiman, Neljä
tarinaa. Tähän asti Karen Blixen on ollut tuttu lähinnä rakastaessaan
Meryl Streepin hahmossa Robert Redfordin esittämää seikkailijaa
elokuvassa Minun Afrikkani.
Novellikokoelman tarina Babetten pidot oli hieno. En muista, että kukaan enää kirjoittaisi tarinoihin tuollaisia juonia. Minä kirjoittaisin, jos osaisin, mutta en osaa. Tuli taas sellainen tunne, että novellien kirjoittajat keskittyvät niin kovasti kielellisen ilmaisun runollisuuteen, että tarina jää väkisinkin yksiulotteiseksi. Tietysti voi olla niinkin, että tarinat ovat nykyään niin hienovireisiä, että minä, jonka kirjallinen maku on tuohesta, en ymmärrä niiden hienouksia. Babetten pidot sijoittuu kaukaiseen norjalaiseen merenrantakylään 1800-luvun puolivälissä. Babette on ranskalaispakolainen, joka elää yksinkertaisen norjalaisen maalaispappilan tyttärien palvelijana ja valmistaa yksinkertaisia aterioita turskasta juuri siihen tyyliin kuin rantakylässä on aina valmistettu. Sitten Babette saa yllättäen Ranskasta perinnön ja pyytää saada järjestää seurakuntalaisille juhlat. Hän tilaa Ranskasta ruoka-aineet ja valmistaa pidot joille ei ole rantakylässä koskaan nähty vertaa. Ihmiset ovat ruokien ja viinien suhteen äineyksissään, syövät kiltisti, mutta eivät kommentoi niitä sanallakaan. Pitojen jälkeen papintyttäret tiedustelevat, aikooko Babette nyt palata Ranskaan omaisuutensa turvin ja varsinkin kun poliittinen tilanne on siellä rauhoittunut. Babette sanoo uupuneena, ettei aio. Hän tuhlasi omaisuutensa pitoihin ja sitä paitsi Ranskassa kaikki ne, jotka voisivat ymmärtää ja arvostaa hänen keittotaitoaan, on surmattu tai teljetty vankilaan. Kukaan tässä maailmassa ei ymmärrä kuinka loistavia ruokia hän osaa valmistaa, joten yhtä hyvin hän voi pysyä norjalaiskylässä keittämässä turskaa. Mietin miten paljon ympärillämme mahtaa elää Babetteja, ihmisiä, jotka ovat taitavia jossain asiassa, tekevät työnsä suorastaan mestarillisesti, mutta me muut emme tajua miten taitavia he ovat, koska meillä ei ole vaadittavaa herkkyyttä ymmärtää heidän suorituksensa loistokkuutta. Seuraavaksi voisin lukea Heli Ojanperän Kadonneen maailman. Onko tuttu kirja? Googlasin Ojanperän, aika vähän löytyi infoa, mutta ilmeisesti kysymys on kuvataiteilijasta, joka on kirjoittanut myös pari romaania. 05.07.2007 - 18:51
Hesarin
taannoinen sepustus siitä kuinka huumori puuttuu kotimaisesta
kirjallisuudesta pisti sappeni kiehumaan ihan vanhanaikaiseen tyyliin
ja muistin taas, miksi aikoinaan ristin blogini häiriöklinikaksi. Voi herran pieksut sentään, tuli taas niin munaton olo jotenkin. Minun
piti kirjoittaa aiheesta, mutta päätin ensin rauhoittua hiukan etten
taas julkisesti munaisi itseäni ja se olikin hyvä ratkaisu, koska Tuima oli ehtinyt kylmäpäisesti kirjoittaa asiasta ja hänellähän nyt on vähän laajempaa näkökulmaakin kirjallisuuteen.
Lainaus: Onko niin, että miestoimittaja ja kustantajat eivät ole kiinnostuneita naisten huumorista, koska se on jotain muuta kuin huumori-ikoniksi nostetun Aleksis Kiven komiikka? Ollaksesi humoristi Suomenmaassa on oltava mies? Oikeaa huumoria ei synny naisen arkipäivästä ja näkökulmasta? Onko naisten itseironia liian vaikeaa? Vai onko laji väärä, kirjat liian kevyitä? Onko naisten huumori suorastaan liian pientä, sellaista joka ei yritä ottaa tilaa haltuun naurattamisella, vaan jättää hyrisevät oivalluksen hetket lukijalle? On on on. Ikävä kyllä on, eikä se taida ikinä muuttua. Nyt iski taas pessimismi. Menen tässä kieriskelemään tomussa ja tuhkassa, kaikki on niin turhaa. Mutta lukekaa Tuiman juttu, se on hyvä. 07.06.2007 - 09:35
 Uusi, virkku pikkublogi on nyt viimeinkin nähnyt päivänvalon. Tervetuloa Hömpän helmien pariin, toivottavasti viihdytte seurassamme. 03.06.2007 - 17:22
Tuiman
kanssa tuossa alettiin hahmotella ajatusta, että mitä jos olisi
yhteisblogi, joka esittelisi asiallisesti ja järkiperäisesti, (mutta
tunnetta silti ihan kokonaan unohtamatta) naisten suosimia
viihdekirjoja.
Olen jonkin verran seuraillut kirjablogeja, Helsingin sanomien lukupiiriä, Kirjavinkkejä, Sallan lukupäiväkirjaa vain joitakin mainitakseni, mutta tätä genreä ei ole tainnut paljon näkyä, vai onko? Pitää myöntää, että kirjablogien silmäilyni on entisestään pinnallistunut viime aikoina. Ja voi että kun olisi jokin hyvä nimi tuolle genrelle! Toisilla on dekkari, scifi ja fantasia, mutta siis tämä yksi viihteen alue se vaan velloo edelleen epämääräisyydessään. Hömpäksikään en aina tahtoisi sitä kutsua ja muijakirja nimityskin taisi tulla ammutuksi alas jossain taannoisessa keskustelussa. No niin, mutta siis ajatelkaa, että jos olisi olemassa verkkojulkaisu, joka esittelisi näitä kirjoja ihan vakavassa, kansanvalistuksen hengessä! Homma toimisi niin, että ihmiset, tahtoo sanoa lähinnä naiset tässä tapauksessa, jotka ovat lukeneet jonkin naisviihdekirjaksi luokitellun teoksen, kirjoittaisivat siitä arvion, joka julkaistaisiin sitä tarkoitusta varten perustetussa blogissa. Kirjailijoita tietenkin myös haastateltaisiin ja heiltä odotettaisiin mielipiteitä nimenomaan kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Miten vallankumouksellista. Ja toiset sitten kävisivät lukemassa näitä juttuja ja saisivat virikkeitä, kun ovat menossa seuraavan kerran kirjakauppaan tai kirjastoon. Hieno juttu! Blogin perustaminen on helppoa, hankkeen henkiset ja taloudelliset riskit pieniä. Ongelmana lähinnä se, mistä löytää innokkaita ihmisiä, jotka olisivat valmiit jakamaan asiantuntemustaan. Blogi ei pitkälle pötki minun kirjoittamieni kirja-arvostelujen varassa. Huomaan että ajatukseni laukkaavat jo kaukana tulevaisuudessa. Blogi saavuttaa valtavan suosion. Kustantamot sponsoroivat meitä ja postiluukusta työnnetään sisään uutuuskirjoja siinä toivossa, että kirjoitan niistä terävän ja syväluotaavan analyysin. Blogia mainostetaan kustantamojen tiedotuslehdissä, sen lisäksi että meille tietysti muutenkin maksetaan blogin ylläpitämisestä. 30.05.2007 - 16:24
Ostin
pari viikkoa sitten halpakirjakaupasta kaksi pokkaria kesälukemiseksi.
Kummastakaan en tiennyt etukäteen mitään. Toinen oli Melissa Bankin
Täydellinen juttu, toinen Kathy Kellyn Ystävyys yllättää. Päädyin
noihin kirjoihin, koska halusin jotain kevyttä, johon uppoutua, mutta
en jaksa lukea iänikuisia dekkareita. Kirjat maksoivat hiukan vajaa
yhdeksän euroa kipale.
Luettuani kirjat tulin taas ajatelleeksi, miten kiinnostavaa olisi, jos olisi jokin sellainen foorumi, joka arvioisi tällaisia teoksia. Miksi? No koska Melissa Bankin kirja on minusta hieno teos, nautin sen lukemisesta suuresti. Se oli hauska ja syvällinen, ironinen ja vähän haikea tarina, josta tunnistin monia omia elämäntilanteitani, vaikka se kertoikin (maallistuneen) amerikanjuutalaisen naisen elämästä. Cathy Kellyn kirja taas oli sitä lajia jossa kerrotaan että "Sallyn tumma tukka, tummat silmät ja keijukaismaiset piirteet muodostivat hätkähdyttävän vastakohdan hänen aviomiehensä vaaleille hiuksille, puhdaspiirteisille kasvoille ja poikkeuksellisen syvänruskeille silmille", mikä suoraan sanoen ei minua edes niin kauheasti kiinnosta. Ihmeellistä sinänsä, että keijukaismaiset kasvot ovat vuodesta toiseen niin kovassa kurssissa naisten viihdekirjallisuudessa. Eivätkö kirjoittajat kyllästy näihin keijukaisiin, jotka ovat hämmästyttävän hoikkia ja sirojäsenisiä ja joilla on ryöppyävän runsaat hiukset, valloittava hymy, sopivan kipakka luonne ja kultainen sydän. No ehkä se on tärkeää. Mutta siis minusta olisi mukava, jos jotenkin etukäteen, kirjoja lukematta, voisi erottaa nämä eri tyypin kirjat toisistaan. Olisi siis mahdollista saada hiukan kuluttajavalistusta niin että valtavan tarjonnan joukosta voisin poimia luettavaksi Melissa Bankin kanssa samanhenkiset kirjat ja jättää Cathy Kellyn muiden löydettäväksi. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Nythän nämä kirjat eivät mitenkään erotu toisistaan kun ne ovat siellä kirjakaupassa esillä. Paitsi että Kellyn nimi oli kirjoitettu kultaisin kirjaimin, sitä olisi ehkä pitänyt osata tulkita. 22.05.2007 - 22:45
SusuPetal on lukenut mielenkiintoisen kirjan...
Olin Helsingissä seminaarissa keskustelemassa lasten-ja nuortenkirjallisuudesta ja kuuntelin pari kiinnostavaa esitelmää sananvapaudesta ja kirjailijan totuudellisuudesta. Olen iloinen, että menin, vaikka tuollaisissa tilaisuuksissa käyminen on kauhean hankalaa. Pelkään aina etukäteen, että en tunne ketään ja ihmiset ovat ikäviä ja saavat minut tuntemaan itseni typeräksi. Se on atavistinen tunne, joka juontaa juurensa lapsuuden tapahtumista, jotka olen jo unohtanut siinä määrin, että niitä voisi pitää pelkkänä mielikuvituksena. Nyt kaikki etukäteispelko osoittautui turhaksi. Oli mukava tavata lastenkulttuurissa harharetkeilevää blogikollegaa ja erityisen hauska oli tavata sellaisia blogini seuraajia, joista en ollut aikaisemmin tiennytkään. Näin myös JPK:n ja Anita Konkan selän, mutta olimme eri ryhmissä ja koska olen niin sosiaalisesti rajoittunut, hoidan tervehtimisen näin jälkikäteen blogini välityksellä, mikäli sattuvat tänne jostain mielijohteesta eksymään. Vaikka päivä oli hauska, päällimmäiseksi siitä jäi uhkakuva kaupallisuudesta, joka tulee jylläämään yhä enemmän. Kirjallisuutta ryhdytään myymään oheistuotteiden avulla niin että oheistuotteet ovat se varsinainen kiinnostava bisnes ja kirjat pelkkää turhaa tauhkaa siellä oheistuotteiden puristuksessa. Aloin sitten kyllä SusuPetalin yllyttämänä miettiä tätä uusinta kässäriäni jossa puolustetaan majavia, vaikka majava on hirvittävä tuholainen, yksi majavaperhe tuhoaa 2000 puuta vuodessa. Majavasta saisi yllä kaikenlaisia hauskoja oheistuotteita, joten pitäisiköhän lähteä oikein uusille kaupallisille urille. Mutta olen nyt aika tööt ja kirjoitan tuosta seminaarista jotain hiukan järkevämpää huomenna tai ylihuomenna. 10.05.2007 - 19:53
Kirjaston antitäti
kyseli kirjastomuistoja. Ensimmäiseksi tulee mieleen se miten rakastin
Viisikoita ja luin samoja kirjoja moneen kertaan jos ei uusia löytynyt.
Kerran kirjastonhoitaja sitten sanoi minulle, että "voisit kyllä etsiä
laadukkaampaa luettavaa". Olin järkyttynyt. Viisikothan olivat kirjoja,
ja minulle kirjat olivat taivaasta laskeutuneita jumalallisia
kappaleita joiden avulla kestin kauheaa elämääni joka koostui
koulunkäymisestä ja koulunkäymisen pelkäämisestä. Ei minulle ollut
ikinä tullut mieleen, että on olemassa laadukkaita kirjoja ja
laaduttomia kirjoja. Oli vain kirjoja, joita sain lukea ja unohtaa
hetkeksi paskan elämäni. Olin ollut niin onnellinen sen vuoksi, että
oli olemassa Viisikkojen kaltaisia kirjoja. Ja yhtäkkiä minä tajusin,
että sekin oli väärin. Jos kirjastonhoitajasta olisi riippunut, se ilo
olisi viety minulta heti.
Vaikka kirjastonhoitaja ei ymmärtänyt kirjamakuani, en kuitenkaan antanut sen häiritä, olin aktiivinen kirjastonkäyttäjä siitä lähtien, kun isän kanssa minulle se kortti hommattiin. Ja muuten, kyllä minä muistan hämärästi miten me menimme kirjastoon, oli myöhäinen syksy, minä olin vissiin oppinut silloin juuri lukemaan. Oli siis pimeää, asfaltti kiilsi kun kävelimme Porin katuja. Kirjastossa oli lämmintä ja nihkeää, lattiat narisivat, olikohan se puutalo, oli varmasti. Minä lainasin sieltä yhden kirjan, jonka nimeä en kylläkään muista, mutta siitä on jäänyt mieleen yksityiskohta. Köyhä lapsi askarteli sota-aikana ja käytti liimana keitettyä perunaa. Olin niitä lapsia, jotka lukevat kaiken mikä käteen osuu ja niin tulin sitten lukeneeksi lastenkirjaston kokoelmat niin läpikotaisin, että kirjastonhoitaja päästi minut penkomaan kokoelmista poistettujen kirjojen varastoa, mikä olikin ihan ystävällistä. En osaa sanoa oliko hän se sama joka oli moittinut kirjamakuani. Muistan, että kirjat olivat jollakin kuistilla pahvilaatikoissa. Sieltä minä kävin sitten aina etsimässä lisää luettavaa. Esimerkiksi Karl Mayn kirjoja luin. Muistan kyllä pettyneeni kun ne eivät kertoneetkaan Maya intiaaneista. 06.05.2007 - 08:39
Olen
muutaman viikon lukenut Westön uusinta romaania Missä kuljimme kerran.
Tavallaan pidän kirjan hiukan haikeasta tunnelmasta, kauheita asioita
tapahtuu, mutta lukija ei ahdistu, hän vain nauttii tekstin
soljuvuudesta ja ihmisluonnon saloihin liittyvistä oivalluksista, joita
kirjailija tarjoaa tyylikkäästi historiallisiin faktoihin limitettyinä.
Mutta siis huomatkaa, lukemista on nyt jo jatkunut joitakin viikkoja.
Olen näköjään menossa sivulla 440. Jos tämä olisi vähän ohuempi
romaani, olisin siis jo lukenut sen.
Ja nyt minä vain mietin, missä vika, kun minun tekee mieli heittää jo kesken, vaikka kirjassa ei ole mitään vikaa. Tämähän on sympaattinen lukuromaani, henkilöitä ehkä on hiukan liikaa, ja eläytymiskykyni joutuu koetteelle. Henkilögallerian laajuus on varmaan tarkoituksellista, ehkä näihin kohtaloihin ei kuulukaan sen enempää eläytyä, niitä kuuluu vain maistella. Kun olin joulun aikoihin talvilomalla Las Palmasissa, luin Susan Clarken kirjaa Jonathan Strange & Mr Norrell. Pidin siitäkin ja ehdin loman aikana lukea n. 500 sivua. Mutta kun tulin kotiin, minulla ei ole toistaiseksi ollut mitään tarvetta lukea sitä loppuun. Mistä tämä kertoo? Westön ohessa olen lukenut Lars Aejmelaeuksen kirjaa Kristinuskon synty. Aejmelaeus oli vaimoineen Tipulassa uskonnonopettajana silloin kun minä aloitin siellä vuonna 1970. Minusta he olivat outoja, mutta kiehtovia. Kumpikaan ei opettanut minua, mutta he jäivät mieleen pitämiensä aamuhartauksien vuoksi, jotka toisin kuin aamuhartaudet yleensä, herättivät aina joitakin ajatuksia. Tässä kirjassa professori A. etsii Uuden testamentin kirjoituksista sellaista ainesta, jota voidaan pitää historiallisesti luotettavana faktana ja kertoo sitten mitä sen perusteella voimme tietää sellaisista henkilöistä kuin Jeesus ja Paavali ja Pietari jne. Mikä ei ole kovin paljon, mutta jotain kuitenkin. Minulle oli uutta, ettei Paavali suinkaan ole kirjoittanut kaikkia kirjeitään. Uutta oli sekin, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen on historiallinen tosiasia, samoin se että opetuslapset hänen kuolemansa jälkeen kokivat ilmestyksiä, jotka muuttivat heidän elämänsä ja asenteensa ja teki heistä pelottomia evankeliumin julistajia. Jeesuksen syntymästä sen sijaan ei ole mitään tietoa. Jouluevankeliumi on professorin silmässä pelkkä kaunis legenda, joka ei historiallisuudellaan vakuuta. On kiehtovaa, kun professori pohtii Paavalin sairautta, hänellähän oli lihassaan se piikki. Minulle tuli mieleen, että olikohan Paavalilla ruusu naamassa, se olisi sopinut tuntomerkkeihin. Paavali toteaa jossain kirjeessään, että hänet otettiin vastaan kuin Herran enkeli, vaikka hänen muotonsa oli vastenmielinen. Paavalin sairaus oli tuskallinen, pitkäaikainen, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla kuluttava, että olisi vienyt elinvoimat. On kiehtovaa, millä tavalla Paavali on samaan aikaan itsetietoinen, melkein korskea, ja kuitenkin nöyrä. Paavali perusti innokkaasti seurakuntia, kunnes kohtasi marttyyrikuolemansa Roomassa noin vuoden 60 kieppeillä. Aejmelaeuksen kirjaa tuskin jätän kesken, koska minulle tapahtui jotain kummallista lukiessani sitä, rakastuin nimittäin Paavaliin. Näin hänestä viime yönä untakin. Tämä on kiinnostavaa, koska suunnittelen romaania jossa Paavalilla olisi oma roolinsa, mutta suunnitelmissani Paavali oli tarinan konna. Miten minä voin hänestä konnana kirjoittaa, kun hänestä nyt tämän kirjan vuoksi tulikin sankarini? 20.04.2007 - 12:22
Pahoittelen, että joudun jauhamaan tätä samaa asiaa, mutta tässä nyt viimeisin takakansitekstiversio.
Turun linnassa työskentelevä Helmi on kiinnostunut keskiaikaisista veistoksista. Hänen työkaverinsa Jaana on kiinnostunut museon konservaattorista ja saa idean näyttelystä, jossa miestä tarkastellaan seksiobjektina. No eihän sellaisesta yhteistyöstä mitään tule. Kun tilanne kärjistyy, Helmi lähtee ystävänsä ortodoksipappi Heikin kanssa mökille lomailemaan. Mutta Heikilläkin on ongelmia ja mikä vaivaa Hannua, komeaa mökkinaapuria joka asuu rähjäisessä talossa ja kiukuttelee museovirastolle? Kun Hannun varastosta löytyy keskiaikainen Pyhä Yrjänä, Helmi uskoo onnensa kääntyneen, mutta Hannu ei luovuta veistosta museolle. Riita kärjistyy, ja toisaalla Jaanan ideoima näyttely elää omaa elämäänsä. Miehen tuoksu valtaa Turun linnan ja Helmi huomaa, että elämä on projekti, jota ei voi hallita. Ongelmana tässä on, että takakansiteksti ei ehkä tarpeeksi lihallisesti tue kirjan nimeä, siis Miehen tuoksua. Minä en mitenkään saa tuota miehen tuoksua takakanteen niin että se henkilöityisi johonkin tiettyyn ihmiseen, kysymyshän tässä on feromoneista, jotka leijuvat kaikkialla ympärillämme, emme edes väistämättä haista niitä ja kuitenkin ne voivat ohjata meitä niin että toisten ihmisen kanssa vain jostain syystä tulemme toimeen ja toisten emme. Olen miettinyt voisiko nimeä kehitellä feromonin ympärille, mutta toistaiseksi en ole onnistunut riittävän kutkuttavasti yhdistämään sitä mihinkään kirjassa esiintyvään toiseen teemaan. Tuijan ja Sylvin huomautuksen ansiosta muutin isä Leon Heikiksi. En ollut yhtään ajatellut minkä nimisiä pappeja ortodoksikirkossa oikeasti on ja olisi tosiaan ehkä väärin tehdä romaanini sympaattisesta ongelmavyyhtipapista arkkipiispan kaima. 19.04.2007 - 12:48
Tämä
on ihan kauheaa. Muut kirjailijat taikovat tyylipuhtaita
takakansitekstejä ja nimiä kirjoilleen kuin turkin hihasta, mutta minä
olen ihan kädetön näiden kanssa. Trestak ehdotti, että olisin
taiteellinen ja tekisin Westöt. Minä yritin ja siitä tuli
tämmöinen: Takakansi nro 1.
Helmi on museon tutkija, jota kiinnostaa vanha kirkkotaide. Jaana on Helmin työkaveri, jota kiinnostaa pääkonservaattori Erkki, mikä aiheuttaa jännitteitä yhteistyöhön. Kun museossa tapahtuu vesivahinko, Helmi saa syyt niskoilleen. Hän ottaa aikalisän ja lähtee tätinsä mökille lomailemaan. Kun mökkinaapuri Hannun ulkovarastosta löytyy keskiaikainen puuveistos, Helmi riemastuu, mutta Hannu kantaa kaunaa Museovirastolle, eikä luovuta pyhimystä. Sillä välin Jaanan ideoima näyttely miehen tuoksuista on alkanut elää omaa elämäänsä ja erotiikkamuseon perustaminenkin häämöttää. Helmi joutuu miettimään, mitä tehdä, kun elämää ei voi hallita samalla tavalla kuin työprojekteja, jotka nekin näköjään karkaavat käsistä. Takakansi nro 3, Kirsin ehdotusta mukaillen.
Takakansi nro 4, Tuijan ehdotus
12.04.2007 - 16:28
Miehenmetsästäjän
kenttäopas on taskuun mahtuva pieni kirja, joka lupaa kertoa
kaiken miesten psyykestä, heidän erityispiirteistään, ulkonäöstään ja
kehon kielestään jne. Tämän teoksen avulla nainen pystyy kuulemma
havaitsemaan miehen hyvät ja huonot puolet muutamassa sekunnissa, mikä säästää naisen häpeältä, jonka pölkkypäiden kanssa seurustelu aiheuttaa.
Kirjassa hahmotellaan muutamin vedoin, millainen elämä naiselle on luvassa mikäli mies ansaitsee vuodessa 8 000 euroa, 15 000 euroa, 30 000 euroa jne. 50 000 euroa vuodessa ansaitsevasta miehestä todetaan, että "syntymäpäivät tuovat mukanaan kivoja yllätyksiä, kuten kashmir-villapuseroita tai hienoja korvakoruja... Jos hän on tehnyt kovasti töitä palkkansa eteen, häntä alkaa todella ahdistaa, kun hän tajuaa, kuinka paljon hänen on maksettava veroja. Sinun on mahdollisesti oltava läsnä punaisissa alusvaatteissa lieventämässä järkytystä... Jos mies on eronnut, voit varautua ex-vaimon elatusapupyyntöihin." Miehisistä ammateista opaskirjanen tuntee vain kiinteistövälittäjän, palomiehen, poliisin ja pörssimeklarin. Mutta entä jos onnistuu pongaamaan miehen joka ei tee mitään? Ikuinen opiskelija on tietysti suhteellisen toivoton tapaus, koska he yleensä opiskelevat kirjallisuuden kaltaisia pilipaliaineita, mikä tarkoittaa että nämä miehet lojuvat sängyssä puoliin päiviin, syövät perunalastuja, kylpyammeen pohjalla on likainen rengas, jääkaapissa vanhoja kananmunia. Kieltämättä tutulta kuulostaa, olen itsekin ollut tuollainen ikuinen opiskelija, tosin minä en tietääkseni kyllä ollut mies. Ikuista opiskelijaa epätoivoisempi on ainoastaan laiska mies, joka ei yksinkertaisesti viitsi tehdä töitä. Tällaista naisen pitää karttaa. Opas toteaa opettavaisesti: Kuinka mies voi tarjota sinulle päivällisen, tai edes kahvikupillisen, jos hän ei koskaan käy töissä? Kirjan huumorin kyynisyys tyrmistytti ensin. Mutta sitten tajusin, että Ovidiushan teki jo pari tuhatta vuotta sitten aivan saman kirjassaan Rakastamisen taito. Paitsi, että Ovidius kohdistaa neuvonsa miehelle joka kaihoaa päästä naisensa pöksyihin, vaikkei naisilla tuolloin vielä pöksyjä ollutkaan: Esitä rakastunutta, kuvaile laajasanaisesti lemmentuskiasi ja pidä kaikin keinoin huolta puheesi uskottavuudesta. Luottamuksen herättäminen ei ole vaikeata: jokainen nainen on mielestään rakastettava ja jokaista miellyttää oma, vaikka kuinka ruma ulkomuotonsa. Tytön mieli on siis vallattava kuin varkain, imarteluja käyttäen, samoin kuin juokseva vesi kovertaa riippuvan rantatöyrään... Älä kaihda lupauksia - ne kiehtovat tyttöjä...Myös kyyneleet ovat hyödyksi: kyynelillä saat teräksenkin heltymään. Pidä huolta siitä, että hän näkee poskiesi olevan märät, jos se vain suinkin on mahdollista... Miehenmetsästäjän kenttäopasta ja Ovidiuksen Rakastamisen taitoa kannattaakin ehkä lukea rinnakkain, ne käyvät dialogia keskenään. Ovidiuksen kuvaamia miehiä kiinnosti seksi, Willisin naisia raha ja asema. 27.03.2007 - 11:35
Mainostan tässä nyt kirjaa Viides testamentti. Se on Turun alueen kirjoittajien jännitystarinoiden kokoelma, ja julkistetaan tiistaina 3.4. klo 15 Turun Akateemisessa.
Paikalla on kirjan kustantaja Harri Kumpulainen, kirjan toimittaja Juri
Nummelin, kirjoittajia sekä haastattelijana Kari J. Kettula. Kaikki
ovat tervetulleita!
Kirjan sisältö on seuraava. Pirkko Arhippa: Välikäsi, ilmestynyt alun perin RikosPaloissa 1/1987 Boris Hurtta: Ikonipuinen arkku Harri Erkki: Tunneli Harry Etelä: Mustaa verta, ilmestynyt alun perin Seikkailujen Maailmassa 11/1939 Totti Karpela: Perin inhimillinen tekijä, ilmestynyt alun perin Suomen Kuvalehdessä /1974 Olavi Tuomola: Hantšungin kultainen buddha, ilmestynyt alun perin Mustassa Kuussa 1/1945 Markku Soikkeli: Viides testamentti Sami Myllymäki: (novellin nimi puuttuu) Aake Jermo: Hiljainen yö, ilmestynyt alun perin teoksessa Outsider (toim.): Hiljainen yö, Lehtiyhtymä 1944 Kirsti Ellilä: Pyhän kosketus Lisäksi mukana on toimittajan alkusanat ja kustantajan jälkisanat. Katsellessani tuota nimilistaa, herää kysymys, että miksi minun novellini on päässyt mukaan. Turussahan on kirjailijoita vaikka kuinka paljon, ovatko kaikki muut kieltäytyneet kunniasta? Suoraan sanoen minua jännittää olla mukana tällaisessa porukassa. En tiedä uskallanko näyttää naamaani kirjan julkkareissa. Olen niin ujo ja itsetuntoni matelee pohjalukemissa muutenkin. 19.03.2007 - 09:38
Tänään Minna Canthin päivänä Turun kirjakahvilassa keskustellaan lastenkulttuurista otsikolla Pepit ja Pelle Hermannit, lastenkulttuuri Suomessa.
Kati Oksanen, joka vetää illan keskustelun, on lähettänyt sähköpostissa kysymyksiä. Yksi niistä on tällainen: Saatko palautetta, mikä on parhain saamasi palaute. Saan palautetta jonkin verran ja aika usein palaute tulee tämäntapaisessa muodossa. Hei, olen 13 v tyttö, enkä ole koskaan jaksanut lukea yhtään kirjaa. Mutta nyt sain kummitädiltä/kaverilta/äidiltä/törmäsin kirjastossa/kompastuin kaupungilla kirjaasi enkä kyllä innostunut yhtään. Mutta sitten luin kirjasi, eikä siihen mennyt kuin kaksi iltaa! Ja nyt olen lukenut kaikki sinun kirjasi. Voitko kertoa tuleeko sinulta vielä lisää tämmöisiä kirjoja ja kuka muu kirjoittaa samanlaisia kirjoja kuin sinä. Terveisin se ja se. En voisi kuvitella tämän parempaa palautetta. Että ihminen, joka ei ole välittänyt kirjoista, löytää kirjojen maailmaan minun kirjojeni kautta, se vetää nöyräksi. Tiedän silti, etteivät kirjani ole supersuosittuja. Seuraan demin keskustelupalstaa ja joitakin muitakin nuorten palstoja joissa tytöt keskustelevat lukemistaan kirjoista. Omat kirjani mainitaan niissä aika harvoin verrattuna esim. Tuija Lehtiseen ja Anu Holopaiseen, puhumattakaan Harry Potterista, jonka buumi silti tuntuu noiden palstojen perusteella hiukan laantuneen.. Saan Demissä myös välillä haukkuja, kirjani ovat olleet jonkun mielestä niin tylsiä, ettei äärtä, ei laitaa. Mutta sekin on oikeastaan hyvä palaute. Kati kyselee myös, onko minulla jotain agendaa, johtavaa ajatusta joka kulkee läpi tuotannon. Kyllä se agenda kai on tyttöyden haasteiden pohtiminen mahdollisimman helposti luettavassa ja viihdyttävässä paketissa. Elämän haasteet ovat niin erilaiset riippuen siitä synnymmekö tytöiksi vai pojiksi. Tasa-arvo ei voi toteutua niin, että näiden erilaisten haasteiden olemassaolo häivytetään. Koska vaikka ne häivytettäisiin, ne eivät lakkaa olemasta, eivätkä vaikuttamasta ihmisiin. Haluan kirjojeni kautta auttaa tyttöjä tulemaan tietoiseksi siitä, mihin kaikkeen heitä painostetaan ja velvoitetaan sekä aivan avoimesti, että myös piilotetusti, sen vuoksi että he ovat tyttöjä. Päämääräni tietenkin on, etteivät tytöt suostuisi siihen kaikkeen, vaan alkaisivat puolustaa oikeuttaan määritellä itseään itse. Nyt olen alkanut miettiä, pitäisikö, uskaltaisiko kirjoittaa myös pojista samalla tavalla, koska myös pojat joutuvat kärsimään sukupuolirooleihin sidotuista ahtaista ajatusmalleista. Olennaisinta kirjoittamiselleni tällä hetkellä on, että vaikka kirjoittamisen motiivina tuntuu olevan kaikenlaiset suuret ja ikävät ongelmat, en halua kirjoittaa synkkää ongelmakirjallisuutta, vaan ottaa ongelmat haltuun vääntämällä niitä huumoriksi. Tosin nyt pitää myöntää, että viimeisin nuortenkirjani Iiris oli kyllä aika synkkä, mutta se on mielestäni poikkeus tuotannossani. 12.03.2007 - 15:25
 Tämmöinen opus kolahti postiluukusta. Se tulikin hyvään saumaan, koska olen Minna Canthin päivänä menossa Turun kirjakahvilaan keskustelemaan suomalaisesta lastenkulttuurista, ja Kariston Tiina 2006 tyttökirjakilpailun voittaja Vilja-Tuulia Huotarinen on tulossa sinne myös, joten ehkä ihan asiallista lukea hänen uunituore kirjansa. Huotarisen kirja on kehityskertomus ja alkaa surusta, joka on liian suuri ja musertava käsiteltäväksi. Silja eristäytyy suruunsa ja välit ystäviin katkeavat. Sanat eivät oikein ole Siljan aluetta muutenkaan, hänelle maailma näyttäytyy enemmän sävelinä ja väreinä. Silja on murheissaan, mutta sitten eteen tulee hiukan deus ex machina tyyppisesti lehti-ilmoitus, jossa etsitään laulajaa. Silja näkee sen mahdollisuutenaan, menee koelauluun ja saakin paikan. Myös basistia tarvitaan ja sellainen löytyy naapurista, näin Siljalle muodostuu yhtäkkiä aivan uusi viiteryhmä ja ystäväpiiri. Musiikin tekemisen ohessa ihastutaan söpöön runopoikaan ja ryhdytään pistämään järjestykseen aikuistenkin rakkaussuhteita, niin kuin lajityypin perinteisiin kuuluu, mutta asiat eivät sitten etenekään aivan siihen tyyliin kuin oli suunniteltu. Kaikki kuitenkin päättyy onnellisesti. Esitellessään Siljan laulua Henki ja elämä festivaaleilla, Huotarinen luonnehti kirjaansa, että se on pikemminkin nuortenkirja rakkaudesta musiikkiin kuin tyttökirja. Huotarisen kommentti pistää miettimään. Mikä ero on nuortenkirjalla, joka kuvaa tyttöjen rakkautta musiikkiin, ja tyttökirjalla? Mikä tämä "tyttökirja" genre oikein on. Minäkin olen aina vähän miettinyt, että miksi nuortenkirjani ovat nimenomaan tyttökirjoja. Onko kirja, jonka päähenkilö on tyttö, aina tyttökirja? Varsinkin jos kirjan on kirjoittanut nainen. Mutta jos tekijöiden ja päähenkilöiden tyttöys ei selitä miksi kirja on tyttökirja, niin mikä se selittävä tekijä sitten on? Miksi Huotarisen kirja ei olisi tyttökirja? Tätä tyttökirjan tyttökirjamaisuutta taidettiin muuten viime syksynä pohtia Tampereen Tiina-seminaarissakin, mutta en muista tuliko sielläkään mitään selkeää vastausta tähän asiaan. Minusta Huotarisen kirja on ihan tyylipuhdas tyttökirja, koska tyttökirjat voivat aivan hyvin olla romaaneja nuorten ihmisten rakkaudesta musiikkiin tai mihin tahansa. Ja ne kyllä kiinnostavat poikiakin, mikäli pojat nyt vain yleensä uskaltaisivat tässä nykyisessä ilmapiirissä koskea yleensä minkäänlaisiin kirjoihin, mutta kun mikä tahansa lukeminen uhkaa muutenkin uhattua miehekkyyttä,niin minkäs teet. Minä en epäile yhtään, etteivätkö nuoret lukijat löytäisi Huotarisen kirjaa, musiikki on nuorille valtavan tärkeä asia (no miksei meille aikuisillekin) ja olen harvoin lukenut romaania, joka olisi näin vaivattoman musiikillinen. Itse koen musiikin kuvaamisen vaikeana, mutta tässä kirjassa kappaleet melkein kuulee ja keikkojen tunnelman aistii. Mitenkään angstivapaana en kirjaa kokenut, vaikka angstivapaudenkin Huotarinen mainitsee tavoitteekseen. Syömishäiriöillä jne jne ei tässä kirjassa tavoitella katu-uskottavuutta tms. mutta ne ovat olemassa tyttöjen keskinäisessä sanailussa ja toisaalta myös tulevaisuus, aikuisen naisen elämä hormoonilaastareineen on aiheuttamassa heille paineita. Mutta nykyisen ja tulevan ajan ahdistusten keskellä Siljan laulu onnistuu lepattelemaan kevyesti kohti valoa, pienet hennot surureunat siivissään. 11.03.2007 - 11:16
 Tiilenpäitä lukiessa blues lohduttaa vaikka sanoja ei ymmärtäisi **** Runotorstai Valokuvatorstai **** Ja sitten ihan toinen juttu. Olin eilen illalla Metallimessussa Mikaelinkirkossa. Metallimessu on luterilaisen kirkon viikkomessun kaavalla pidettävä ehtoollisjumalanpalvelus, jonka virret säestetään metallimusiikin keinoin. Esilaulajana ärjyi turkulaisen Kilpi-yhtyeen solisti Taage Laiho. Kirkko täyttyi ääriään myöten ja väestöjakaantuma oli nuorenpuoleinen. En ole mikään metallimusiikin ystävä, mutta on pakko myöntää, että se sopii loistavasti paitsi virsiin, myös luterilaisen messun koreografiaan. Kanttori Marko Hakanpääkin päästi luovuutensa valloilleen ja näytti mihin asti Mikaelinkirkon uruilla ylletään. Kirkkoherra Lehikoinen veti mustan peruukin päähänsä saarnatessaan siitä miten ihmisillä on taipumus arvioida toisiaan ulkokuoren perusteella, onneksi ei sentään ollut tuonut kirvestä mukana, niin kuin eräs kollegansa. Melkoinen spektaakkeli, siis kun ottaa ympäristön huomioon. Turkulaiset voivat katsella messun Turku tv:stä tänään illalla. Voi olla että tilaisuus herättää spekulaatioita tällaisten tapahtumien soveliaisuudesta ja muusta sellaisesta. Onneksi minun ei tarvitse siitä välittää, minä vain nautin. 07.03.2007 - 10:18
Mietin
vielä noita Ahdin teesejä. Hän sanoo, että runon pitää olla vaikea,
pysäyttää. Sen pitää saada ihminen kuuntelemaan kunnolla ja
kiivastuttaa.
Siitä on muutama vuosi aikaa kun luin läpi Ahdin valitut runot. Muistan että pidin niistä. Mitä ajan takaa kirjoittamalla jotain näin latteaa? Ainakin sitä, etten ilmeisesti tarpeeksi pysähtynyt Ahdin runoihin, ne eivät kiivastuttaneet minua. Jotkut ilahduttivat, toiset menivät ohitse. Kenessä vika, runoissa vai minussa? Myönnän auliisti, että ainakin minussa lukijana on vikaa. Ei ole edes tullut mieleen hakea vikaa Ahdin runoista. Minä kuitenkin ajattelen, että runous (ja kirjallisuus) on kyllä väkisinkin aika hailakkaa hommaa yrittäessään vaikuttaa ihmisiin. Mutta kun lähiomainen sairastuu ja kuolee, se pysäyttää ihmisen jo vähän varmemmin. Elämä on vaikeaa, elämä kiivastuttaa ihan luonnostaan. Minusta runoilijat voisivat luottaa siihen, että kyllä ihmiset itsekin osaavat pysähtyä miettimään asioita. Jos eivät juuri nyt, ja heidän teostensa äärellä, niin omalla ajallaan kuitenkin. Hassua sinänsä, että Miehen tuoksu kässärissäni päähenkilö on kyllästynyt taiteilijoihin, joiden intohimona on pysäyttää ihmisiä ajattelemaan, taiteilijoihin jotka tuntuvat kuvittelevan, että mikäli ihmiset eivät pysähdy ajattelemaan juuri heidän teoksiaan, tai heidän suuresti arvostamiaan teoksia, he eivät sitten ilmeisesti ajattele mitään. Ymmärrän kyllä halun herättää tunteita ja pysäyttää, mutta minulle omien kirjojen kohdalla riittää, että joku edes joskus pysähtyy ja löytää niistä jotain. Tiedän, että jokaisen kirjan kirjoittaminen on ainakin hetkeksi pysäyttänyt ja kiivastuttanut minut kirjoittajana. 06.03.2007 - 09:49
Satakunnankansan
sunnuntailiitteessä on päästetty ääneen runoilija Risto Ahti. Hänen
mielestään nykyrunouden ongelmana on, ettei siinä ole henkeä. Suuret
ideat ja voimakkaat tunteet jätetään runoudessa käsittelemättä, vaikka
juuri ne kuuluvat runouteen.
Ahdin mielestä taiteilijan pitää pystyä synnyttämään suuria ideoita ja tunteita, hänen pitää löytää niitä sydämestään, vaikka ne ympäröivästä maailmasta puuttuisivatkin. Mitä tähän voisi sanoa? Olen samaa mieltä. Pitää myös olla riittävän rohkea, että uskaltaa tuoda esille suuria ideoita ja tunteita, vaikka ne eivät tällä hetkellä olekaan mediaseksikkäitä juttuja. Ahdin mielestä todellisen runoilijan edellytys on, että ihminen on löytänyt oman itsensä ja ilmaisee sitä. Ihmisen on osattava olla toisten kanssa niin, ettei menetä itseään. Itsensä löytäminen ja sen ilmaiseminen on asia jota toistan omaelämäkerrallisen kirjoittajien kursseillani, sen lisäksi että koen sen myös omaksi henkilökohtaiseksi missiokseni. Kysymys on jatkuvasta prosessista. Itsensä löytäminen ei ole jotain, joka kerran tapahtuu ja sitten voi lopun elämäänsä elää itsensä löytäneenä valaistuneena ihmisenä. Ulkopuolelta kohdistuu meihin koko ajan paineita ja siinä voi se äsken löydetty itse mennä taas hukkaan. Petyin juttuun siinä vaiheessa kun Ahti sanoi, että Suomessa tällaisia henkeviä, älykkäitä ja tunteikkaita runoilijoita on korkeintaan ehkä Aila Meriluoto, Sirkka Turkka ja Gösta Ågren. Ahdin mielestä kirjoittamisen ketju on Suomessa kokonaan katkennut. Haluaisin tietää mistä tämä tällainen synkkä tuomiopäivän puhe oikein kumpuaa? Ketä se ravitsee ja auttaa eteenpäin? Noille kolmelle runoilijallehan olisi voinut tehdä kunniaa, jonka he tietenkin ansaitsevat, ilman että vasemmalla kädellä sutaistaan merkityksettömäksi kaikki se Suomessa julkaistava muu kirjallisuus, joka ei Ahdille henkilökohtaisesti avaudu. Muistan kun Ågren voitti Finlandian runoteoksellaan Tääl. Ostin sen jostain syystä, luin enkä tajunnut siitä mitään. Minusta se oli typerä. Pistin kirjan hyllyyn ja palasin siihen sattumalta kun toistakymmentä vuotta oli kulunut. Luin ja hämmästyin. Runot saivat minut kyyneliin. Mitä oli tapahtunut? Olin muuttunut nuoresta ihmisestä keski-ikäiseksi ja menettänyt isäni, minkä vuoksi Ågrenin runojen menneiden sukupolvien olemassaoloa pohdiskeleva maailma avautui minulle uudelle tavalla. Mutta Ahdin kaltaisten tietäjien kohdalla ei tietenkään voi koskaan olla mahdollista, että he vain eivät tajua joidenkin taiteilijoiden työtä ja että se sen vuoksi jättäisi heidät kylmäksi. Lisäys 6.3 Keskustelu jatkuu Rita Dahlin blogissa. 05.03.2007 - 11:23
Olen
lukenut rinnakkain kahta vekkulia kirjaa. Toinen on Seksin sielu, sen
on kirjoittanut entinen munkki, nykyinen uskontotieteen professori
Thomas Moore, ja Rakastamisen taitoa, joka on Ovidiuksen (43 e.Kr.-18
j.Kr.) käsialaa.
Henkilökohtaisesti minulla on ollut vähän sellainen olo, että seksiä tulee joka tuutista niin turruttavan paljon, että olen kyllästynyt aiheeseen. Mutta Thomas Mooren mielestä tämä nykyinen seksillä mässäily onkin oikeastaan osoitus aikamme pohjimmaisesta epäeroottisuudesta tai suoranaisesta erotiikanvastaisuudesta, mikä sitten heti tuntuikin kiinnostavalta näkökulmalta asiaan. Hän kaivaa naftaliinista Freudin, joka jo aikoinaan väitti, että esitämme raivoisasti ja pakkomielteisesti ulospäin sitä, mikä ei ole syvällisesti hallinnassamme tai mihin meidän on hankala päästä käsiksi. Jos tuomme seksiä räikeästi esiin, se tarkoittaa Mooren mielestä, ettemme ole löytäneet seksuaalisuuden sydäntä. Mooren mielestä seksuaalisuuteemme vaikuttaa nykyinen filosofia, jonka mukaan ruumiilla ei ole yhteyttä tunteisiin. Räikeimminhän tämän asian saa yleensä tuntea siinä vaiheessa kun tarvitsee kirurgin apua johonkin vaivaan, minulla ainakin on kokemusta kirurgeista, jotka ovat kiinnostuneet pelkästään siitä osasta minua, joka näyttää menneen epäkuntoon. Minä itse tuohon vialliseen osaan kiinnittyvänä ulokkeena olen prosessissa ylimääräinen haittatekijä jota ei kannata erityisesti ottaa huomioon. William Blake sanoo, ettei ihmisellä ole Ruumista erillään Sielusta. Se mitä sanotaan ruumiiksi, on se osa sielua jolla on viisi aistia, sielun tärkeimmät pääsyaukot. Moore on kiinnittänyt huomiota uskonnon ja seksuaalisuuden läheiseen yhteyteen, mikä saattaa täällä kalseassa luterilaisessa maailmassa olla yllättävä ajatus, mutta jokainen maailman uskontoihin hiukankin perehtynyt tietää, etteivät uskonnollinen ja eroottinen hurmos välttämättä ole kaukana toisistaan. Ovidiuksen Rakastamisen taito sen sijaan taas keikaroi hilpeällä moraalittomuudella. Romantikon sydän haavoittuu kun näitä juttuja lukee. Tässä joitakin ohjeita meille naisille: Kauniit eivät kysele neuvoja eivätkä apukeinoja - heillä on oma avunsa, ilman taitoa vaikuttava kauneus. Tosin vain harvat kasvot ovat virheettömät... Jos olet lyhytkasvoinen, pysy istuallasi, ettet seisoessasi näyttäisi istuvan, ja makaa vuoteellasi, olitpa sitten kuinka pieni tahansa. Olkoot jalkasi tällöinkin peitetyt niiden päälle heitetyllä vaatteella, jotta sinua ei voitaisi mitata maatessasi. Joka on liian hento, valitkoon vaatteensa paksuhkosta kankaasta ja antakoon pukunsa riippua vapaasti harteilta. Kalpea värjätköön vartalonsa purppuran värisin raidoin, tummaihoinen turvautukoon egyptiläiseen liinakankaaseen. Rumat jalat kätkettäköön aina valkoisiin sandaaleihin; älä vapauta liioin laihaa säärtä hihnoistaan. Sellainen jonka sormet ovat lihavat tai kynnet rosoiset, käyttäköön puhuessaan vain vähäisiä eleitä. Jonka henki haisee pahalta, välttäköön aina syömättä puhumista ja seisköön kaukana miehen kasvoista. Jos taas hampaasi ovat mustat, liian suuret tai vinoon kasvaneet, saat nauramalla kaikkein suurimman vahingon aikaan. 27.02.2007 - 13:18
Taas
on yksi käsikirjoitus tullut siinä mielessä valmiiksi, että siitä on
tulossa syksyksi kirja, ellei mitään epämiellyttävää yllätystä tule.
Tätä käsikirjoitusta tehdessä olen lopullisesti taipunut
ajatukseen, että tyylilajini on jonkinlainen huumori. En rohkene kutsua
itseäni suorastaan humoristiksi, mutta ellen erityisesti yritä välttää,
teksteihini tulee aina tietty koominen sävy.
Koska olen totinen ja vakava ihminen, joka päivät päästään miettii elämän tarkoitusta ja ihmisen kosmista matkaa ja maailman kärsimyksiä, on ollut jotenkin tuskallista tajuta, etten ilmeisesti koskaan tule kirjoittamaan julkaisukelpoista totista ja vakavaa romaania. Niitä toki on keskeneräisenä niin monta olemassa, että kohta tukkivat tämänkin tietokoneeni tiedostot, mutta mitään valmista niistä tuskin koskaan tulee. Ja minä niin kovasti haluaisin sanoa jotain painavaa ja ohittamatonta ja viiltävää tästä maailman menosta. Tämän käsikirjoituksen nimi on Miehen tuoksu, ja se sijoittuu Turun linnaan. Siinä pohdiskellaan miten kateus ilmenee sekä henkilökohtaisessa elämässä, että organisaatioiden tasolla. Tärkeässa roolissa ovat mm. keskiaikainen kirkkotaide, vuotavat vesijohdot ja miesten tuoksut. Ehkä tämä on jonkinlainen kevyt satiiri, joka päättyy onnellisesti, koska tuntuu olevan minun erityinen kutsumukseni uskoa onnellisiin loppuihin. Tämän käsikirjoituksen valmistuminen on minulle suuri asia, koska sen kirjoittaminen oli niin vaikeaa. Minulla on ollut palikat vähän hukassa viimeisen vuoden aikana. Olen koko elämäni ollut enemmän tai vähemmän masentunut ja tottunut tekemään asioita sen tuoman synkkyyden voimalla. Mutta viime keväänä minä menetin masennukseni, eikä se ole vielä tullut takaisin. Elämä sellaisena kuin olin oppinut sen tuntemaan, katosi, ja vei aikansa rakentaa uudenlaista elämäntapaa tilalle. Jossain välissä mietin, pitääkö minun lopettaa kirjoittaminen ja ryhtyä tekemään jotain muuta. Nyt tuntuu mukavalta, että ainakin jonkun mielestä olen kirjoittanut hauskan kässärin. Sen vuoksi koen voivani jatkaa tässä ammatissa ainakin vielä jonkin aikaa. 15.02.2007 - 12:56
Kaksitoista vuotta se kulki minun kanssani täällä. Unohtumattomia päiviä joiden samankaltaisuus tuuditti minut kuvittelemaan että elämä jatkuu samana loputtomasti. Että minä loputtomasti päästän sitä ulos ja sisään loputtomasti kannan sille muroja kaupasta loputtomasti kiellän sitä, ei saa hyppiä, älä hypi, kuuletko sinä lakkaa hyppimästä nyt. Kun se lähti, heräsin yöllä ja kuuntelin uskomatta korviani. Ei enää hengitystä, tuhinaa ei rapsutusta kun se unissaan potki seinää. Vieläkin on joskus niin ikävä että pitää yöllä pimeässä juosta tähtiä kiinni. Jonnekin tuonne sinä menit taivaan koira jonnekin tuonne minne kaikki vilpittömät, ihanat sielut menevät. Sinun sydämesi ääniin minä vieläkin nukahdan ja herään. Runotorstai Klo 17.00 Vaihdoin vähän kuosia, pahoittelen haamupäivitystä. 14.02.2007 - 15:37
Ormos
on siis se salaperäinen voima, joka saa kirjoittajan yökaudet
viimeistelemään suurteosta jota todennäköisesti ei koskaan julkaista,
mutta millä nimellä pitäisi kutsua voimaa, joka saa osallistumaan
kerran toisensa jälkeen keskusteluihin, jotka eivät koskaan johda
mihinkään? Surmos?
Kun blogin kommenttiluvut alkavat liikkua viidenkymmenen paremmalla puolella, voi olla melkein varma, että on ollut taas surmosta liikkeellä. Pedofiilit ovat olleet viime aikoina varma nakki ja siis tämähän ei ole mikään moite, nettiin mahtuu keskustelua ja hienoa kun jotkut jaksavat. Naisten tai vastaavasti miesten pahuus tai muu huono käytös on toinen pysyvästi kutkuttava keskustelunaihe. Uskonnolliset ihmiset väittelevät naispappeudesta ja kirkon suhteesta homoliittoihin. Kirjallisilla foorumeilla kirjoittajakoulutus herätti yhteen aikaan voimakkaita intohimoja. Taiteen ja viihteen vastakkainasettelukin oli joskus asia, josta saatiin monta surmoksen sävyttämää vääntöä aikaiseksi ilman mitään järkevää lopputulemaa. Niin kuin jo aikaisemmin mainitsin, olen Rihmastossa kuukauden kirjailijavieraana. Kysymykseni kuului oikeastaan sen suuntaisesti, että kun naisten romanttinen viihde on kuitenkin aika kysytty kirjallisuudenlaji, niin kannattaisikohan ryhtyä tarjoamaan kirjoittajakoulutusta joka ottaisi huomioon tämän genren? Mutta kuten keskustelussa jo todettiin, sellaista koulutusta kyllä varmasti järjestettäisiin, jos olisi kiinnostusta. Mutta kirjoittamisesta kiinnostuneet ihmiset eivät taida olla kiinnostuneita romanttisen viihteen tekemisestä. Toisaalla sitten valitetaan, kun kirjat eivät myy, eikä niille löydy lukijoita ja apurahoja ei saa. Minusta tässä on kumma epäsuhta, mutta jos jatkan tästä enemmän, niin se on varmaan Surmosta. 12.02.2007 - 12:26
Hildegunst von Mythenmetz luettelee runoilijan seitsemän perushyvettä.
1. Pelko: Painovoima saa kuolleet kappaleet liikkeeseen, pelko taas kaiken elollisen. Ainoastaan pelkäävä kykenee suurtekoihin, pelottomalla ei ole puhtia, hän näivettyy joutilaisuuteen. 2. Rohkeutta tarvitaan voittamaan kirjoituskammo, kovakouraiset toimittajat, maksuhaluttomat kustantajat, ilkeät kriitikot, alhaiset myyntiluvut, saavuttamattomat palkinnot. 3. Kuvittelukyky: Hildegunst toteaa, että on olemassa enemmän kuin kylliksi zamonialaiskirjailijoita, jotka selviävät oikein hyvin ilman tätä hyvettä. Heidät tuntee siitä, että he kirjoittavat pääsääntöisesti omasta navastaan. 4. Ormos on salaperäinen voima, joka saa kirjoittajan kirjoittamaan läpi yön ja hiomaan päiväkausia yhtä lausetta vaikka ei ole takeita että kirjaa koskaan julkaistaan, puhumattakaan että joku lukisi sen. Ormos auttaa kirjoittajaa kestämään kolmetuhatsivuisen romaaninsa tohtoroinnin. 5. Epätoivo on kirjallisuuden humusta, turvetta ja kompostia. 6. Valehtelu: hyvä kirjallisuus valehtelee hyvin, huono huonosti. 7. Laittomuus: Kirjailija ei noudata lakeja, ei edes luonnonlakeja. Varsinkin hyviä tapoja ja säädyllisyyttä koskevat lait ovat pannassa. Kirjailijan pitää saada ryöstöviljellä tunnottomasti myös edeltäjiensä töitä. Nämä yleispätevät eettiset ohjeet jokaiselle runoilijalle/kirjailijalle löytyvät Walter Moersin teoksesta Huviretki hukkateille. En tiedä onko noissa mitään varsinaisesti uutta, pistin nyt kuitenkin tänne koska Ormos on hauska termi kuvaamaan sitä mielentilaa jossa itsekin ihmeen sitkeästi olen vuodesta toiseen, kun oman järkeni vastaisesti jyystän näitä juttujani. Loppuun vielä ajattelemisen arvoinen lainaus: Todellisuuden vaikeaselkoisuuden ja katoavaisuuden pakeneminen siihen, että pyrkii olemaan rehellinen edes itselleen, on paskapuheen varsinainen juuri ja syy, ohdakepelto, johon kylvetty siemen katoaa. Frankfurt kirjoittaa: "Itse asiassa olemuksemme on hauras ja tavoittamaton - tunnetusti vähemmän vakaa ja vähemmän kiinteä kuin muiden asioiden. Ja sikäli kuin asia on näin, on vilpittömyys itsessään paskapuhetta." 07.02.2007 - 11:33
Eilen
koettiin kirja-alalla kiinnostava media-tapahtuma kun Susan Kuronen
julkisti kirjansa kannet. Tapahtuma kiinnosti toimittajia ja tapahtuma
pääsi uutisiin asti. Koen tämän aika merkittävänä virstanpylväänä.
Joskus kauan sitten Hesarin kulttuuritoimituksen pomo esitti omat
kriteerinsä kirjan uutisarvosta. Uutisarvo on odotuksen ja laadun tulo.
Toisin sanoen kirjalla pitäisi olla kumpaakin, jotta sitä kannattaisi
esitellä. Pitää olla jokin odotusarvo ja laadunkin pitäisi olla
vähintään ykkösen tasoa, koska jos laatu on nolla, ei auta vaikka
odotusarvo olisi kuinka korkea, niiden tulo on joka tapauksessa nolla.
Nollasta ei revitä uutisia.
Mutta tämä ei siis enää pidä paikkaansa. Pelkkä odotusarvo riittää, laatua ei tarvita. Ei tarvita kirjaa, pelkät kannet riittävät. Olen mykistynyt. 05.02.2007 - 14:30
Silloin
kun aloittelin kirjojen kirjoittamista, en tajunnut että tulisin niin
tiiviisti keskittymään nimenomaan tyttöihin ja naisiin. Olin
kirjoitellut jotain novelleja joissa päähenkilönä oli poika ja olin
saanut niistä positiivista palautetta. Lukijat tykkäsivät novelleistani
ja toimittaja piti poikiani uskottavina. Mutta en ole koskaan
uskaltanut kirjoittaa kirjaa, jonka päähenkilönä olisi poika.
Osittain tämä on ollut ihan periaatteellista. Olen halunnut tehdä tarinoita nimenomaan tytöistä, mielestäni he ansaitsevat sen. Mutta on taustalla pelkoakin, epäilys siitä, etten osaisi luoda uskottavaa poikapäähenkilöä. Siksi vakoilen uteliaana, aina kun joku nainen kirjoittaa pojista. Kirsti Kuronen on tarttunut pelottomasti haasteeseen ja kirjoittanut sarjaa Vili Voipiosta. Hän varmaan tietää aiheesta jotain, koska on todistettavasti kasvattanut ainakin yhden pojan, ellen aivan väärin ymmärtänyt. Vili Voipio elää esipuberteettia ja on iloinen, harmiton kaveri, joka on luokan paras breikkaaja, aikoo kirjoittaa elämästään kirjan ja on kiinnostunut yhdestä erityisestä tytöstä. Kirja on hilpeää sekoilua, jossa alapäähuumorillakin oma pieni roolinsa. Huomioni tietysti kiinnittyi tarinan äitiin, joka yrittää turhaan löytää kustantajaa runokokoelmalleen. Kirjoittavan ihmisen elämässä kirjoittaminen ja kustantajan etsiminen ovat niin olennaisia juttuja, että ne tunkevat väkisin mukaan tarinoihin. Minäkin voisin varmasti lopun ikääni kirjoittaa juttuja omasta kirjoittamisestani ja kirjoittajan elämästäni, vaikka omalla kohdalla ajattelenkin, että varsinainen kutsumukseni on toisaalla. Vili Voipion tarina kyllä huvitti ja siitä tuli olo, että ehkä minä voisin itsekin yrittää joskus kirjoittaa pojista, koska ehkäpä pojat ja tytöt eivät pohjimmiltaan niin kauheasti eroa toisistaan. Hiukan harmi, että päähenkilöksi pitää aina valita tyttö tai poika. Tuntuu että sinänsä triviaali pieni ratkaisu sanelee ihan liian paljon siitä mihin suuntaan tarina lähtee vetämään. Vai saneleeko. 01.02.2007 - 12:21
Edellisen päreeni johdosta hyvän ja huonon kirjallisuuden pohtimiseen on inspiroitunut ainakin Obeesia ja Sivuaskel. Myös Rihmastossa tämä
asia on kuukauden teemana. Puolustuksekseni voin sanoa ainoastaan, että
minua nimenomaan pyydettiin kirjoittamaan tästä aiheesta. Rihmastossa
ei ole ollut suurta keskusteluryntäystä, mutta laskuri näyttää että
sieltä päin on virrannut väkeä blogiini. Hiljaisuus on aina yhtä
pelottavaa, siihen ei koskaan totu.
31.01.2007 - 09:01
Vähän jälkijunassa kommentoin Voimalaa, jossa blogikollegakin esiintyi. Siellähän oli puhetta mm. siitä, miksi joku hyvä kirja jää katveeseen sillä välin kun jokin toinen kirja porskuttaa.
Juttelin joskus yhden myyntimiehen kanssa, joka työkseen kiertää Suomen kirjakauppoja ja hän kertoi kirjoista, joiden ensimmäinen painos ei ollut mennyt kaupaksi. Kirjaa oli myyty alennusmyynnissä, sitten oli yhtäkkiä alkanutkin kova kysyntä ja sittemmin kirjasta oli otettu kymmenkunta uutta painosta. Toisinpäinkin voi käydä. Odotetaan suurta myyntimenestystä, mutta lopulta se ei kelpaa kenellekään. Kirjan ja kirjailijan muodostama kokonaispaketti vain yhtäkkiä iskee johonkin näkymättömään hermoon tai sitten ei. Minä olen jo aikoja sitten sopeutunut siihen, etten iske mihinkään hermoon ikinä ja tavallaan se voi olla hyväkin, koska saan tehdä näitä hommiani aika rauhassa. Minulla on sellainen psyyke, että jos joutuisin valokeilaan, juttu tyrehtyisi tyystin. Mutta se mikä minua ohjelmassa varsinaisesti kiinnosti, oli puhe siitä, julkaistaanko Suomessa kirjoja liikaa, pitäisikö kirjoja jostain suunnasta karsia ja jos niin mistä. Yhden kustantajan näkökulmasta ei julkaista liikaa. Samaa keskustelua on käyty kohta sata vuotta, joidenkin mielestä kirjoja julkaistiin liikaa jo silloin kun niitä meidän näkökulmastamme julkaistiin älyttömän vähän. Mutta sitten oli niitäkin, joiden mielestä kaikenlaista roskaa voisi julkaista vähemmän. On varmaan jonkinlainen makuasia, että mikä on roskaa ja mikä ei, mutta en puutu nyt siihen. Mietin vain sitä, että jos mitä tahansa roskaa julkaistaan vähemmän, ryntäävätkö ihmiset silloin ostamaan niitä Lokin laatukirjoja tai muiden kustantamojen laatukirjoja? Lisääntyykö laatukirjojen myynti siitä, jos roskakirjallisuus siivotaan pois? Mietin myös sitä, että kun kulttuuriväki niin yksimielisesti kaikkialla itkee sen laadun perään, niin miten ihmeessä niitä kirjoja sitten kuitenkin menee niin huonosti kaupaksi? Jos kaikki ne ihmiset, jotka kehuvat laatukirjoja, myös ostaisivat niitä, niin eikö niitä väkisinkin menisi kaupaksi sen verran että niiden tekeminen olisi taloudellisesti edes jollakin tavalla kannattavaa? Ymmärrän sinänsä, että joitakin tyyliniekkoja esteetikkoja ja hyvän maun vartijoita ottaa kaikenlainen roska päähän, mutta kauhean vähän minusta maailma muuttuisi paremmaksi siitä jos roskaa julkaistaisiin vähemmän. En usko, että roskan lukijat sitä kautta sivistyvät ja muuttuvat laatukirjallisuuden ystäviksi, että heiltä otetaan roskat pois. 24.01.2007 - 10:56
Uutiset Lokin ennenaikaisesta kuolemasta saivat tietysti mietteliääksi. Toivon, että maassa olisi profiililtaan monenlaisia kustantamoja, jotka tuottaisivat markkinoille omaleimaisia, kiinnostavia kirjoja. Muistopuheissa on tuotu esiin, että kysymyksessä oli laatukustantamo. No sehän on tiedetty iätä ja ajat että roskakirjallisuus myy. Loki ei kustantanut roskaa, sillä oli hieno kustannusohjelma. Roska myy, mutta kaikki mikä myy, ei toisaalta ole roskaa. Roskan ja laadun suhde hämärä, koska sitten on vielä niinkin, että kaikki roskakaan ei niin kauheasti myy. Hämmästyttävintä on, että jotkut haluavat siitä huolimatta kirjoittaa ja julkaista roskaa, vaikka siinä ei ole joidenkin mielestä löydettävissä laatua, eikä se tuota taloudellista hyötyä. Minäkin osallistun antologiaan, vaikka korvaus on hmmm. minimaalinen. Mutta teen sen ihan vain hyvän asian puolesta ja vähän myös siitä ilosta, että pyydettiin. Tajusin äskettäin, että Suomessa toimii Kioskikirjallisuusyhdistys, joskaan en tiedä miten hyvinvoivia siellä ollaan. Yhdistys kuitenkin julkaisee pulp-lehteä nimeltä Isku ja kokee tekevänsä merkittävää kulttuurityötä, kuinkas muutenkaan. Onkin muuten todella viisasta puhua pulpista, Tarantino onnistui tuomaan pulp-tarinat valkokankaalle sillä tavalla, että nenäänsä nyrpistelevä taidekermakin myönsi elokuvan ansiot. Sen kautta osa glooriasta lankeaa tuolle kirjalliselle kulttuurille josta elokuva aiheensa ammensi. Silmiini on sattunut siellä sun täällä lehtijuttuja, joissa suomalaisen pulpin veteraaneja esitellään. Odotan tietenkin, milloin naiset tekisivät saman tempun Harlekiineille ja Reginoille, käyttäisivät niitä materiaalinaan omaa itseään ja tuota materiaalia kunnioittavassa reippaassa camp-hengessä. Hylkimisen ja häpeän sijasta ottaisivat ne haltuunsa uudestaan sen jälkeen kun ensimmäisen kerran ovat tulleet kasvaneeksi niiden ohi. Minusta oli hupaisaa kuulla, ettei ehkä ole mikään mahdoton ajatus, että romanttisista lukemistoista koottaisiin pulp-kokoelma. Tämäkin hanke on, kuinkas muutenkaan, miesten käsissä. **** Kuvat eivät liity aiheeseen. Kävin eilen Porissa ja Nakkilan kohdalla kaivoin kameran esiin.   22.01.2007 - 21:21
Marraskuisen tyttökirjasempan jälkimainingeissa blogikollega Terhi
kyseli lehtijuttua varten miksi luulen, että tyttökirjoista on
ruvettu viime aikoina puhumaan enemmän. Se onkin kyllä kiinnostava
kysymys, mutta en keksinyt järkevää vastausta. Sen sijaan esitin
kysymyksen, joka on polttanut mieltäni pitkään, nimittäin että miksi
niistä on tähän asti puhuttu niin vähän? Ja jos niistä on puhuttu, niin
miksi puhe on ollut usein niin vähättelevää?
Koska jotenkin olisi minusta loogista, että kirjallisuusalan ihmiset, jotka suurelta osalta ovat naisia, ja ovat todennäköisesti jossain myrskyisän lapsuutensa ja puberteettinsa vaiheissa lukeneet tyttökirjoja, haluaisivat tässä seminaarien luvatussa maassa mahdollisimman paljon ja perusteellisesti keskustella myös tyttökirjoista. Mutta kauhean vähäistähän se on ollut. Mikä minua on erityisesti kiinnostanut, on naisten taipumus vähätellä niitä kirjoja, joita he ovat aikaisemmin innolla lukeneet, mutta joiden yli he ovat myöhemmin päässeet iän ja järjen lisääntyessä, siis ainakin he usein kokevat yli pääsemisen järjen lisääntymisenä. Monet kirjat, jotka ovat tarjonneet suuria elämyksiä, koetaan jälkikäteen hävettävän naiiveina, nainen siinä tavallaan häpeää samalla itseään naiivina olentona joka on voinut viihtyä niin typerien kirjojen parissa. Ymmärrän simppelien tarinoiden ohikasvamisen kyllä, mutta en niihin kohdistettua jälkikäteistä inhoa. Tämä asennehan näkyy esim. Demin kirjallisuuspalstalla toistuvasti. Tytöt listaavat kirjoja joita inhoavat, ja saattavat mainita lukeneensa niitä pari vuotta sitten silmät sikkarassa innosta. Tämä on minusta jännä piirre ja haluaisin ymmärtää paremmin mistä siinä on kysymys. Minä tässä lähestyn taas kestoaihettani, naisten romanttista viihdettä, koska on tarkoitus, että yllätys lätys kirjoittaisin aiheesta Rihmastoon, koska sielläpä ei ehkä ole tätä aihetta vielä käsiteltykään. Niin aika kuluu. Vielä äsken olin Rihmasto-addikti pahimmasta päästä, enkä muuta tehnytkään kuin vouhotin romanttisen viihteen marginaalisuudesta, nyt pääsen elämöimään sinne ja minulle jopa maksetaan. Pelkään muuten, ettei kukaan halua keskustella kanssani näistä asioista siellä. Olisi noloa olla kirjailijavieras, jonka kanssa kukaan ei keskustele. Olen kyllä aika kouliintunut höpisemään itseksenikin, että siinä mielessä ei ole hätää. Minun piti vielä pohtia millaista voisi olla kirjoittajakoulutus joka tähtäisi kevyen kirjallisuuden tuottamiseen, en tarkoita pelkästään romanttista viihdettä, vaan dekkareita, fantasiaa, niin ja miksei tyttökirjoja, poikakirjoja (eikö sellaisiakin voisi kirjoittaa?) ja että onko sitä jo olemassa Suomessa jossain ja missä laajuudessa, mutta ehkä pitää pohtia asiaa myöhemmin ja mennä katsomaan Voimalaa. 17.01.2007 - 11:27
Noissa
ohjaamissani kirjoittajaryhmissä nousee yleensä aina jossain vaiheessa
esiin kysymys kriittisen palautteen antamisesta ja vastaanottamisesta.
On ihmisiä, jotka kokevat, että palautteen antamisessa olisi
ensiarvoisen tärkeää osoittaa kirjoittajalle hänen virheensä. Kun minun
ryhmissäni ei lähdetä liikkeelle virheiden osoittelemisesta, vaan siitä
missä koen kenenkin onnistuneen, minkä lisäksi yritän yhdessä muiden
kanssa miettiä mitä tekstille pitäisi tehdä, että se tulisi paremmaksi,
jotkut kokevat että olen lepsu. Kehun vain, enkä kritisoi, mistä
seuraa, että muutkin ovat pakotetut noudattamaan samaa lepsua linjaa,
jolloin kaikki päätyvät kehumaan toisiaan sen sijaan että sanoisivat
suoraan: kirjoittamasi juttu on huono.
Minä varmaan olenkin lepsu, mutta kysymys on kyllä myös oppimiskäsityksestäni. Silloin kun minä kävin koulua, opetus oli nimenomaan virheiden osoittamista. Koepaperit, ainekirjoitukset, kaikki aina punakynää täynnä Jos virheiden osoittaminen olisi minua kehittänyt, olisin todella kehittynyt kaikessa mitä koulussa opetettiin. Mutta kävi päinvastoin, esimerkiksi kielten suhteen olen estynyt ja ahdistunut. Ymmärrän hyvin ruotsia, englantia, saksaa, mutta oma tuottaminen on avutonta, huonommuuden ja ahdistuksen sävyttämää. Matematiikka aiheuttaa jo sanana huimausta. Kirjoittamisessa omanarvontuntoani ei kyetty koulussa murtamaan, johtuu ehkä muutamasta äidinkielenopettajasta, jotka virheiden osoittamisen lisäksi tuntuivat ymmärtävän, että minulla oli kauhea tarve sanoa asioita ja he kannustivat minua jatkamaan. Mutta minusta on jännittävää, että joillekin ihmisille ei ole riittävää palautetta, jos heille kerrotaan miten he mahdollisesti voisivat juttuaan parantaa. Se on liian lempeää. Pitäisi osoittaa virheet, se olisi rehellistä. Mutta minä koen, että jos kerron, miten juttua voisi parantaa, niin pohjimmiltaan kysymys on samasta asiasta, parannusehdotuksen takanahan on se ajatus, että tekstissä on jotain korjattavaa. Näkökulma vain on vähän eri. Ei tuijoteta virheeseen, vaan siihen mitä voidaan tehdä, että jutusta tulee parempi. Minun kokemukseni mukaan virheiden osoittaminen ei sinänsä vie mihinkään, pitäisi aina kyetä osoittamaan tietä eteenpäin, kohti parempaa lopputulosta. Mutta jotkut siis haluavat, että ensin sanotaan, tämä on huono. Vasta sen jälkeen voidaan keskustella parannusehdotuksista, jos voidaan. Usein ei voida, koska kaikki ovat niin tuohtuneita "rehellisestä" kritiikistä. 13.01.2007 - 18:32
 Uimaraput odottavat talon alla. Edessä monta avaraa kuukautta tilaa haaveiden leijua hitaasti hyytyvän järven yllä. Kun tulee kesä, lasken verkot Pukkisaaren karille, uin Kuivaanluotoon, juon terassilla valkoviiniä ja seurustelen sivistyneiden ystävieni kanssa jotka ymmärtävät gregoriaanista kuoromusiikkia ja muuta hienoa. Luen hömppäkirjoja ja nautin elämästä, ensi kesänä. Laihdun siihen mennessä kymmenkunta kiloa ja nuorennun viitisen vuotta kelpaa toisinkin päin kyllä. Ensi kesänä. Siihen on vielä turvallisen monta kuukautta. Runotorstai 14.12.2006 - 19:50
Kun kerran pää on heikäläisiä täynnä muutenkin
niin annetaan mennä. Joka vuosi pitää korjata jokin merkittävä lukeneisuuden aukko. Mitään pahaa ei tapahdu, kukaan ei moiti, vaikka ei osallistuisi mihinkään yhteiseen. Jos ristiriita on ilmeinen, kuka uskoo sanomaa? Tarpeetonta varmaan selitellä, miksi tämä runo on mielestäni huono. Susu haastoi minut meemiin: Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista ja tarinan haasteblogista, ottamalla yksi virke kustakin. Ei tullut tarinaa vaan terveiset runotorstaille, johon en olekaan muutamaan viikkoon osallistunut, syystä jos toisestakin. 13.12.2006 - 09:33
Toimitin
viime kesänä kirjoittajaryhmän antologian "Emme edes hengästy". Ideana
oli lähinnä, että kurssilaiset saisivat mukavan muiston kurssista ja
antologian avulla voisi kätevästi ratkoa myös joitakin joululahjapulmia.
Antologia ilmestyi elokuussa, muistaakseni, eikä minulla ollut tarkoitus hirttäytyä siihen asiaan sen kummemmin. Mutta nyt BTJ Kirjastopalvelu lähestyi minua kirjeellä, jossa kerrottiin, että kirjastot ovat osoittaneet kiinnostusta julkaisuani kohtaan. Minun pitäisi lähettää Kirjastopalvelulle näytekappale ja tiedot mistä kirjaa saa tilata. Tuli levoton olo. Siis minullahan ei ole näytekappaleita, muuta kuin se yksi, jonka lunastin itselleni muistoksi. En ole ajatellut, että ryhtyisin myymään kirjoja yhtään mihinkään. En edes tiedä onko laillista alkaa yhtäkkiä myydä kirjoja esimerkiksi kahdenkymmenen euron kappalehintaan ja pitää itsellään se 11 euron voitto, vai pitäisikö minulla olla jokin toiminimi tällaisia bisneksiä varten, puhumattakaan siitä, että kirjahan ei ole minun, vaan noiden ihmisten, joiden juttuja siinä on. Ja haluanko minä sijoittaa rahojani siihen, että tilaan itselleni jonkin tietyn määrän noita kirjoja, joita sitten yrittäisin saada menemään kaupaksi? Voisikohan kirjoja tilata suoraan sieltä Kirja kerrallaan systeemistä? Mutta sinne pitäisi soittaa ja selvittää asiaa ja minulla siis ei nyt olisi aikaa pohtia tällaisia juttuja. Äh. 20.11.2006 - 09:40
Joistakin
blogeista olen huomannut, että nyt tosiaan eletään taas kiihkeää aikaa
koska erilaisia merkittäviä kirjapalkintoja on ilmassa ja sehän on aina
kauhean jännittävää, että kuka sen palkinnon sitten saa. Minulta
ilmeisesti puuttuu aivoista jotain, koska se ei ole minusta koskaan
ollut mitenkään jännittävää. Nyt tietenkin voi ajatella, että kysymys
on happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista -tyyppisestä
reaktiosta. Koska en kerran ole koskaan mukana näissä kuviossa, niin on
sitten viisainta teeskennellä etteivät ne kuviot itselle mitään
merkitsekään. Mutta ihan vakavasti puhuen, minä en ole koskaan ollut
kiinnostunut kilpailuista. En mistään kilpailuista. En minä koskaan
katso urheiluakaan, koska mikään ei minusta ole tylsempää kuin
kilpaileminen tai sen katseleminen kun jotkut toiset kilpailevat. Ja
siksipä minusta on kummallista, kun muut tuntuvat aina innostuvan mistä
tahansa mihin sisältyy kilpailua. Kirjallisuuskin alkaa kiinnostaa
ihmisiä, kun siitä tehdään kilpailu. Siksihän nuo palkintojutut on
keksitty, ajatellaan että kilpailun avulla voidaan johdattaa sellaiset
ihmiset, joita lukeminen ei muuten kiinnosta, kirjallisuuden pariin.
Ehkä se toimii. Ainakin jotkut kirjat ja kirjailijat saavat paljon
julkisuutta. En minä koskaan lukenut kirjallisuusarvostelujakaan, ennen
kuin ajauduin tälle alalle. En ole koskaan etsinyt itselleni luettavaa
arvostelujen perusteella, vaan menemällä kirjastoon ja tarttumalla
kiinnostavan näköiseen kirjaan. Mutta olen kyllä huomannut, että
kirjojen lukeminen on oikeastaan ajanhukkaa. Riittää kun lukee
arvosteluja, koska niistä saa sekä käsityksen kirjan sisällöstä, että
myös käsityksen siitä mitä kyseisestä kirjasta pitää ajatella. Onko se
merkittävä teos, vai eikö ole. Ja nuohan ovat aivan olennaisen
tärkeitä tietoja, koska ihminen on laumaeläin, ja pärjäämisen kannalta
on olennaista osata ajatella oikein oikeista asioista ja ymmärtää
jättää kaikki muu vaille huomiota.
16.11.2006 - 13:19
Aina
joskus lehdissä esitellään jotain tuntemattomaksi jäänyttä kirjailijaa
ja päivitellään miksi siitä ei missään puhuta. Olen aina lukenut
noita juttuja ajatellen, että olisi jotenkin tylsää tulla tunnetuksi
kirjailijana jota kukaan ei tunne. Onneksi tietysti yhden lehtijutun
perusteella kenestäkään ei tule kovin tunnettua ja kirjailija jonka
tuntemattomuus on hänen suurin myyntivalttinsa, on lehtijutun jälkeen
todennäköisesti pian yhtä tuntematon kuin ennenkin. Nyt sitten
kustantaja ystävällisesti lähetti minulle pari lehtijuttua, joista
toinen on ollut heinäkuussa Seurassa. Siinä Leena Lehtolainen kehuu
kirjaani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Ja toimittaja on
pistänyt Leenan kuvan viereen minun pärstäni ja siinä alla on teksti: Kirsti Ellilän tuotanto on kollega Leena Lehtolaisen mielestä jäänyt turhan vähälle huomiolle.
Oi voi, siitäs sain. Onneksi minulla on nykyään tämä zen-vaikutteinen
jesuiittamainen maailmankatsomus jonka mukaan kaikki mitä tapahtuu, on
meidän parhaaksemme, ihmisen tehtävä on vain ymmärtää se, joten kaipa
minä tämän sulatan.
Aamulehdessä oli herttainen arvostelu Iiriksestä otsikolla Oudokki perkaa myyttejä. Satakunnan kansan arvostelussahan kirjaani kauhisteltiin, mutta Tiina Ahokkaan mielestä kuvaan "hienosti syrjäänvetäytyviä tai ulkopuolelle suljettuja nuoria. Yksinäisiä lintuja ei psykologisoida puhki, eikä heistä tehdä avuttomia reppanoita." Hän toteaa myös, että romaanieni päähenkilöt ovat usein marginaalissa. Jollain tavalla varmaan kyllä. Kun Satakunnan arvostelija valitti, etten anna nuorille mitään toivoa vaan annan heidän hukkua ongelmiinsa, on tämä arvostelija ymmärtänyt mistä kirjassa on kysymys: "Kolmen yksinäisen kohtaaminen tekee jokaisesta hiukan vahvemman." Aivan niin. Mutta vain hiukan, tässä vajavaisessa maailmassa kun elämme. 15.11.2006 - 10:07
Eilen
oli se tyttökirjaseminaari Tampereella. Kudoin puolimetriä kaulahuivia
seminaarin aikana. Lupasin kai kertoa täällä miksi kirjoitan
tyttökirjoja, vaikka suhteeni niihin onkin ollut aika ohut.
Minä näen usein unia ihmisistä jotka olen tavannut viimeksi joskus vuosikymmeniä sitten tai sitten paikoista joissa olen liikkunut kauan sitten. Samat ihmiset ja paikat tunkevat uniini uudestaan ja uudestaan ilman että ymmärrän miksi. Sanotaan, että jos toistuvasti näemme unia joistain ihmisistä tai paikoista, se tarkoittaa että nämä asiat liittyvät joihinkin sellaisiin elämämme kysymyksiin, joita emme ole osanneet ratkoa, joita emme välttämättä ole edes tiedostaneet, mutta joiden tiedostaminen ja ratkaiseminen olisi elämämme kannalta olennaista. Nuo unissa kummittelevat ihmiset ja paikat eivät ehkä sinänsä ole olleet meille koskaan tärkeitä, mutta ne liittyvät joihinkin tärkeisiin asioihin, ehkäpä jonkin freudilaisen assosiaatioketjun kautta. Tällaisilla unissa toistuvasti seikkailevilla ihmisillä ja paikoilla siis on minulle viesti, ne yrittävät muistuttaa minua jostain sellaisesta jonka olen unohtanut, mutta jota minun ei oikeastaan olisi kannattanut unohtaa. Vasta sitten kun tiedostan mikä viesti unellani on, voin päästä rauhaan näistä kummittelevista ihmisistä ja paikoista. Kun olen miettinyt omaa kirjoittamistani, olen ajatellut, että kysymys on jostain samansisältöisestä asiasta kuin tuossa unijutussa. Nuoret ihmiset kiinnostavat minua, mutta he kiinnostavat minua sen vuoksi että minulle itselleni on nuoruudessa tapahtunut tai toisaalta jäänyt tapahtumatta jotain olennaisen tärkeitä asioita, enkä voi saada rauhaa ennen kuin ymmärrän mistä on ollut kysymys. Koska järjenjuoksuni on niin sidoksissa konkretiaan enkä kykene abstraktiin ajatteluun, minun on pakko luoda näitä nuoria romaanihenkilöitä ja simuloida heidän avullaan muinaista itseäni. Kun simpukka kehittää helmen hiertävän kivensirun ympärille, minä kehitän näitä kirjoja, jotka valitettavasti eivät aina ole helmiä, mutta jonkinlaisia möhkäleitä kumminkin. Minulle kirjoittaminen on siis ensisijassa pyrkimystä ymmärtää itseäni, mutta sitä kautta myös muita. Ja kirjoittaminen on aina kurottautumista kohti muita ihmisiä, välimatkan kuromista, jos ei nyt suorastaan umpeen, niin kuitenkin pienemmäksi. Seminaarissa pölötin paljon enemmänkin, mutta tämä oli se juttu minkä näin unessa. 29.10.2006 - 13:19
Lupasin
mennä Tampereella järjestettävään tyttökirjailtapäivään puhumaan mitä
tyttökirjat ovat minulle merkinneet. En ole vielä ehtinyt miettiä asiaa
sillä minulla on ollut muita murheita. Ei kyllä vielä ole ollut
kiirekään, koska tyttökirjapäivä on vasta marraskuun puolivälissä.
Mutta viime yönä minä näin unta, että minun esiintymisvuorooni oli
puoli tuntia aikaa, enkä minä ollut valmistautunut siihen millään
tavalla.
Kävin unessa kiiresti läpi lapsena lukemiani tyttökirjoja. Ensimmäisenä tuli mieleen Ruby Fergusonin kirjasarja, jonka päähenkilönä oli kunnianhimoinen ratsastajatyttö Laura. Muistan että tarina kerrottiin Lauran äänellä ja hän kuvaili aina hyvin piikikkäästi tukevaa tyttöä, joka ei oppinut kunnolla ratsastamaan ja pomppi hevosparan selässä kuin jyväsäkki. Minusta on kummallista, että pidin noista kirjoista, vaikka olin itse tukeva, enkä ollut hyvä ratsastaja, vaan pompin hevosen selässä varmasti yhtä jyväsäkkimäisesti ja poniparkaa koettelevasti kuin tuo Laurakirjojen antisankaritar. Mary Elwyn Patchett kirjoitti sarjan australialaisesta Marysta, jolla oli muistaakseni lemmikkinä dingo. Niistäkin kirjoista pidin ja haaveilin elämästä australiaisella maatilalla. Mary oli minusta tyyppinä sympaattisempi kuin yliluonnollisen tarmokas ja kaikesta hevosiin liittyvästä väsymättömästi nipottava Laura. Tädiltäni olin saanut lahjaksi kirjan Annelin ja Onnelin talo, mutta sitä kirjaa minä inhosin. Luin sen kyllä. (Kumma juttu muuten, lapsena sitä tuli kiinnostuneena luettua vastenmielisetkin kirjat, enää ei kärsivällisyys riitä moiseen) Jostain syystä minä jo lapsena inhosin kaikkea mukamas kovin nokkelaa ja viattoman iloista touhuilua jota tuo kirja oli tietysti täynnä. Olen ollut aina niin synkkä tyyppi. Muistan pitäneeni Annelia ja Onnelia jotenkin tyhminä, vaikka olen varma, että he ovat pärjänneet elämässä paljon minua paremmin. Tiinakirjat luin tietysti myös, mutta en sanottavammin pitänyt Tiinastakaan. Hän oli jotenkin liian kunnollinen minun makuuni. Sitten olivat tietysti Montgomeryn Runotytöt ja Annat, jotka tuli luettua useampaankin kertaan ja joita olen lukenut aikuisenakin, ne ovatkin tietynlaista lohtulukemista. Kun maailma potkii, on suloista vetäytyä niiden helmoihin. Unessa mietin miksi oikeastaan olen ajautunut kirjoittamaan tyttökirjoja, vaikka oma tunnesiteeni tyttökirjoihin on kuitenkin suhteellisen ohut. Tähän kysymykseen sain unessani vastauksen ja herättyäni koin, että olin oikeastaan jo valmistanut koko puheenvuoroni, se on päässäni eikä minun tarvitse kuin pistää se paperille. 24.10.2006 - 11:00
Voimalassa
valiteltiin siitä, että lukijoita vaivaa eettinen velttous koska nyt
luetaan vain dekkareita, eikä vakavaa kirjallisuutta ollenkaan
tarpeeksi. Pirjo Hassinen, jolta olen hartaasti odottanut naisviihteen
puolustuspuhetta, ei siis vieläkään käyttänyt asemaansa siihen
tarkoitukseen, vaan on kääntynyt viihdettä vastaan ylipäätään.
Haluaisin tietää onkohan dekkaribuumi kuitenkaan varsinaisesti pois ns.
vakavan kirjallisuuden lukemiselta? Onkohan joku tehnyt aiheesta jotain
järkevää tutkimusta? Itse voisin kuvitella, että ainakin osa niistä
jotka nyt lukevat dekkareita, eivät lukisi mitään jos dekkarit
otettaisiin heiltä pois.
No joo, kyllä minustakin on monta kertaa tuntunut, että dekkari-innostus on vähän turhan ylenpalttista. Minulla on tietenkin ollut omat syyni kokea niin. Mietin, että mitähän mahtaa olla luvassa? Mahtava ristiretki kirjallisuuden pinnallistumista vastaan? Jotenkin surullista, että siinä hommassa vedetään sitten vessasta alas samalla kertaa myös naisviihde, joka ei missään vaiheessa ole päässyt dekkarien tapaan parrasvaloihin. Kirjallisuuden tasa-arvojuna meni jo, eivätkä naiset taaskaan ehtineet mukaan. Lisäys: Huomasin, että PopuLAARISSA oli katsottu samaa ohjelmaa ja löydetty hauska ja opettavainen sarjakuva Aatu-pojan silmätulehduksesta joka oli synnillisen lukemisen seuraus. Meitä tuo sarjakuva toki huvittaa, mutta se ei välttämättä huvita että sama asenne jyllää edelleen. Ihmisille tuotetaan niin turhaa huolta ja häpeää siitä havainnnosta että lukevat aivan vääriä kirjoja. Maailmassa kun voisi olla ihan todellisiakin ongelmia märehdittäväksi. 23.10.2006 - 16:30
Unelmieni kompostia on hoidettu hiukan huonosti. Se on välillä liian kuiva välillä märkä, aina hapeton. Hapettomassa tilassa viihtyvät mädättäjät, ne tuottavat metaania mikä haisee sen lisäksi että se sulattaa jäätikkömme samalla kun muutenkin hukumme paskaan. Minun kompostini ei ehkä yksin sulata jäätiköitä mutta kantta on pelottavaa raotella ja kuitenkin se olisi välttämätöntä. Jonkun pitäisi vähän pöyhiä kompostia heittää unelmien joukkoon karrikkeita niin ehkä siitä voisi joskus vielä syntyä kasvupohja jollekin uudelle sen sijaan että se nyt vain haisee. **** Runotorstai. 14.10.2006 - 21:40
Miksi juuri minä olen olemassa? Olisi erittäin todennäköistä, että olemassa olisi joku muu. Että minun tilalleni vanhemmat olisivat saaneet toisenlaisen lapsen tyttären tai pojan. Se olisi voinut syntyä aivan samana päivänä kuin minä. Minulle olisi ollut noin neljäsataamiljoonaa vaihtoehtoa. En koskaan saa tietää millaisia olisivat olleet ne sisaret ja veljet joita ei koskaan syntynyt sen vuoksi, että juuri minä synnyin. Joskus öisin minä mietin noita syntymättömiä. Olenko minä heitä parempi? Olenko onnekkaampi? On kummallista olla olemassa. Ja kummallista ajatella että eräänä päivänä minä en enää olekaan olemassa. Menenkö minä sinne, missä ne neljäsataamiljoonaa vaihtoehtoani ovat? **** Runotorstai! 07.10.2006 - 10:08
Jäätelöä pitsaa suklaata
perunalastuja berliininmunkkeja suolapähkinöitä nakkeja lihapyöryköitä unelmatorttua. Viemäri kurluttaa veri kohisee kaulasuonissa kädet halaavat pyttyä sen viileys hyväilee kuumaa poskea. Tulkaa, kaikki on valmista. Minua ei ole enää. *** Runotorstain ateria. 30.09.2006 - 18:57
 Susu lähetti kuvan, heillä on luettu Iiristä. Sopii nyt tähän saumaan, kun olen ollut puhumassa tuosta kirjasta ja äiti luki minulle juuri puhelimessa Satakunnan kansassa olleen "huonon arvostelun". Itse asiassa arvostelu oli julkaistu lehdessä jo pari viikkoa sitten, mutta hän ei ollut uskaltanut kertoa siitä minulle koska pelkäsi että murrun kun kirjaani haukutaan. Ihmettelin messuilla, miksi eräs porilainen tuttavani katseli minua niin myötätuntoisesti kun vaihdoimme kuulumisia. Ehkä se johtui tuosta murskakritiikistä. Valitettavasti en voi referoida sitä tässä, koska sitä ei löydy netistä, eikä minulla ole siitä paperiversiotakaan. Ehkä kustantaja lähettää joskus. Kritiikin kärki oli siinä, että kirjassa oli kolme ongelmaista nuorta, mutta minä kirjailijana en antanut yhtä ainoaa ohjetta kuinka heidän tai vastaavassa tilanteessa olevien todellisten nuorten pitäisi ongelmansa hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Voi pyhät pyssyt, kaikkea sitä kuuleekin, siis ihan totta. Mietin kyllä itsekin kirjaa kirjoittaessani, että tuleeko siitä liian raskas, kun päähenkilöinä on kolme moniongelmaista, mutta kun siis kirjan idea oli juuri siinä, että moniongelmaisten kohdatessa toisensa asiat saattavat lähetä ratkeamaankin, mikäli he tosiaan uskaltavat puhua asioistaan eivätkä jää eristyksiin. No niin, mutta tämä jalo aatos ei ollut mennyt arvostelijalle kaaliin. Tietyllä tavalla koen itseni kuitenkin hiukan tärkeäksi kun joku vaivautuu haukkumaan kirjani, koska epäilemättä kirjani oli koskettanut tätä arvostelijaa, jonka nimen olen jo unohtanut. Ikävä vain, että kirjani kosketus oli ollut tuskallinen. Toivottavasti ei jäänyt traumaa. Messuilla olin puhumassa blogeista yhdessä parin grafomaanikon ja Tuija Lehtisen kanssa. Minulla oli hauskaa, vaikka saattaa olla, että puhuin taas läpiä päähäni. Yleisön tunnelmista minulla ei ole aavistustakaan. Ja siis tommonen osui silmiin joltain nuortenpalstalta missä nuoret suosittelevat kirjoja toisilleen: Emma ja kapteeni nemoTekijä: joku kirsi.Mä oon lukenu sen kirjan varmasti tuhat kertaa. Se on tosi hyvä. aivan ihana Suosittelija:   Petra519Siis nuori lukija on pitänyt kirjastani kovasti, mutta minä, kirjan kirjoittaja olen "joku kirsi". Tämä tekee nöyräksi, ihan totta. 28.09.2006 - 10:21
Ei, älä tule selittämään minulle
en jaksa kuunnella sinua enää. Olen saanut tarpeekseni valheista joita olet syöttänyt minulle. Olen aivan liian kauan suostunut uskomaan juttujasi ja elämään niiden mukaan. Vainoa jotain toista välillä, minä olen saanut tarpeekseni sinusta. Minä menen jonnekin missä minulla on tilaa elää ja ajatella, En enää ikinä halua olla minä, eikun sinä. *** Runotorstaita vaan kaikille! 21.09.2006 - 18:32
Öisin minä näen siitä unia.
Päivisin minä ajattelen sitä muuten vain. Soitan ystävälle ja kysyn: mitä luulet, pitäisikö minun mennä? Hän vastaa: no se on ihan miltä sinusta itsestäsi tuntuu. Mutta kun minä en tiedä miltä minusta tuntuu. En tiedä millaista siellä olisi. En tiedä keitä muita siellä olisi. En tiedä mitä siellä tapahtuisi. No jää sitten kotiin, ystävä sanoo. Mitäs tuollaisia mietit. Voisihan sitä tietenkin jäädä kotiin, mutta sitten minä en koskaan saa tietää millaista siellä olisi ollut. Keitä olisin tavannut. Millainen olisin itse ollut. Tietenkin voisin jäädä kotiin, mutta sitten en saisi koskaan tietää millaista olisi ollut ottaa kutsu vastaan. *** Vastaus runotorstain hankalaan haasteeseen. Pakko oli taas punnertaa. Yllättävän ikävä olisi jättää näitä väliin, vaikka kerran on kyllä muistaakseni jäänyt runo tekemättä. Vaikka onko tämäkään nyt mikään runo. Mutta mitäpä tuosta. 15.09.2006 - 10:38
Elämä luo minua kaikkina niinä hetkinä jotka tulevat ja menevät eivätkä arkipäiväisyydessään painu mieleeni. Minä luulen että se mikä merkitsee on jotain minkä muistan mutta ehkä tärkein tapahtuu salassa katseiden, muistojen, sanojen ulottumattomissa. Ehkä minun pitää sieltä kysyä itseäni. *** Runotorstai! 10.09.2006 - 09:33
Isä meidän joka olet tässä maailmassa anna meille meidän jokainen päivämme niin että hetket kirkastuisivat että näkisimme miten arki on pyhää ja ruumiimme henkeä täynnä. *** runotorstai 07.09.2006 - 14:34
Tämä on jo vanha juttu, mutta kun en ole muistanut mainostaa sitä täällä. Tämän Turun sanomien
jutun vuoksi puhelimeni soi kaksi päivää, eikä töistäni tullut mitään.
Lähes kolmekymmentä ihmistä halusi mukaan kirjoittajaryhmään. Jouduin
myymään enimmäkseen pelkkää eioota. Viisi ensimmäistä pääsi mukaan.
Ensimmäinen kokoontuminen oli tiistaina. Se tuntui menevän ihan hyvin,
mutta eihän siitä koskaan tiedä.
Ihmisten nimet ja sanomiset ovat jutussa menneet suloisesti sekaisin ja minua vähän harmittaa kun minun sanomakseni on pistetty tuollainen pöhköys että kustantajana toimii Kirja kerrallaan kustantamo, koska eihän se kai ole mikään kustantamo, ei se ainakaan ole meidän kirjaamme kustantanut, vaan painanut. Mutta ehkä kustantamisen ja painamisen ero ei ihmisten mielestä ole kovin tärkeä. Tarinat tai kirjoittajat eivät silti ole välttämättä hengellisiä, mutta hyvin henkisiä joka tapauksessa, olen muka myöskin sanonut. Muistan kyllä selittäneeni, mitä ryhmän kannalta tarkoittaa että toimimme seurakunnan tiloissa. Halusin painottaa, ettei siellä harrasteta uskonnollista paasausta, vaan kysymyksessä on ihan normaali kirjoittajapiiri, ja tämä oli sitten toimittajan aivoissa muotoutunut tuollaiseen muotoon. Mutta eipä kai sen väliä ole. Tärkeintä on, että antologia sai mainosta, kirjoittajat saivat oman hetkensä paikallisjulkisuutta ja kirjoittajapiirimme sai uutta luovaa verta ja minä tekemistä tiistai-illoikseni sen vuoksi että piiri jatkaa toimintaansa. 31.08.2006 - 20:42
Auringon liikkuessa taivaan poikki
auringonkukka kääntää päätään kuin seuraisi sitä katseellaan. Runotorstai 24.08.2006 - 13:10
 Haaveilin että minusta tulisi ruusu, mutta se teki minusta perunan. Peruna on hyvä, se sanoi, peruna on halpaa ja täyttää vatsan. Hiilihydraattitietoisena aikana ihmiset kuitenkin tavoittelevat mieluummin litteää kuin täyttä vatsaa. *** Runotorstai! 17.08.2006 - 14:17
Jos ei olisi pakko olla onnellinen voisin keskittyä töihini, silittää kissaa, tervehtiä naapuria, lukea lehteä, antaa elämän löytää minut. Levätä hetkissä jotka minulle on annettu. *** Runotorstai 16.08.2006 - 14:14
 Kuvassa on Pyhä Yrjänä pelastamassa prinsessaa lohikäärmeen kynsistä. Romanttista draamaa Sastamalan kirkossa. Kauhea lohikäärme terrorisoi aikoinaan ihmisiä ja vaati, että sille piti päivittäin uhrata neitsyt, tyttö siis, miehiähän ei ole koskaan samalla tavalla laskettu neitsyiksi. Lohikäärmeen ruuaksi joutuva tyttö arvottiin ja kerran arpa osui kuninkaan tyttäreen. Huonosti olisi käynyt prinsessalle, ellei Pyhä Yrjänä olisi ehtinyt paikalle. Nyt on lohikäärme kadoksissa ja hepokin näyttää vähän kärsineeltä. Minua huvittaa sillä tiedän kirkkoherran pojan ammuskelleen lapsena ilmakiväärillä näitä Sastamalan kirkon pyhimysveistoksia yhdessä kaveriensa kanssa (joista isoisäni oli yksi). Kaikki veistoksissa näkyvät reiät eivät siis olekaan toukanreikiä. Rita tuolla edellisen päreen kommenteissa totesi, että voisin referoida lukemiani kirjoja täällä. Keatingin Sisäisestä eheytymisestä jäi levitoivan munkin lisäksi mieleen sana valeminä. Valeminä tarkoittaa vammautunutta käsitystämme siitä, keitä pohjimmiltaan olemme. Raastava kunnianhimo, kateus, addiktiot ym. ovat osoitus siitä että olemme valeminän vallassa, eikä meillä ole todellista kontaktia itseemme, minuuteemme. Valeminä on peräisin lapsuuden tunneohjelmoinneista ja ylisamastumisesta ryhmään. Joitakin ihmisiä valeminä hallitsee enemmän kuin toisia, riippuen siitä kuinka syviä vammoja olemme elämämme aikana ehtineet saada. Ihmisen hengellisen matkan tarkoitus on sisäinen paranemisprosessi, joka auttaa kohtaamaan väärän minän ja purkamaan tunnevaltaisia ohjelmointeja. Näin ihmisen asenne itseään ja muita ihmisiä kohtaan voi muuttua perinpohjaisesti. Ongelmana ihmisellä on, ettei hän useinkaan tahdo muuttua, vaikka elämä nykyisellään olisi kärsimystä. Uskonnolliset ihmiset eivät tässä välttämättä eroa muista ihmisistä. Kääntymyksensä jälkeen ihminen saattaa jatkaa aivan samalla tyylillä kuin aikaisemmin, nyt hän vain toteuttaa hulluuttaan seurakunnassa kun hän aikaisemmin sekoili kapakoissa. Hän ei ehkä enää ryyppää ja tee huorin, mutta aiheuttaa joillakin huomattavasti ovelammilla tavoilla vahinkoa itselleen ja muille. Uskonnon tarkoitus on kuitenkin saattaa ihminen syvälliseen muutosprosessiin, jossa valeminä katoaa ja ihminen voi täyttyä ilosta samalla tavalla kuin tuo levitoiva munkki.Tämä siis ihan muistinvaraisesti kirjasta jonka luin pari viikkoa sitten. Kokonaisuutena sanoisin, että kirja oli yhtäaikaisesti kiinnostava ja hämmentävä. Siinä esiteltiin täysin tyynesti sen sortin askeesia, että tällaisella pullamössöihmisellä alkoivat puntit tutista. 10.08.2006 - 16:54
Ruumis on tänään elossa, vie roskapussin ulos pönttöön, nostaa kannen ylös ja huiskauttaa haisevan pussin muiden haisevien pussien joukkoon. Nyrpistää nenää hajuille. Jatkaa matkaa kauppaan. Ostaa kevyitä juomia ja leipää, paketin vessapaperia ja hammasharjan. Tänään ruumis on elossa ja toimii. Nauttii, kärsii kipua ja unelmoi. Huomisesta se ei tiedä juuri mitään. **** Pikainen vastaus Runotorstain haasteeseen. 09.08.2006 - 16:00
Minut haastettiin kirjallisuusmeemiin. Pätkiikö minulla, vai onko tämä meemi terrorisoinut blogistaniaa jo aikaisemminkin? Ehkä minulla pätkii, koska kaikki tuntuvat pohtivan näitä kirjajuttuja niin innolla. Tai sitten heillä pätkii vielä minuakin pahemmin. 1. One book that changed your life - Kirja joka muutti elämäsi? Joku mainitsi tässä kohtaa oivaltavasti aapisen. En olisi itse moista keksinyt, mutta epäilemättä elämästäni olisi tullut varsin toisen näköistä ellen olisi oppinut lukemaan. Ja itseni tuntien epäilen, etten tosiaankaan olisi oppinut lukemaan ellei joku olisi hieronut naamaani aapiseen. 2. One book you've read more than once – Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran? Niitä on paljon. Esimerkiksi muumeja tulee luettua uudestaan. 3. One book you'd want on a desert island – Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle? Ottaisin varmaan Raamatun, koska siinä saa samalla laakilla kokonaisen kasan kirjoja ja varmasti löytyy pohdiskeltavaa pitkäksikin periodiksi. Minulla on luku-urakka kesken ja näillä näkymin jääkin, niin hitaasti on läpiluentaprojekti edennyt. 4. One book that made you giddy – Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi. Jotkut hyvät keittokirjat. 5. One book that wracked you with sobs - Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin? Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas sai minut yllättäen vollottamaan ääneen, vaikka kuvittelin ettei mikään luettu voisi enää vaikuttaa tunteisiini. Tuosta on kyllä jo joitakin vuosia ja minulle on muodostunut jälleen käsitys sydämeni kivettyneisyydestä. 6. One book that you wish had been written - Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi? Lopullinen ja perinpohjainen selvitys miksi maailma luotiin. 7. One book you wish had never been written – Kirja jota et toivoisi kirjoitetun? Lähes kaikki vaalikirjat ja julkkisten tilityskirjat. 8. One book you're currently reading – Kirja jota parhaillaan luet? Turun kaupungin historiallinen museo vuosijulkaisu 1978-1978 Hehheh. Ei kun ihan totta. 9. One book you've been meaning to read - Kirja jonka aiot lukea? Kulttuurisivuja lukiessa aina joskus törmää kiinnostavan tuntuiseen kirjaan josta ajattelee että tuo pitäisi lukea ja tuo ja tuo. Mutta eivät ne jää minulla mitenkään mieleen. Luen täysin sattumanvaraisesti fiiliksen mukaan, enkä osaa sanoa minkä kirjan aikoisin lukea. 10. Now tag five bloggers – Haasta viisi bloggaajaa Olkaa vapaat, te jotka tunnette kutsumusta. **** Päivitin vähän linkkilistaakin. Satu kyntää romanttisen viihteen ankaraa sarkaa, onnea ja menestystä hänelle. Antti taas ilahduttaa lukijoitaan kirjoittamalla heille henkilökohtaisia tarinoita. Minulla on vielä mietinnässä kuinka tuota minulle osoitettua salaperäistä satua pitäisi tulkita. Tuomo on mukavan humaani kirkonmies, toivottavasti ei niin suuri poikkeus alallaan kuin mitä välillä käy mielessä. Ja Kaarinan seurakunnan Kirkon kyökissä blogia seuraan pelon sekaisella kiinnostuksella, koska tarkoitus on ensi kesänä lähteä pitämään Merjan kanssa kirjoittajariparia Kaarinaan. Huhhuh. Ja tuolla voi käydä allekirjoittamassa vetoomuksen Libanonin sodan lopettamiseksi. 08.08.2006 - 18:06
Ismo
Loivamaa ei tykännyt Iiriksestä, vaikka hän Ilkassa ilmestyneen
arvostelunsa alussa totesi että minusta on kehittynyt "rivakka, nokkela
ja hauska nuortenkirjailija." Juttunsa hän on otsikoinut sanoilla Kiivas ja kärkevä.
Tarina vaikuttaa hänestä uhkeasti liioittelevalta, vaikka vaivattomasti
minä kuulemma tälläkin kertaa kirjoitan. (No en siis todellakaan
kirjoita vaivattomasti, mutta hyvä jos se vaikuttaa siltä) Loivamaa
arvelee minun haluavan alleviivata sitä kuinka nihkeästi nuoret saavat
nykyään apua ja toteaa että Iiris on modernia tyttökirjallisuutta,
kulmikasta ja liioittelevaa, mutta parhaimmillaan viihdyttävää ja
herättävää. Hän toteaa minun kirjoittaneen pikemminkin kiivaan kuin
kypsän nuortenkirjan. Olisi tietysti ollut mukavampi jos Loivamaa olisi
kehunut minua, mutta toisaalta minusta on mukava kuulla että olen
kirjoittanut kiivaan tyttökirjan. Minusta tuntuu että olen muutenkin
löytänyt vähän kiivautta itsestäni ja se tuntuu ihan mukavalta. Mutta
ei minun kyllä ollut tarkoitus mitenkään erityisesti alleviivata sitä
miten nihkeästi nuoret saavat apua. Minusta kaikki ihmiset saavat apua
hyvin nihkeästi. Se on tosiasia jota ei mielestäni tarvitse mitenkään
erityisesti alleviivata, sehän hyppii silmille joka puolelta.
Teresa Kauppila Hämeen sanomista sen sijaan piti Iiristä mainiona kirjana ja sanoo sen pureutuvan tukevalla otteella yläasteikäisten tyttöjen elämään ja ongelmiin sortumatta liioitteluun tai tätimäisyyksiin. Sarjan ulkoasusta hän sen sijaan ei pitänyt, vaan totesi sen pursuilevan teinikliseitä. Minä olen koko ajan ajatellut, että ne teinikliseet ovat siinä ulkoasussa juuri se juttu ja tästä Iiriksen kannesta minä tykkäsin ihan erityisesti. Mutta siis näin ne maut menevät ristiin. Mitä tästä opimme, emme varmaan mitään eikä ole väliksikään, teki vaan mieli taas päivittää. 02.08.2006 - 17:13
Olof
Lagercrantz kirjoittaa kirjassaan Lukemisen ja kirjoittamisen taidosta
kirjailijoiden alkunäyistä. Kyse ei ole suurista tai merkittävistä
asioista, vaan jostain yksinkertaisesta mallista joka on olemassa ja
joka vaikuttaa siihen että jossain syvällä sisimmässä alkaa tapahtua
jotain. Lagercrantz kertoo itse kasvaneensa suolla. Suon
turvekerroksista löytyi parkkihapon säilömiä hukkuneita eläimiä. Hän ei
tiedä mitä tämä maisema hänelle merkitsee, mutta hän tietää ettei mikään muu maisema herätä hänessä sellaista läheisen suhteen tunnetta. Mitä tahansa voi tapahtua kun tämä on läsnä. Kaikessa muussa kaikki on mykkää.
Aloin miettiä omaa alkunäkyäni. Jostain syystä mieleen nousi syysaamu kaupungin keskustassa joskus kuusikymmentäluvun lopulla. Asfaltti kiiltää märkänä, talot näyttävät likaisilta, autot meluavat, minä olen menossa kouluun ja minua masentaa. En viihdy koulussa, enkä elämässäni, olen lohduton. Jostain kaukaa, en tiedä mistä, sieraimiini tulvahtaa leipomon tuoksu. Vastapaistetun sokerisen hillomunkin tuoksu. En tiedä onko tämä sellainen alkunäky josta Lagercrantz kirjoittaa, mutta silti minusta tuntuu kuin tuo kokemus olisi seurannut minua koko elämäni ajan. Että juuri tuo tunne on painunut sisimpääni ja vaikuttaa siellä edelleen. Tunne, että vaellan pimeässä, lohduttomassa laaksossa, mutta jostain tuntemattomasta lähteestä leijailee sieraimiini ihanaa tuoksua muistutuksena siitä, että elämä voi olla jotain paljon enemmän kuin ymmärrän. 20.07.2006 - 08:53
Olen menossa luennolle, Viinikanpuistossa on vielä hiljaista. Sorsat torkkuvat pieninä myttyinä lammikon reunalla, kadun varteen pysäköityjen autojen lasit ovat huurtuneet umpeen. Askelteni rahinaan jäisellä soralla sekoittuu keveämpi rapina joka lähestyy takaa. Tunnen nilkassani kosketuksen ja hätkähdän. Vanha ajokoira katsoo kaihisilla silmillään kuono väristen ja heiluttaa häntää. Poikki järsitty nahkahihna laahaa maata. Me katsomme toisiamme silmiin ja yhtäkkiä minä näen sen jotenkin toisin. Se on Olento jolla on kokonainen elämä ja kohtalo, se on niin kuin minä ja minä olen niin kuin se. Me ymmärrämme tästä maailmasta ihan yhtä paljon, ja se on aika vähän, tai paljon, riippuu mistä kulmasta katsoo. Minä silitän koiraa ja sen turkista tarttuu sormiin kuulaan kevätaamun tuoksu. **** Runotorstain aiheena on Kohtaaminen. 13.07.2006 - 08:45
Rumuus syntyy siitä mitä meille on tehty, tai mitä itse teemme itsellemme ja toisille. Rumuus on rakkauden puuttumista, sitä ettemme ymmärrä tehtäväämme ihmisinä. Kaikki ihmiset ja eläimet syntyvät täydellisinä ja kauniina ja on sydämen kovuutta jos emme tätä näe jos kiellämme tämän totuuden itseltämme jos kiellämme sen muilta. **** Runotorstain aihe on rumuus. **** Saaran palstalta löytyi Veikon lukijakommentti:Yhden ryhmän muodostavat "keskustelevat" keskinäistenkehujen blogit vakio kommentaattoreineen. Niistä luen mm. Kirsti Ellilän blogia. Auts. Että tämä blogi on "keskusteleva" sattuu tietenkin sydämeen, niin kuin tuo viittaus keskinäiskehuihinkin, koska ihminenhän haluaisi keskustella ihan oikeasti, eikä pelkästään lainausmerkeissä. Mutta siis myöntää täytyy, ettei tämä blogi ole enää aikoihin ollut mikään keskustelublogi. Vakiokommenttaattorini ovat uupuneet jo aikoja sitten, vaikka Veikko ei sitä ole vielä huomannutkaan. Kommenttaattorien uupuminen on kyllä täysin ymmärrettävää, minäkin olen vähentänyt kommentointini minimiin. Joskus olin hyvinkin ahkera siinä puuhassa koska ihmisten ajatukset tuntuivat niin kiinnostavilta. Mutta sitten minäkin väsähdin. Tai muistin taas, että ihmisiä voi tavata livenäkin. Se on vaikeaa ja rasittavaa, mutta omalla tavallaan antoisaa ja aion jatkaa sitä vastaisuudessakin. Aloin kuitenkin miettiä miksi otan viittauksen keskinäisiin kehuihin moitteena, vaikka minähän en missään vaiheessa ole edellyttänyt, että blogiani kehuttaisiin. Mutta se on kyllä totta, että pyrin olemaan kohtelias kaikille jotka vaivautuvat kommentoimaan. Ehkä olen sisäistänyt sen nykyään vallitsevan käsityksen, että älykkäät ihmiset ovat loistavan vittumaisia tyyppejä jotka herättävät kunnioitusta olemalla ilkeitä tastapuolisesti kaikille ihmisille. Ja älykkyyttähän pidetään suuressa arvossa, eikä tietenkään syyttä. Jokainen haluaisi olla älykäs ja riipaisee ikävästi kun huomaa ettei pidetä oikein älykkäänä. Mutta ei voi mitään, täytyy vain yrittää kestää tyhmyytensä. 05.07.2006 - 08:40
Se on kyllä kauhean ihanaa, että Parnasson
päätoimittaja Jarmo Papinniemi tuon tuostakin törmää ihmisiin jotka
ovat kiinnostuneita naisviihdettä puolustavasta jutustani joka
julkaistiin Parnassossa viime keväänä. Sillä minähän en törmää
tällaisiin ihmisiin ikinä enkä missään. Mitä nyt joku kollega joskus
sähköpostissa purkaa mieltään. En muista että kukaan toimittaja tai
juttua väsäävä on koskaan kysynyt minulta mielipidettä tästä asiasta,
mitä suotta, kaikkihan on nyt sanottu siinä Parnassossa. Sieltä täältä
kuulen näitä huhuja että juttua on jossakin käsitelty, sen pohjalta on
ehkä kirjoitettu juttu johonkin toiseen lehteen. Joskus saatan jopa
lukea kolumnin jossa minun käsittääkseni kommentoidaan tätä Parnasson
juttua, mutta koska kolumnissa ei mainita suoraan mihin juttuun siinä
viitataan, olen pysynyt hiljaa, koska aina on se mahdollisuus että
kolumnissa onkin viitattu johonkin toiseen vastaavaan juttuun eikä
minuun laisinkaan. Jos puhutaan eräästä naisviihteen puolustajasta,
niin olen varmuuden vuoksi hiljaa, koska saattaahan olla aivan
mahdollista, että tässä maailmankaikkeudessä pyörii joku toinenkin
suurenmoinen typerys, joka on takonut päätään suomalaisen
kirjallisuusmaailman mäntyihin.
**** Vanhan kirjallisuuden päivätkin menivät. Olin ponnekas ja osallistuin erääseen seminaariin koska seurueeni jäsen halusi nähdä Tere Wadénin. Yleisöä oli paikalla käsittämätön määrä, vaikka aihetta olisi joku suomalaisen äidinkielenopetuksen läpikäynyt pitää hiukan kulahtaneenakin. Seppo Knuuttila onnistui saamaan jotain irti impivaaralaisuudesta ja hän ilahdutti minua huomiomalla, että nämä Impivaarajutut ovat aika lailla miesten maailmaa. Niin ovat kirjapäivätkin, hyvin säästellen oli löydetty naisesiintyjiä tilaisuuksiin. Tere Wadénin esitelmän aikana minä nukahdin. Tapio Koivukarin raumanmurre herätti minut hetkeksi. Mutta sitten hän luopui murteesta ja vaivuin ajatuksiini. Lopussa blogikollegat esittelivät mitä kaikkea kiinnostavaa runouden alalla blogeissa tapahtuu. Yritin kiinnostua, mutta lopulta ajatus ulkopuolella etenevästä aurinkoisesta päivästä alkoi vaatia veroaan ja viileät kaljatuopit terassilla nautittuina kiinnostaa enemmän kuin amerikkalainen avantgarderunous. Kohdeyleisöä nuo bloegievankelistat olisivat ehkä voineet innostuksensa keskellä ajatella hiukkasen enemmän, mutta eihän tuolla korkealentoisuudella tunnetusti ole mitään ylärajaa. Mitä ylempää viheltää ohi, sitä hienompaa. Ja juu, hyttysenpuremat kutiavat aivan vimmatusti, eikä niihin auta mikään kortisoni, niin että lomaäreys alkaa olla aika kolossaalista luokkaa joten turha vinoilla mitään. 29.06.2006 - 10:44
Olen ihan pikkuinen. Haukottelen lämpimässä vuoteessa ja kylven keltaisten verhojen läpi siilautuvassa valossa. En vielä tiedä maailmasta mitään mutta tunnen mistä suunnasta lämpö tulee. *** 22.06.2006 - 08:16
Kuuman päivän nihkeä ilta. Liikenne tärisyttää vanhaa taloa. Vieras istuu minua vastapäätä. Minä ajattelen, mitä tuokin tuossa. Kaiken pitäisi olla jotenkin toisenlaista että se kelpaisi minulle. Sitten minä kuitenkin alan puhua, koska eihän minulla ole parempaakaan tekemistä ja CSI alkaa vasta yhdeksältä. Yllättäen vieras sanoo: mutta tuohan on hienoa. Aivan kuin olisi kuunnellut. Kun hän alkaa puhua, minä kuuntelen. Me puhumme koko illan mitä nyt välillä olemme hiljaa ja mietimme mitä nyt sitten mietimmekin. **** Naapuri hoitaa minun takiaistani. Hän nyppii rikkaruohot ja kastelee. Jotta takiainen ei tuntisi oloaan yksinäiseksi hän on ympäröinyt sen lupiinilla vuorenkilvillä sitruunatimjamilla ja kylvänyt kehäkukkaa. Takiainen kukoistaa. Minusta on mukava istua sisällä ja ajatella kuinka takiainen seinän takana kasvaa ja vahvistuu. Kohta se varmaan kukkii. ***** Antini runotorstaille jonka aiheena oli hedelmä. Tästä alkaa lomakausi. Varmaan päivittelen blogiani tämän tästä, mutta en ehkä yhtä ahkerasti ja korkeatasoisesti kuin tähän asti. Oikein iloista juhannusta kaikille lukijoilleni ja varsinkin teille ihanille ihmisille jotka olette jaksaneet kommentoida. 18.06.2006 - 09:17
Kirjani
Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin ei herättänyt edes kotikaupunkini
ystävällishenkistä sanomalehteä kirjoittamaan siitä kohteliasta, sen
paremmin kuin vähemmänkään kohteliasta arvostelua. Kirja on
käsittääkseni noteerattu kahdessa lehdessä, Yhteishyvässä ja
Tiedonantajassa. Muistaakseni en ole antanut yhtään tähän kirjaan
liittyvää haastattelua, mutta kävin kyllä munaamassa itseni Kritiikin
päivillä. Valitettavasti en onnistunut olemaan se oljenkorsi joka
murtaisi kamelin selän, toisin sanoen mikään, ei niin mikään ole
muuttunut. Seuraamastani blogista
tosin huomasin että Kuopion kaupunkilehti olisi pohdiskellut
romantiikan kirjallisuuskirousta. Tällaiset uutiset ilahduttavat aina,
olkoonpa jutun sävy mikä hyvänsä, koska siinä vaiheessa kun joku tuntee
tarvetta pohdiskella romantiikan asemaa kirjallisessa kentässä, se
osoittaa että jotain on korvien välissä liikahtanut ja sehän aina antaa
toivoa, vaikka ei ehkä toivoa olekaan.
Saamani julkisuuden musertavasta vähäisyydestä huolimatta kirja näyttää olevan loppuunmyyty. Sinne meni, sillä tuskinpa kannattaa odotella uutta painosta, niiden kanssa ollaan nykyään niin nuukia, kuten kollega on pahoitellen huomannut. Pitäisiköhän kirjoittaa toinenkin rakkausromaani. On minulla ideakin sitä varten. Ja Tammisaarikäsiskseni on lepovaiheessa joten aikaakin olisi, varsinkin kun ei tällaisilla ilmoilla kai muutakaan voi tehdä kuin hikoilla istuintyynsä märäksi tietokoneen ääressä. No ei vaan, kyllä minä aion lomailla ja olen jo nytkin ollut aika ohuella langalla kiinni näissä hommissani. Noista kriitikin päivistä vielä sen verran, että olen saanut "merkittäviltä tahoilta" tukea ja kannustusta. Kirjani on ollut hyvä, suorastaan loistava ja olen ollut merkittävä romanttisen viihteen puolustaja ja esitaistelija. Se on tietysti mukavaa. Huono puoli vain on siinä, että mikäänhän ei muutu niin kauan kuin näitä viestejä lähetetään vain minulle. Minä en millään yksinäni pysty tätä asiaa muuttamaan ja suoraan sanoen minä en enää edes välitä. Olen siis päässyt samaan paatumuksen tilaan kun menestyneemmät kollegani. 15.06.2006 - 15:33
En ymmärrä mitään mutta miksi minun tarvitsisikaan, tartun käsittämättömään ja pidän kiinni. Kesäinen tuuli nostaa minut taivaalle, hei hei. Sieltä käsin näkee paremmin, muistaa enemmän, on helpompi hengittää. **** Panokseni runotorstain tämän viikon haasteeseen. 10.06.2006 - 21:26
Ajattelin
vahvistaa huojuvaa kirjailijaidentiteettiäni ja osallistuin
Kirjailijaliiton yleiskokoukseen. Kummallinen päähänpisto. Mutta
kun minä olen viime aikoina ollut muutenkin niin sosiaalinen. Ehkä minä
kuvittelin että kannattaisi mennä kuuntelemaan selvitystä
kirjailijoiden taloudellisesta asemasta, sellainen on nimittäin jälleen
kerran tehty ja muistaakseni minäkin vastasin kyselyyn. Eikä koskaan
kannata kieltäytyä ilmaisesta lounaasta, varsinkaan jos omaa
keskimääräisen kirjailijan tulot.
Missä kaksi tai useampi kirjailijaa kohtaa, siellä alkaa valitus. Niin monin tavoin meitä on elämämme aikana kohdeltu väärin. Apurahoja ei anneta, kirjoja ei julkaista, ihmiset eivät lue, johtokuntaan ei valita ja pyörästä puhkesi rengas. Kokous jonka piti kai olla lähinnä läpihuutojuttu, meni raivokkaaksi riitelyksi joka vain jatkui ja jatkui vaikka minäkin äidyin lopulta huutamaan että lopettakaa jo. Meillä oli siellä takaseinällä neljän naisen äänetön oppositio joka pari tuntia jatkuneen vatvomisen jälkeen alkoi saada tarpeekseen. Kiehtova oli kyllä seurata tuota riitelyn dramaturgiaa. Ensinnäkin se oli aivan täysin miesten hommaa, naiset eivät siihen osallistuneet. Ensimmäisiä puheenvuoroja leimasi pakahtunut kiukku, joka vasta-argumenttien lietsomana äityi vähemmän pakahtuneeksi. Yhden jos toisenkin kasvot alkoivat punottaa ja minusta tuntui kuin jalkaakin olisi poljettu. Noin puolentoista tunnin kohdalla riitely saavutti kulminaatiopisteensä kun iäkäs ja järjestöelämää kokenut kollega summasi kokouksen annin ja totesi liiton tilan murheelliseksi. Siitä alkoi tyynnyttelyvaihe. Jauhaminen jatkui vielä puolisen tuntia, mutta sovinnollisemmissa merkeissä ja lopussa sitten jo naureskeltiin iloisesti. Minä en ollut käyttänyt yhtään puheenvuoroa koska riidan kohteena ollut asia ei herättänyt minussa minkäänlaisia intohimoja, mutta olin aivan kuolettavan uupunut eikä minulle tullut mieleenkään lähteä Littera Balticaan kuuntelemaan kirjailijoiden puheenvuoroja puhumattakaan että olisin osallistunut Lounais-Suomen kirjailijoiden iltabileisiin, mihin minua kohteliaasti oli myöskin kutsuttu mukaan. Mutta siis minä en kerta kaikkiaan ole niin sosiaalinen että jaksaisin tuollaista koko armaan päivän. Ei puhettakaan. Minä lähdin mökille ja join salmiakkikossua verannalla ja toivuin minkä kykenin. 08.06.2006 - 14:23
Vihreys voimistuu kunnes kadottaa hohtonsa ja alkaa vähitellen kellastua. Pian kuulaat, kylmät päivät varisevat unelmieni ylle ja hiekka jaloissani rahisee jäisenä. Ei siihen niin kauaa ole. Ei, en halua masentaa teitä. Vielä nyt ei kesä ole edes huipussaan, mutta varjo jonka kukkiva syreeni heittää taloni seinään muistuttaa minua siitä mistä elämässä on kysymys. Me pyörimme avaruudessa me pyörimme avaruudessa me pyörimme avaruudessa. **** Tuli niin alakuloinen fiilis, kun kustannustoimittajani ilmoitti, että syksyllä ilmestyvä kirjani on valmis. Siis nyt on tavallaan syksy. Kuvan kirjasta ja selostuksen sisällöstä voi käydä lukemassa tuolta jos viitsii. 01.06.2006 - 17:31
odotin että minuus puhkeaisi kukkaan
mut se menikin hukkaan niin etten huomannutkaan ***** Ja sitten pukkasi vielä meemin: Kaljahuolto on pelastettu, poika sai neuvotelluksi kauppaan muutaman jääkaapin käyttöoikeuden. Auto vinoparkkiin, ja harppoessani kauppaan törmään oven edessä Timo Korhosen jyhkeään olemukseen. Ihmiset ovat sammuneet asfalttille, heidät kierretään, autoilla ajetaan yli. Miehet ojensivat pensasatsalean mitä hienoimman etiketin mukaisesti. Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi. Paitsi etten minä kehtaa haastaa näitä ihmisiä, joita nyt käytin hyväkseni. ***** 24.05.2006 - 11:36
Kun riittävän koville ottaa
koiraskin poikii, vanha nuortuu ja kaavoihinsa kangistunut uudistuu. Siis jos ei kerta kaikkiaan muu enää auta ja joskus voi niin käydä ettei muu auta niin hyvä jos tämä auttaa. Uudistukaamme. **** Tuon kummempaan en nyt yltänyt. Kömpelö viritelmäni liittyy Runotorstain julkaisemaan virikkeeseen, piti siis kirjoittaa runo uudistumisesta. Minähän olen mitä suurimmassa määrin uudistunut kaikin tavoin, mitä ei välttämättä ehkä hullumpi huomaakaan, mutta siis vaikeahan niin epämääräisestä asiasta on vääntää runoa, varsinkaan ihmisen joka ei osaa runoja kirjoittaa. Mutta typyköiden Tui ja Maria idea on hurmaava ja ajattelin laskea riman sopivan alas, mikä minulla näissä runojutuissa käy ihan luonnostaan. Mutta ryhtykäähän ihmiset muutkin runoilemaan! Se on helppoa ja hauskaa, varsinkin jos ei vaadi itseltään liikoja. **** Huomaan olevani Sanojen ajan viikon kirjailija. "Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on mainio teos. Se on puhdaspiirteinen rakkausromaani ja samalla lajin hilpeä parodia... Ellilän valtti huumorin lisäksi on, että hän tekee teoksensa päähenkilöistä moniulotteisia ja kiinnostavia hahmoja. Hän kirjoittaa taitavasti rakkausromaanien lajikonventioiden mukaan ja saman aikaisesti muokkaa ja kääntää päälaelleen samoja konventioita." **** 15.05.2006 - 10:55
Mitä
mieltä olette uteliaisuudesta, onko hyve vai pahe? Olen huomannut
olevani hirvittävän utelias ihminen. Uteliaisuuteni ei kohdistu
tasapuolisesti kaikkeen ja jokaiseen, vaan joskus käy niin että kohtaan
ihmisen joka herättää minussa hellittämätöntä, pakottavaa
uteliaisuutta. Haluaisin tietää tällaisesta ihmisestä kaiken. Jos näen
hänet jossain, tuijotan herkeämättä, vaikka tiedän että tuijottaminen
on rumaa ja itse hämmennyn aina jos huomaan jonkun tuijottavan.
Kuitenkin voin joutua niin oman uteliaisuuteni ja tiedonjanoni valtaan
etten pysty hillitsemään itseäni, vaan tuijotan lumoutuneena
uteliaisuuteni kohdetta ja haluaisin tallentaa hänen ilmeensä ja
äänensävynsä ja olemuksensa jokaisen yksityiskohdan muistiini. Tietysti
haluaisin myös dokumentoida tällaisen ihmisen esimerkiksi ottamalla
valokuvia ja nauhoittamalla puhetta, mutta se ehkä olisi jo liian
huomiotaherättävää ja voisi johtaa vaikeuksiin.
Jos olen tällä tavalla pakkomielteisesti kiinnostunut jostain ihmisestä, strategiani on yleensä ollut hillitä itseäni. Olen kertonut itselleni, ettei saa tuijottaa, ei saa häiritä toista jatkuvilla kysymyksillään, ei saa ilman lupaa, viekkaudella ja vääryydellä uida toisen liiveihin, vaan pitää olla korrekti. Mikä tarkoittaa, etten utele ihmiseltä henkilökohtaisia asioita enkä tunkeile muutenkaan hänen reviirilleen vaan pyrin olemaan oma miellyttävä, asiallinen itseni. No tuo oli kyllä vitsi. Joskus tulee sellainen tunne, että haluaisi antaa periksi ja katsoa mihin päädyn jos lakkaan pyristelemästä vastaan. Jos tuijotankin kiinnostukseni kohdetta niin intensiivisesti kuin haluan, tuppaudun seuraan ja pommitan häntä tunkeilevilla kysymyksilläni. No huonostihan minun siinä varmasti kävisi, voin vain kuvitella. Tällaisista pakkomielteistä on kirjoitettu aika monta dekkaria ja trilleriäkin. Yleensä näkökulma on ihmisessä joka joutuu tällaisen hellittämättömän, ihastuneen vainon kohteeksi. Mutta minulle tuli nyt mieleen että pitäisikö kirjoittaa romaani tällaisen kaltaiseni vainolaisen näkökulmasta. No, varmaan niitäkin on jo kirjoitettu. 13.04.2006 - 10:47
Meneillään
oleva Tiinan juhlavuosi tuntuu herättävän mielenkiintoa naispuolisissa
toimittajissa. Tuntui erikoiselta, että Helsingistä tuli toimittaja
luokseni tehdäkseen kymmenen minuutin radiohaastattelun. Siis että
tällä kertaa minä sain olla se vuori jonka luokse Muhammed saapui, eikä
tarvinnut itse vääntäytyä minnekään järkyttyneen kiitollisena siitä
että saan suunvuoron. Leivoin toimittajalle mehevän piirakan siitä
hyvästä.
Ohjelman on kaavailtu tulevan ulos tiistaiaamuna kymmeneltä. Kanava on radio Suomi. Kymmenessä minuutissa ei tietenkään ehdi sanoa paljonkaan ja tärkeimmät jutut tuli juteltua haastattelun jälkeen. Mutta olen iloinen siitä, että tyttökirjatkin voivat nykyään ylittää uutiskynnyksen ja että ilmapiiri on muuttunut niistä ajoista jolloin oli aivan luonnollista pitää nuortenkirjoja toisarvoisena kirjallisuutena. Monet tietenkin edelleenkin ajattelevat niin, mutta harvat kehtaavat sitä ääneen tunnustaa. Tuoreessa muistissa on eräs keskustelu jossa miespuolinen kollega kertoi että aikuisille kirjoittaminen on paitsi vaativampaa, myös merkittävämpää kuin nuorille kirjoittaminen. Ja tämän hän tiesi siitä että hän oli itse kirjoittanut paitsi aikuisten kirjoja myös nuortenkirjan. Minä vain mietin, että jospa nuortenkirjan kirjoittamisen helppous kuvastaa kuitenkin enemmän hänen omaa asennettaan, sitä kuinka paljon hän oli valmis paneutumaan asiaan. Itse en ole koskaan kokenut että nuorille kirjoittaminen olisi helpompaa kuin aikuisille kirjoittaminen. Toimittaja kysyi eikö riitä että julkaistaisiin kirjoja jotka on suunnattu sekä tytöille että pojille? Minusta tyttökirjoja tarvitaan. Tarvitaan kirjoja joissa keskitytään niihin haasteisiin jotka elämä asettaa tytöille. On varmasti asioita jotka kolahtavat yhtä paljon tyttöihin kuin poikiinkin, mutta on myös sellaisia asioita joiden kanssa nimenomaan tytöt joutuvat tekemisiin. Minusta tarvitaan kirjoja, joissa kerrotaan tyttöjen elämästä ja joiden keskeiset henkilöt ovat tyttöjä. Jälkeen päin aloin miettiä onko se tosiaan niin, että jos romaanin päähenkilö on tyttö, kysymyksessä on automaattisesti tyttökirja. Mutta jos päähenkilönä on poika, romaania ei pidetä automaattisesti poikakirjana, vaan se on vain yleispätevästi nuortenkirja? Mistä tämä kertoo jos näin on? Pääsin myös esittämään vallankumouksellisen väitteeni että poikien/miesten kannattaisi lukea tyttökirjoja, varsinkin jos heistä tuntuu etteivät he ymmärrä tyttöjen/naisten ajatuskulkuja. Tytöistä kertovien kirjojen kautta naisten maailma voisi ehkä hiukan avautua. Mutta pojat/miehet luonnollisesti kavahtavat ajatusta tyttökirjojen lukemisesta. Se koetaan yhtä kastroivana kuin vaatimus että miesten pitäisi imettää. Tai sitten ne eivät muuten vain kiinnosta lainkaan. **** Liitin linkkilistalleni Diogeneksen jonka synkeyteen tuntuu kätkeytyvän humaania ymmärrystä, ehkä jopa nyrjähtänyttä huumoria ellen ole aivan väärin tulkinnut. Ikuiset filosofian ylioppilaat luonnollisesti ovat aina sydäntä lähellä. 02.04.2006 - 14:05
No
niin, esitelmä on nyt sitten pidetty. Pistin sen tuonne sivuihin
varmuuden vuoksi. Ei se esitelmä ihan tuommoisenaan toteutunut,
antauduin tilanteen vietäväksi. Kehuin että kriitikot näyttivät läheltä
katsoen kilteiltä, mikä ei kyllä oikeastaan ollut ihan totta, mutta
minun oli aivopestävä itseni että yleensä uskalsin sanoa ne asiat jotka
olin tullut sinne sanomaan. Unohdin myös sanoa joitakin sinänsä
tärkeitä asioita kuten esim. minkä vuoksi miesten suosima viihde on
legitimoitunut, mutta pelkästään naisille kohdistetulle viihteelle ei
ole käynyt samoin. Se oli nimittäin yksi niitä kysymyksiä joihin
minulta odotettiin vastausta.
Minun oli kyllä tarkoituskin olla lievästi provosoiva, mutta nyt minusta tuntui että olin ehkä liiankin provosoiva, koska sain yleisöltä kommentteja joihin en ollut ollenkaan varautunut. Minua mm. epäiltiin naisvihasta. Sangen yllättävä veto ja menin sanattomaksi. Kun yritin vastata, tilaisuuden puheenjohtaja sanoi: "mutta tuo ei liity tähän, tuo on aivan eri asia." En ymmärtänyt mikä ei liittynyt tähän ja eri asia kuin mikä? Jäin miettimään sitä niin hartaasti, että seuraavan vastaväittäjän kommentin sisältö meni minulta ohi ja kun minun sitten siihen kommenttiin olisikin annettu vastata, minulla ei ollut mitään sanottavaa. Otso Kantokorpi ihmetteli väitettäni että naisten romanttinen viihde olisi vaikuttavaa kirjallisuutta, siis siinä mielessä että se vaikuttaisi lukijaan. Hän kertoi lukevansa paljon dekkareita eivätkä dekkarit ole millään tavalla vaikuttaneet häneen. Jälkeenpäin ajattelin kuitenkin että kyllähän kaikki vaikuttaa meihin jollakin tavalla. Ei ehkä aina sillä tavalla mitä tekijät ajattelevat, mutta kuitenkin. Ehkä silloin kun puhutaan että joku kirja vaikuttaa, ajatellaan mullistuksia psyykessä ja maailmankuvassa. Näinhän dramaattista sen ei toki tarvise olla. Erinäiset keskustelut naisten romanttista viihdettä vastustavien naisten kanssa ovat vain johdattaneet minut ajattelemaan että jotkut vastustavat romanttista viihdettä edelleenkin nimenomaan siksi, että se herättää nuorissa naisissa vääränlaisia odotuksia rakkauselämän suhteen, siis vaikuttaa lukijoihin epätoivotulla tavalla. Käsittääkseni minun epäiltiin lietsovan naisvihaa kun toin esiin tämmöisen näkökulman. Ikään kuin pitäisin naisia tyhminä. Mutta siis en minä ole keksinyt tätä ajatusta itse. Kysymyksessähän on juuri tuo rouva Bovaryn dilemma. Rouva Bovaryhan pirstoi oman avioliittonsa koska hänellä oli valheellisia romanttisia kuvitelmia elämästä miehen kanssa. Ja tämä perinne elää. Romanttista viihdettä edelleenkin vastustetaan tästä näkökulmasta. Se ei toki ole ainoa tapa lähestyä genreä, mutta edelleenkin sitkeästi elossa. Ei kai se minun vikani ole? Eteisessä ihanat nuoret naiset tulivat kiittämään minua puheenvuorosta ja käskivät olla välittämättä joidenkin erikoisista kommenteista. Ellen olisi jäyhä satakuntalainen olisin varmaan halannut. 18.03.2006 - 10:17
Maalainen
toteaa eilisessä pääkirjoituksessaan että jutustelu tässä blogissa on
tyhjänpäiväistä. Mutta eihän minun tarvitse kirjoittaa syvällisiä ja
teräviä analyyseja esim. dr Philistä koska maalainen tekee sen muniensa
suomalla arvovallalla paljon minua paremmin. No jos vakavasti puhutaan
minulla ei ole peniskateutta lainkaan, ainakaan sen jälkeen kun luin
mitä Jatulintarhassa kirjoitettiin vitun epistemologiasta. Vitullisella
naisella oli myös valta pilata miehisiä esineitä, kuten
metsästysvälineitä tai teräaseita: jos vitullinen nainen astui kirveen
yli, se tylsyi oitis. Toivotaan ettei kukaan vitullinen nainen kävele sanojesi yli maalainen, niin etteivät nekin vain ala tylsyä.
No mutta sitten varsinaiseen asiaan, jota minulla ei tietenkään ole, mutta ajattelin mainostaa koska olen jälleen lukenut kirjan. Kysymyksessä on Michael Ondaatjen Anilin varjo. Ondaatje tuli ainakin minun tietoisuuteeni kirjallaan Englantilainen potilas, josta tehtiin se romanttinen elokuvakin joka puolestaan pyöri kuukausitolkulla elokuvateattereissa. Minäkin kävin sen katsomassa, mutta minulle elokuva oli aika yhdentekevä. Luin kirjan ja pidin siitä enemmän. Nyt sitten Mikaelin sivukirjastossa silmiin osui Ondaatjen kirja Anilin varjo. Mikään uutuushan tämä kirja ei ole, mutta minä en koskaan ole ollutkaan uutuuksien perään. Anilin varjo kertoo Sri lankan sisällissodasta ja minua se kiinnostaa siksi että edelleenkin mietin Suomen sisällisotaa, jota tosin käytiin aivan erilaisissa oloissa. Mutta sisällissotien logiikassa lienee aina jotain samaa, käydään niitä sitten missä tahansa. No tämä on vain arvaus, en ole sotahistorioitsija. Erityisesti minua kiinnosti kuvaukset lääkäreistä jotka tekevät pakon edessä työtään mahdottomissa olosuhteissa. Ilman lääkkeitä, ilman tarvikkeita. Minua kiinnostaa se koska olen kovasti yrittänyt eläytyä siihen mitä isoisäni koki kun 27-vuotiaana lääketieteen kandina otti vastaan pestin Tammisaaren vankileirillä. Oli siellä ainoana lääkärinä ja katseli vierestä kun ihmiset kuolivat. Tietysti hänellä oli helpompaa koska silloin sota oli jo loppu. Tässä tarinassa sota oli koko ajan meneillään ja sitä käytiin kolmella rintamalla. Ondaatje kirjoittaa yksinkertaisesti ja onnistuu synnyttämään ihmeellistä runoutta joka vaikuttaa suoraan tunteisiini. Sodan vaikutukset ihmispsyykelle tulevat ymmärrettäviksi. Olen kiitollinen kirjailijoille jotka avaavat minulle maailmoja joihin minulla ei onneksi muulla tavalla olisi pääsyä. 16.03.2006 - 06:51
Kun
minulle tiistaina soitettiin ja kerrottiin että olen saanut apurahan,
olen ollut sen jälkeen vähän hurlumhei. Tiedän nyt että saan kirjoittaa
tämän vuoden rauhassa ja se näköjään sitten vaikuttaa minuun niin että
keskittymiskyky, jossa ei muutenkaan ole ollut hurraamista, katoaa
täysin ja huinin ympäriinsä toistaitoisena ja tuskin ymmärrän mitä
ympärillä tapahtuu.
Minua hävettää kirjoittaa rahasta. Oikeat taiteilijat eivät puhu rahasta. Rahasta puhuminen ei ole kiinnostavaa. En minäkään viitsi lukea juttuja joissa taiteilijat valittavat sitä ettei heillä ole rahaa. Milloinkas taiteilijoilla muka olisi tarpeeksi rahaa, eihän niille mikään riitä. Mikä laulaen tulee se viheltäen menee, vaikka minä olen kyllä aikamoinen penninvenyttäjä. En muista milloin olisin käynyt kampaajalla ja kyllä kyllä, se tosiaan näkyy. En juuri ostele kirjoja muuten kuin joskus pengon niitä alekoreja. Nyt viimeksi ostin Mark Twainin huvittavan pienen kirjan Mikä on ihminen. Twain käy sokraattista keskustelua pyrkimyksenään osoittaa, että ihminen on täydellisesti ympäristönsä tuote, kaikki tulee ulkopuolelta. Se minne satumme syntymään, määrää sen millaisia meistä tulee. No en näin äkkipäätä pysty väittämään vastaan, kyllä minä varmaan aika erilainen olisin jos olisin sattunut syntymään vaikka Afganistaniin. Tuskin olisin enää hengissäkään. Ihminen toimii myös aina luonteensa mukaan. Luonne määrää kaiken. Toiset ovat iloisia ja onnellisia tapahtuipa heille elämässä mitä hyvänsä. Toiset ovat murheen murtamia tapahtuipa heille millaisia onnenpotkuja hyvänsä. Täytyy myöntää että tuossakin on jotain perää. Twain myös osoittaa kirjassaan varsin kiistattomasti ettei ihminen tee mitään pyyteettömästi. Tekipä hän millaisen epäitsekkäältä vaikuttavan hyvän työn tahansa, taustalla on aina ihmisen halu miellyttää ensisijaisesti itseään. Toisin sanoen jos minä vaikka luovuttaisin tuon apurahani nälkämään lapsille, se ei suinkaan olisi pyyteetön teko niin kuin joku voisi kuvitella. Rahan lahjoittamisesta tulisi minulle kuitenkin hyvä mieli, tuntisin itseni hyväksi ihmiseksi ja sehän on varsin mainio tunne. Twainin mielestä tämä tunne olisi lahjoitusoperaationi perimmäinen motiivi, ei suinkaan halu auttaa esim. Afrikan sarvessa kuivuudesta kärsiviä ihmisiä. Halu tuntea itseni hyväksi ihmiseksi ei kuitenkaan ole niin suuri että luopuisin apurahastani. Teen kompromissin. Pidän rahat itselläni, mutta jaan kymmenykset valitsemilleni järjestöille. Voisin oikeastaan nyt tehdä sellaisen päätöksen, että joka kerta kun saan apurahan, siitä menee tietty prosentti jollekin järjestölle. Kunpa nyt muistaisin tämän vielä siinäkin vaiheessa kun ahneus yllättää. 11.03.2006 - 08:32
Ulkopuolinen: Mutta
olen niin armottoman yksinkertainen, että uskon vakaasti siihen, että
jos ihminen on synnyttänyt hyvän työn ja uskoo siihen, niin
kustannuspuoli ei ole ongelma. Työtä se saattaa teettää.
Elvis:Asiahan ei minulle kuulu, mutta näin maallikosta tuntuu tosi epätodennäköiseltä, että jotain sellaista, jolla todella on merkitystä, jäisi Suomessa kustantamatta. Nostan tämän jutun esiin tuolta edellisen päreen kommenttiketjun hänniltä koska vastaukseni uhkasi venyä turhan pitkäksi. Olen Ulkopuolisen kanssa täsmälleen samaa mieltä, kustannuspolitiikka pitäisi kyetä unohtamaan silloin kun kirjoittaa.Kustannuspuoli ei minunkaan nähdäkseni ole yleensä ongelma jos työ on todella, todella onnistunut. Mutta epäilen että jos julkaistaisiin vain onnistuneita käsikirjoituksia, Saaran manaama kirjatulva ei olisi ongelma. On tosiasia että jatkuvasti julkaistaan paljon vähemmän onnistuneita käsikirjoituksia. En sano että pitää olla näin ja että minunkin täytyy saada julki huono kässäräni koska kerran muutkin saavat, sanon vain etten voi millään uskoa kaikkien Suomessa julkaistavien kirjojen olevan onnistuneita, mitä se "onnistuneisuus" sitten tarkoittaakin ja kuinka se mitataan. Myynnillä, vai palautteen määrällä vai palautteen laadulla, vai omalla tuntemuksella siitä minkä arvoinen työ nyt on tullut saatettua julki? Ulkopuolinen totesi että hyvin onnistuneen työn jälkeen olo on orgastinen. Olen vilpittömän kateellinen noin selkeästä hyvän työn mittarista. Itse koen ehkä kirjoittamiseen liittyviä pikkuorgasmeja siellä täällä työstämisen aikana, mutta en voi sanoa että käsikirjoituksen valmistuessa oikeastaan tietäisin onko se hyvä vai huono. Yleensä epäilen sen olevan jotain siltä väliltä. Se saattaa tietenkin tarkoittaa, etten ole koskaan kirjoittanut todella hyvää käsikirjoitusta (ja siltä minusta kyllä aina tuntuukin, inhoan kaikkia valmiita kirjojani, en oikein kestä katsoa niihin päinkään) tai sitten me ihmiset olemme tässäkin erilaisia. Omalla kohdallani olen alistunut siihen etten ehkä koskaan saa syntymään mitään täydellisen onnistunutta käsikirjoitusta. Kaikki mitä kirjoitan muistuttaa minua ja on sen vuoksi varsin epätäydellistä. Joskus onnistun paremmin kuin joskus. Olen tällä hetkellä aika tyytyväinen syksyllä ilmestyvään nuortenkirjaani, mutta mieleni saattaa vielä muuttua. Elvis sanoi, ettei usko minkään todella merkittävän jäävän Suomessa kustantamatta. Sellainen tunne minullakin on, mutta toisaalta, mitä on merkittävä kirjallisuus? Ja kuinka monella julkaistulla kirjalla on merkitystä? Ja merkitystä kenelle? Kuka tämän mittaa? Kenellä on viimeinen sana? Sen verran kuin minä olen tätä asiaa tarkastellut, minä olen tullut siihen tulokseen ettei kirjan merkitys ole pelkästään käsikirjoituksen ominaisuus. Yhtä paljon se on vastaanoton ominaisuus. Mistä kirjasta kaiken paljouden keskellä tulee merkittävä? Kun syksyllä ilmestyy kymmeniä toiveikkaita esikoisteoksia, millä perusteella niiden joukosta valikoituu se yksi josta kaikki puhuvat? Se yksi kirjoittaja joka kiertää kaikkialla ja antaa lausuntoja kaikesta mahdollisesta? Johtuuko se tosiaan siitä että vain yksi kirja on onnistunut, vain yksi kirja on todella merkittävä. Vai sittenkin myös jostain muusta? 08.03.2006 - 19:38
Hahmo kyseli aloittelevan kirjailijan selviytymispakettia. Hän oli lukenut Tero Niemen juttua Haluatko kirjailijaksi, helppoa ja hauskaa.
Jutun pointti on siinä, että kirjoittaminen voi olla helppoa ja
hauskaa, mutta kustantajan löytäminen ei. Luonnollisesti Niemen juttu
kolahtaa jokaiseen joka on joskus kustantamojen ovia kolkutellut tai
suunnitellut sellaiseen ryhtyvänsä.
Julkaisseeksi kirjailijaksi on jutun mukaan kolme tietä. 1. Käsistä vain kustantamoon ilman kontakteja tai muita meriittejä, ja sitten toivotaan että se on tarpeeksi hyvä. 2. Voi myös ryhtyä missiksi tai urheilijaksi, mikä auttaa kustannuspäätöksen syntymisessä koska julkkiksen tekemä kirja myy vaikka olisi heppoisempikin. 3. Kontaktiverkon avulla voi junailla kässärinsä jonon ohi niin että se tulee edes luetuksi. Jutusta tuli ainakin minulle sellainen olo että ellei aloitteleva kirjailija ole missiainesta, niin ehkä olisi satsattava ihmissuhdeverkkoon. En kiistä teoriaa, mutta siitä huolimatta palauttaisin kysymyksen siihen mistä alunperinkin liikenteeseen lähdettiin, eli käsikirjoitukseen. Kirjoittaminen nimittäin voi kyllä olla helppoa ja hauskaa, mutta kirjoittaa niin että se kiinnostaa myös kustantajaa, se on jo vaikeampi paikka. Kustannustoimittajat ovat äärimmäisen nirsoja. He ovat lukeneet kaiken ja tietävät kaiken. Mikään inhimillinen ei ole heille vierasta. Sen lisäksi he joutuvat ajattelemaan myykö tämä kirja, onko sillä mahdollisuuksia kulttimaineeseen, miellyttääkö se mahdollisesti kriitikoita. Jos kirjoittaja löytää reijän kustannustoimittajan henkisestä panssarista, hänellä on kohta kädessä kustannussopimus, olipa reitti mikä tahansa. Omasta kokemuksesta sanoisin, että suhteiden avulla saa kyllä sen kässärinsä nopeammin siihen kustannustoimittajan pöydälle, mutta ei juuri sen pidemmälle. Voihan tässä tietysti olla perskohtaista vaihteluakin. Monet tuntuvat ajattelevan, että kustannustoimittajat etsivät hyviä käsikirjoituksia. Minusta tuntuu että he kuitenkin enimmäkseen etsivät kiinnostavia käsikirjoituksia. Hyvä ja kiinnostava ovat kaksi hiukan eri asiaa, vaikka ei tietenkään haittaisi jos nämä ominaisuudet myös yhdistyisivät. Eli vaikka kustantamon etsiminen on kinkkistä touhua niin kustantamoja kiinnostavan kässärin kirjoittaminen se vasta kinkkistä onkin. Tämä systeemi ei millään tavalla takaa sitä, että parhaat kässärit pääsisivät mukaan tuotanto-ohjelmiin. Se takaa vain, että kustantamojen mielestä kiinnostavimmat kässärit pääsevät tuotantoon asti. Kustantamot voivat olla väärässä ja usein ovatkin. Usein ne ovat kuitenkin oikeassa, ainakin mikäli niiden kustannustoiminta on kannattavaa. Siksi minä en väheksy kirjoittajien tsemppaamista. Jos tsemppaaminen auttaa ylittämään itsensä ja luomaan parempia kässäreitä, niin sehän on juuri sitä mitä tarvitaan. Tietenkin on hyvä tietää realiteetit. Kuinka suuri osa kässäreistä hylätään ja muuta sellaista. Mutta sen tiedon ei saa antaa kangistaa, muuten kirjoittaminen ei suju. Joskus kyllä näin aika monta kirjaa julkaisseena konkarina ajattelen sitäkin että kirjoittajan kannattaisi yleensäkin siirtää näkökulma siitä julkaisukysymyksestä siihen kirjoittamiskysymykseen. Koska ei siitä kirjan julkaisemisesta ole ihmiselle elämäntehtäväksi. Kirjoittamisesta voi olla. 06.03.2006 - 11:46
Jouduin keskeyttämään kirjoitustyön ja tekemään korjauksia syksyllä
ilmestyvään kirjaani. Nimeäkin piti vielä miettiä, koska markkinointi
ei ehkä pitäisi ehdottamastani nimestä "Vaihdokkaat". Kirjoitin tämän
kässärin viime syksynä. Sen piti alunperin olla kuvaus kahden
tytön ystävyydestä, mutta sitten minulle ilmestyi kolmaskin tyttö. Näin
hänet vilaukselta eräässä tapahtumassa ja vähän myöhemmin, istuessani
eräänä iltana tässä koneen ääressä, olin näkevinäni saman hahmon
istumassa sohvalla tuossa tietokoneeni takana. Tietenkin tiesin ettei
siellä kukaan istu, mutta oli hämärää, huoneessa ei ollut muuta valoa
kuin tietokoneen monitorista vuotava hohde ja näin silmänurkastani
varjon sohvalla. Silloin muistin heti tytön jonka olin nähnyt siellä
tilaisuudessa ja tajusin että hänen piti päästä tarinaani. Tytön
olemuksessa oli jotain puhuttelevaa. Se ei ollut pelkästään hänen
pituutensa ja huomattava ylipainonsa. Hän oli kuin toteemipaalu siellä
väentungoksessa.
Mutta lukiessani käsikirjoitustani nyt, huomasin että tarinassa on mukana sellaisia asioita joita en ollut ajatellut siellä olevan. Huomaan että tarina ottaa mutkan takaa kantaa hedelmöityshoitolakiin. Ei kyllä onneksi niinkään siihen että onko naispareilla oikeus vai eikö ole oikeutta saada hedelmöityshoitoja. Käsikirjoitus vain nostaa esiin kysymyksen millaista on elää jos ei tunne isäänsä, jos ei tiedä isästään mitään. Minun ei kuitenkaan ole tarkoitus esiintyä ehjien heteroseksuaalisten perheiden mannekiinina. Uskon että lapsi voi elää tyytyväisenä melkein millaisessa perheessä tahansa, kunhan tuntee itsensä rakastetuksi ja hyväksytyksi. Mutta toisaalta biologinen vanhemmuus on voimatekijä. En tiedä johtuuko se kulttuurista ja kasvatuksesta vai onko siinä jotain myötäsyntyistä. Kun päiväkodeissa ja kouluissa askarrellaan isänpäiväkortteja ja tehdään sukupuita, lapset joilla ei ole tietoa isästään ovat vaikeuksissa. En väitä että vaikeudet olisivat ylitsepääsemättömiä. Tässä minun tarinassani äiti vain ei ollut hoidellut tilannetta parhaalla mahdollisella tavalla. Tällaiset havainnot oman käsikirjoituksensa tiedostamattomista sisällöistä ovat kuitenkin aina jonkin verran yllättäviä ja huolestuttaviakin. Epäilen että käsikirjoituksistani olisi kaivettavissa myöskin sellaista maailmankuvallista sisältöä, jota en lainkaan tiedosta. En ehkä edes tajua millainen punaniska olen. 05.03.2006 - 11:57
On noilla kirjakauppiailla
murheet. Kirjoja on liikaa eikä niillä ole enää arvoa. Sisällön
sisällyksetön tuottaminen olisikin siis syytä lopettaa ja
kirjailijoiden pitäisi paneutua useiksi vuosiksi ellei jopa
vuosikymmeniksi yhden arvokkaan teoksen laatimiseen sen sijaan että
niitä nyt pukkaillaan maailmalle kerran vuodessa. Tai jopa kolme kertaa
vuodessa, kuten minulle kävi viime vuonna. No, tänä vuonna on tulossa
vain yksi, mutta tuskinpa lohduttaa Saaraa tämä tieto kun siellä
kirjatsunaminsa keskellä yrittää pysyä järjissään. Olen niin pahoillani
kaikkien onnettomien kirjakauppiaiden puolesta, kun typerät kirjailijat
ja kustantamot ne vain suoltavat koreissa kansissa maailmalle silkkaa
tyhjää.
Eilisessä Turun sanomissakin pohdittiin että kannattaako kevyen kirjallisuuden vuoksi tuhlata metsiä ja painaa tarinoita kirjoiksi. Toki onkin niin, että fiksumpaa on örveltää kapakoissa ja lätkämatseissa kuin kirjoittaa ja lukea sisällyksetöntä kirjallisuutta, vaikka en minä sitä aina ihan ymmärräkään että millä tavalla se on arvokkaampaa. Se on tietysti ikävä kun siellä alennuskoreissa pyörii kirjoja jotka eivät kelpaa kenellekään. Mutta voisiko sen kuitenkin antaa anteeksi kirjailijalle ja kustantamollekin, koska erityisen merkittäviä, suuntaa antavia ja uutta luovia ja mitä nyt milloinkin ihmeellisiä teoksia syntyy vain silloin tällöin. Koskaan ei voi kirjoittaessaan eikä vielä julkaistessaankaan olla aivan varma, että tuleeko siitä nyt loistava menestysteos, vai floppi. Jos nämä asiat tietäisi etukäteen niin varmaan sitä sitten aina kirjoittaisi sellaisen hienon menestysteoksen joka ei ehtisi kirjakaupan alennuskorissa kellastua. Mutta sepä minusta vasta harmi olisi jos kirjoittaisi yhtä kirjaa viisi vuotta ja sitten sekään ei kelpaisi kenellekään. Olen ajatellut että parempi kirjoittaa viisi kirjaa jotka kaikki kelpaavat itselle ja joista edes yksi kelpaa jollekin toisellekin. Tai kuten usein myös käy, yksi kelpaa yhdelle, toinen toiselle, mutta vain harvoin koituu kirjailijalle sellainen ihmeellinen onni että hänen vaatimaton teoksensa kelpaisi ihan jokaiselle. Mutta tätähän on hyvän maun vartijoiden mahdoton ymmärtää. 26.02.2006 - 19:21
 Sinappiset käärepaperit lepattavat raukeasti kauppatorin mukulakivetyksellä. Nakkikioskin kulmalla kaunis poika jakaa lentolehtisiä ja todistaa ihmeellisestä rakkaudesta, joka on tullut ihmisten osaksi. -Aika pantavan näköinen, sanoo lantiohousutyttö kaverilleen. He pysähtyvät kuuntelemaan. -Avaa sydämesi Herralle, niin saat kokea suuren siunauksen, poika sanoo ja hymyilee tytöille. -Mä haluaisin rakastua, lantiohousutyttö sanoo. –Mä en edes muista milloin mä olisin viimeksi ollut jonkun ihanan pojan kanssa sängyssä. Joelta nousee usvaa joka tarttuu lyhtypylväisiin hopeoiden ne hetkessä. ********* (Turussa kävelykadulla on usein sellaisia valtavan kauniita nuoria ihmisiä jotka yrittävät käännyttää välinpitämättömiä ohikulkijoita. Minä aina pysähdyn kuuntelemaan jos olen liikkeellä yksin. Tämän mininovellin kirjoitin jo viime keväänä ja se tuli mieleen kun näin taas ne nuoret ihmiset. Muokkasin juttua vähän. Taustalla on 7 virkkeen novellin kaava. Pidensin novellia virkkeellä ja muutenkin vähän rikoin kaavaa.) 18.02.2006 - 10:33
Jostain syystä minulla on pienestä pitäen ollut sellainen tunne, että minulla on Tehtävä. Muistan opiskeluaikana tunnustaneeni tämän tuntemuksen ystävälle, joka sanoi heti, että ihmiset joilla on Tehtävä, toteuttavat sitä tehtäväänsä, eivätkä juokse kapakoissa miesten perässä. Hän toisin sanoen ei uskonut, että minulla olisi Tehtävä.
Loukkaannuin toki hiukan enkä sen koommin puhunut tehtävästäni. Olen
yrittänyt ymmärtää mistä tunne tehtävästä voi tulla. Muistan miten
istuin vanhassa Venäjältä peräisin olevassa pinnatuolissa ja tajusin
nämä kaksi asiaa: että minä olen kuolevainen ja että minulla on
tehtävä. Oletan olleeni noin viisivuotias silloin. Samoihin aikoihin
pelkäsin että vatsassani kasvaisi matoja. Isoäiti sanoi nimittäin, että
jos kaivaa nenäänsä ja syö mitä sieltä löytyy, saa matoja
vatsaansa.
Vuosien myötä tunne Suuresta Tehtävästä on haalistunut. On alkanut vakavasti näyttää siltä ettei tällainen hattarapää saa elämässään mitään ihmeellistä aikaiseksi, kunhan nyt jotenkin selviytyy päivästä toiseen. On kuitenkin jotain mikä etäisesti on alkanut muistuttaa tehtävää, nimittäin naisviihteen puolustaminen jolle ei näy loppua. Esiintymiseni Parnassossa on huomattu (muutenkin kuin yllättävinä sähköpostiviesteinä sieltä sun täältä) ja minua on pyytetty Kritiikin päiville puhumaan kirjallisuuskritiikin sokeista pisteistä. Minulle esitetty kysymys kuuluu: Miksi miesten suosimat viihteenlajit on yksi kerrallaan legitimoitu, mutta naisviihteelle ei ole käynyt samoin? Jos jokin on varmaa niin se, ettei tämä ole sellainen tehtävä josta lapsena/nuorena haaveilin. Kuten mieheni sanoi luettuaan Parnasson juttuni: Et erityisesti välitä romanttisesta viihteestä, kirjat joita kirjoitat, eivät ole erityisen romanttisia, kuitenkin puolustat intohimoisesti romanttista viihdettä. Eikö tässä ole jokin ristiriita? Kyllä minä itsekin koen että siinä on ristiriita. Mutta en minä niinkään puolusta romanttista viihdettä, vaan puolustan niiden naisten oikeutta, joita tällainen kirjallisuus kiinnostaa, lukea kirjoja ilman nolatuksi tulemista ja heidän oikeuttaan saada näistä kirjoista informaatiota samojen kanavien kautta jotka palvelevat muitakin kirjallisuudesta kiinnostuneita ihmisiä. Kritiikin päivien organisaattori pyytää minulta tiivistelmää siitä mitä aion sanoa, joten kirjoitan tästä aiheesta blogissani lähipäivinä. Pyydän jo etukäteen anteeksi jokaiselta jota aihe tympii. Ei ehkä kannata tulla katsomaan mikäli huomaa blogin päivittyneen. Kritiikin päivä on 1.4, niin tosiaan aprillipäivä. Pitäisikö vielä kumminkin varmistaa, että se palkkiolupaus pitää kutinsa? Ja että minua ihan oikeasti pyydettiin puhumaan tästä asiasta. Entä jos kysymyksessä onkin hauska pila? 13.02.2006 - 18:43
Kirstillä
oli punainen lippalakki jossa oli valkoinen tupsu. Välitunnilla Kirsti
hyppäsi narua. Pialla oli ruskeat silmät ja valkoiset
lettinauhat. Hänelläkin oli hyppynaru. He hyppivät kilpaa, Pia oli
nopeampi. He katsoivat toisiaan ja nauroivat. Pialla oli poskessa
ihottumaa. Sitten he pistivät kielet yhteen. Pian kieli oli viileä ja
märkä ja se tuntui hiukan pelottavalta.
Kirsti meni käymään Pian kotona. Pia asui samassa talossa kuin Tervakangas. Tervakangas oli lihava pisamainen nainen joka kerran ompeli Kirstille joulujuhlamekon. Mekko oli tummansininen ja siinä oli hopeanvärisiä paljetteja. Tervakangas poltti ketjussa tupakkaa siinä toivossa että laihtuisi, mutta vielä se ei ollut tehonnut. Pian kotona oli päivällä verhot ikkunoiden edessä ja piti liikkua hiljaa koska äiti nukkui. Veljen huoneessa oli sänky petaamatta ja unen haju leijui sen ympärillä. -Minä näytän sinulle jotain, Pia sanoi ja otti jalkalistan takaa valokuvan jossa oli naisen karvainen haaroväli. He tutkivat kuvaa vaiti. -Aika ruma, vai mitä? Pia sanoi. Kirsti nyökkäsi. Ruma oli. Sitten ulko-ovi kolahti, Pia tunki kuvan takaisin piiloon ja he ryntäsivät ulos huoneesta. Pian isoveljellä roikkui tupakka suupielessä ja silmien alla oli vihertävänharmaat varjot. He kuuntelivat levottomina miten isoveli kolisteli huoneessaan. -Mitä se tekee jos se tajuaa, että me on nähty se valokuva, Kirsti kysyi. -Ei se nyt mitään uskalla tehdä kun äiti on kotona, Pia sanoi. 11.02.2006 - 08:26
Ristolla
oli soikeat, surulliset kasvot ja iso villapaita jonka sisällä hänen
luiseva vartalonsa liikkui kuin pesäänsä vetäytynyt pieni eläin.
Kirstillä oli liivihame ja hikinen tukka, ulkona oli leikitty
lumisotaa. Oli myöhäinen iltapäivä. Koulun käytävä tuoksui sulaneelle
lumelle, kumisaappaat tömisivät. Ikkunoista vuoti sisään vain aavistus
harmaata, marraskuista valoa.
-Hei kato, Risto sanoi. Hän nappasi Kirstin kädestä myssyn ja heitti sen korkean kaapin päälle. -Kato itse, Kirsti sanoi. Hän otti Ristolta lakin ja sulloi sen roskakoriin. Hän ei huomannut opettajaa joka oli juuri tulossa portaita ylös. -Pyydä heti anteeksi Ristolta, opettaja sanoi. Hän oli pieni mies jonka katsetta ei erottanut paksujen linssien läpi. Kirsti tunsi opettajan kuivien sormien puristuksen olkapäässä ja häneltä pääsi poru. -Anna anteeksi Risto, hän sai vaivoin sanottua. -Saat anteeksi, Risto sanoi. He eivät katsoneet toisiaan silmiin. Riston leuka vapisi. Sitten piti mennä tunnille. Kirsti ei pystynyt keskittymään opetukseen miettiessään miten myssyn saisi pois kaapin päältä. Risto istui viistosti edessä. Hän vastasi opettajan kysymyksiin selkeällä, totisella äänellä. Hänen korvalehtensä olivat punaiset ja läpikuultavat. Risto alkoi kulkea kotimatkoilla Kirstin perässä, vaikka asui itse toisella suunnalla. Kirsti piti kiinni myssystä, toista kertaa sitä ei mihinkään heitettäisi. Aluksi Risto piti välimatkaa, mutta vähitellen hän tuli yhä lähemmäksi. Ja eräänä päivänä hän tuli ihan rinnalle ja sanoi: -Serkkuni sai syntymäpäivälahjaksi marsun. -Minulla onkin kaksi kania isoäidin pannuhuoneessa, Kirsti sanoi. Mäkisen hattuliikkeen kohdalla Risto lähti omaan suuntaansa. Seuraavana päivänä Risto kulki Kirstin kanssa kotiportille asti. -Haluaisitko nähdä kanit? Kirsti kysyi. -Haluaisin, Risto sanoi. Kirsti otti avaimen kivijalassa olevasta halkeamasta, avasi painavan oven ja astui koksilta tuoksuvaan alustaan. Pannuhuoneen metalliovi oli vasemmalla. Raskas salpa piti ensin nostaa ylös, vasta sitten ovi avautui. Pannuhuoneessa oli musta, humiseva keskuslämmityskattila. Kirsti pelkäsi että joskus se vielä räjähtäisi. Kanit olivat häkissä ikkunan edessä. Toinen oli harmaa ja toinen valkoinen. Kirsti avasi häkin ja antoi Riston ottaa harmaan kanin syliinsä. Myöhemmin Kirsti on tullut ajatelleeksi, että kani ja Risto muistuttivat aika paljon toisiaan. 03.02.2006 - 11:07
Viimeisen kirjoittajatapaamisen jälkeen olen ollut erityisen hyvällä
mielellä. Ryhmä on hauska. Ihmiset ovat rohkeita ja avomielisiä ja
ihmettelevät vilpittömästi toistensa elämää joka pieninä episodeina on
puolentoista vuoden aikana purkautunut ulos teksteinä. Niitä on
luettu ja pohdittu yhdessä, vaihtelevin tunnelmin. Muistelen että
alussa oli jännitteisempää, enkä oikein tiedä missä vaiheessa tunnelma
on muuttunut. Harmi etten ole tehnyt itselleni minkäälaisia
muistiinpanoja. Sen muistan, että viime kevään viimeisessä tapaamisessa
nauroimme varmasti puoli tuntia erästä hirvittävän traagista tarinaa
vankikarkurista joka oli piileskellyt huussin alla paskasaavissa.
Kirjoittaja itse nauroi niin paljon ettei oikein pystynyt lukemaan
juttuaan. Jälkeenpäin seurakuntakeskuksen siivooja kyseli minulta
huolestuneena, että mitä siellä suljetun oven takana oikein tapahtui,
kun ihmiset nauroivat niin paljon.
Nyt viimeksi kokoontuminen sujui suurin piirtein niin, että jokainen luki vuorollaan rakkaudesta kirjoittamansa tekstin, joka saattoi olla novelli, tuokiokuva, runo. Huomattavan usein tekstin lukemista seurasi jonkun ryhmäläisen esittämä lapsenomainen, vilpitön, ihmettelevä kysymys, jonka seurauksena muut räjähtivät nauramaan. Sitten naurua jatkui noin 5-10 minuuttia. Mietin kyllä, että pitäisikö minun keskeyttää nauraminen, mutta kohtuuankea seurakuntasali tuntui pimeänä talvi-iltana täyttyvän ihmeellisestä valosta kun ihmiset nauroivat toistensa elämälle. Naurussa ei ollut mitään pahanilkistä, vain aitoa ihmettelyä ja riemua siitä kuinka omituisia asioita meidän mielessämme liikkuu. Kuinka hassuja olemme kaikki. Ohjaajan tehtääväni toteutin lähinnä katkaisemalla nauramisen jossain vaiheessa, lausumalla muutaman kirjoittamisen tekniikkaan liittyvän huomion ja antamalla vuoron seuraavalle, niin että kahden tunnin aikana jokainen ehtisi lukemaan tekstinsä. Olen vetänyt näitä elämäkerrallisen kirjoittamisen kursseja monia ja jokainen ryhmä on tietenkin yksilö. Jokaiseen ryhmäänsä aina kiintyy ja on aina hienoa nähdä, miten ihmiset rohkaistuvat ja avautuvat sekä kirjoittajina että muuten. Mutta tämän ryhmän kohdalla minulla on sellainen olo kuin he olisivat tulleet tälle kurssille nimenomaan nostaakseen minua ylös murheenalhosta. Aloimme jo suunnitella yhteistä kirjallisuuspiiriä. Minusta olisi mukava jatkaa tämän porukan kanssa, vaikka kurssimme päättyy antologian julkaisemiseen toukokuussa. Länsi-Suomen opisto järjestää muuten kurssin Elämäntarinat talteen kirjoittamalla. Ajankohta on 12.6-22.6.2006. Olen siellä opettajana, mikäli kurssille tulee väkeä. Tuolta varmaan löytyy lisätietoja. 18.01.2006 - 08:08
Kiiltomadossa on noussut keskustelua samasta Niin & Näin lehden pääkirjoituksesta jonka pistin jo aikoja sitten halki, poikki ja pinoon täällä. Teen Räsäset ja siirrän tänne viimeisen kommenttini, koska tämä blogi toimii myös muistikirjana itselleni. Usein keskusteltaessa kirjallisuuslehtien ja päivälehtien kulttuurisivujen linjauksista (kuten mikä kirja pitää arvostella, mikä jättää arvostelematta) näkökulma on kirjassa ja kirjailijassa. Kirjallisuuslehden tehtävä on nostaa esiin kirjoja ja kirjailijoita jotka muuten jäisivät tuntemattomaksi. Lehti voi tarjota hiukan julkisuutta ja julkisuus pitää antaa kirjailijalle joka sen laadukkuutensa vuoksi ansaitsee ja joka ei todennäköisesti sitä muilla keinoin saa. Tämä on ihan hyvä periaate, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tällaisia lehtiä saa minun puolestani olla ja seurailen niitä itsekin. Lukijana vain kaipaisin rinnalle kirjallisuuslehteä, jonka näkökulma olisi toinen. Joka ei ajattelisi itseään kirjallisuuden myynninedistäjänä, vaan pyrkisi herättämään keskustelua yhteiskunnasta, sen arvoista, päämääristä, siitä mihin uskotaan. Tästä näkökulmasta 7 päivää lehtikin on kiinnostava ja tutkimisen arvoinen. Kuinka moni on syvällisesti perehtynyt esim. kyseiseen julkaisuun? Sitä on helppo halveksua ja kauhistella. Minäkin pöyristyn joka kerta kun selaan sen läpi bussimatkalla. Mutta se on äärettömän suosittu. Miksi? Haluaisin syvällisemmän selityksen kuin että ihmiset nyt vain ovat niin hemmetin tyhmiä. *** Ja sitten meemi lyhyesti. Tui haastoi minut miettimään lempielokuviani. Kirjaan tähän nyt joitakin aivan sattumanvaraisessa järjestyksessä ja yritän samalla luonnehtia, miksi ne ovat merkinneet minulle niin paljon. 1. Magnolia - Se kertoo itsensä hyväksymisen vaikeudesta ja välttämättömyydestä niin että ihoni nousee kananlihalle. 2. Maurice -Tämäkin oikeastaan kertoo itsensä hyväksymisen välttämättömyydestä. 3. Seksiä, valheita, videonauhaa -Tämän olen nähnyt vain kerran, sattumalta. James Spader on unohtumaton. Mistähän elokuva sitten kertoi? Ehkä surusta. 4. Fargo -Ihanan valoisa rikoselokuva jossa tapahtuu uskomattomia hirveyksiä. Sopii oikeastaan katsottavaksi sen jälkeen kun on lukenut Eero Ojasen Hyvyyden maailman. 5. Veden poika, tunisialainen elokuva joka kertoo riipaisevasti pikkupojan varttumisesta siihen ikään, että hänet sysätään naisten helmoista pois miesten kylmään maailmaan. 6. Palatsin hiljaisuus, tunisialainen elokuva naisen asemasta arabimaassa. 7. Siipirikot, vanhaa kunnon neuvostoliittolaista tuotantoa, humaani, pakahduttava kertomus sotaorvoista. 8. Jäähyväiset Matjoralle, myös neuvostoliittolainen. Riipaiseva kertomus kylästä joka jää tekojärven alle. 9. Bambi. Ei voi mitään, se vain on niin ihana. 10. Äideistä parhain. Kertomus anteeksiantamisen välttämättömyydestä. 05.01.2006 - 07:59
Paetkaa te, jotka olette saaneet tarpeeksenne viihdekirjallisuuden vatvomisesta koska nyt se taas jatkuu.
Edellisen päreen kommenteissa Louhi totesi, että romanttisen viihteen kaavamaisuus puuduttaa ja hän kaipaa lukemaltaan ennalta arvaamattomuutta. Todellista ennalta arvaamattomuutta on mielestäni vain postmodernissa sirpaleproosassa. Jos romaani kertoo tarinan, se on aina jonkin verran kaavamainen koska "tarina" itsessään jo on kaava. Lukiessani kirjoja narratiivisesta terapiasta minulle valkeni, että me pyrimme koko ajan kertomaan itsellemme tarinoita elämästämme. Tai siis emme pyri, vaan kerromme. Siitä näemmekö elämämme seikkailuna, vai tragediana riippuu millaisia asioita kaikista elämän tapahtumista poimimme aineksiksi omaan elämäntarinaamme. Tragediaa elävä valikoi ja antaa merkityksiä eri asioille kuin ihminen joka näkee elämänsä seikkailuna. Tarina ei voi olla millainen tahansa. Sillä on alku ja loppu ja välillä sen täytyy kokea pikkuhuipennuksia ja sitten isompia ja lopussa asiat ratkeavat. Se on siis kaava. Jos minkäänlaista kaavaa ei ole, kirjan lukeminen käy hyvin hankalaksi, joskaan ei tietenkään mahdottomaksi. Mutta voisi tietysti ajatella näin, että mitä kaavamaisempi, sitä suurempia ihmisjoukkoja se koskettaa. Mitä vähemmän kaavaa, sitä poikkeuksellisempaa on kyetä uppoutumaan tällaiseen hengentuotteeseen. Olen ajatellut, että kirjat voi laittaa jatkumolle jonka toisessa päässä on kioskiproosa, toisessa päässä postmoderni sirpaleproosa. Astevaihtelua tapahtuu siis välillä erittäin kaavamainen - ei kaavaa. Jos erittäin kaavamaiselle antaa numeron 10 ja ei-kaavamaiselle numeron 1 voisi sanoa että romanttiset romaanit sijoittuvat jatkumolla kohtiin 10-3. Tuo 3 on hilseestä, mutta tarkoitan, että kaavamaisuuden aste vaihtelee erittäin kaavamaisesta sellaiseen jossa kaava ei ole kovin selkeästi havaittavissa. Korkeakirjallisuuden voisi väittää sijoittuvan asteikolla kohtiin 8-1, eli kohtuullisen kaavamaisesta ja ennalta arvattavasta täysin käsittämättömään. Hyvänä esimerkkinä voisi olla vaikka Panu Rädyn esikoisteos. Kerron nyt vielä kirjat jotka minä luin. Siis Johanna Marttila: Hannin majatalo, Näkemiin Helkala Tuija Lehtinen: Kokoomateos Miehiä ja menestystä Enni Mustonen: Brysslinkaalia, Seitsemäs aalto Anita Aure: Luvaton avain Mari Timonen: Kaviopolkka Jane Green: Anoppiahdistus Nancy Thayer: Kuumien aaltojen kerho Yksikään näistä kirjoista ei asettunut kaavamaisuusasteikollani kymppiin. Minusta ne olivat siellä kutosen pinnassa enimmäkseen. 02.01.2006 - 16:32
Niin & näin lehden pääkirjoituksessa Mikko Lahtinen kaipaa uutta, suomalaista kirjallisuuslehteä, joka J.V.Snellmanin henkeen yhdistäisi kirjallisuuskritiikin ja yhteiskuntakritiikin. En voi muuta sanoa kuin hurraa tällaiselle ajatukselle, koska itseänihän on vuosikaudet ihmetyttänyt ja uuvuttanut kirjallisuuslehtien pyrkimys mahdollisimman tiukasti keskittyä "korkeakirjallisuuteen" ja kirjallisuuskeskustelu on nähty hyvin kapeasti erilaisiin esteettisiin kysymyksiin liittyvänä akateemisena viisasteluna. Mikko Lahtisen kaavailemassa lehdessä ei syrjittäisi mitään kirjallisuudenlajia, eikä painotettaisi vain "hyvää" kirjallisuutta. Yhteiskunta- ja mediakriitikin näkökulmasta katsottuna usein juuri "huono" kirjallisuus on Lahtisen mielestä kaikkein vaikutusvaltaisinta kirjallisuutta. (Sain siis työkalupakkiini yhden hyvän syyn miksi rakkausromaaneja pitäisi arvostella päivälehtien kulttuurisivuilla. Koska ne ovat vaikutusvaltaista kirjallisuutta. Itse tajusin luettuani joulukuun aikana kymmenkunta romanttista romaania, että nehän ovat omalla tavallaan hyvin poliittisia teoksia, ne heijastavat yhteiskuntaa ja naisen asemaa, mutta toisaalta niiden tarinoilla taas puolestaan on vaikutuksensa lukijoiden elämään. Eikä niiden vaikutusvalta katoa sillä että niitä pidetään epäkirjallisuutena. Minusta naisviihteen ja maailman suhteesta pitäisi keskustella. Siis ihan totta.) Lahtinen nostaa esiin myös mediakritiikin, jota suomalaisessa kirjallisuuskeskustelusta puuttuu. Miten median maailma on organisoitu, miten sen organisaatiot ja julkisuuden muodet liittyvät toisiinsa. Lahtinen nostaa esiin Sanoma-WSOY:n ja Yhtyneet kuvalehdet. Julkisuusbisneksessä on ongelmansa. Kirjallisuus riittävän laajasti tulkittuna voisi tarjoa lähtökohdan keskustelulle yhteiskunnan keskeisistä ongelmista. ... Pauliina haastoi minut kertomaan kenen blogia haluaisin tänä vuonna lukea. Onpa vaikea tehtävä. Jos Jumala bloggaisi, olisin aika kiinnostunut hänen blogistaan, mutta ei taida olla odotettavissa. Olen varmaan aika tylsä, mutta siis minua ei mitenkään erityisesti kiinnosta julkisuudenhenkilöiden blogit, ei edes sellaisten ihanuuksien kuin esim. Anthony Hopkins tai Kevin Spacey. Mutta jos äidilläni olisi blogi, lukisin sitä varmasti. Lukisin myös veljeni ja luultavasti kenen tahansa muunkin sukulaiseni blogia. Olen muuten toivorikkaasti odottanut milloin joku sukulainen eksyy tänne, mutta vielä ei ole ollut havaittavissa suurta kävijäryntäystä siitä suunnasta. 30.12.2005 - 17:09
Luin vekkulin kirjan. Parempaa laatusanaa en nyt tähän hätään keksi. Kysymyksessä on tietenkin JP Koskisen Viisi todistajaa,
joka aiheensa puolesta tuntui kalutulta, vaikka no, siis mikäpä ei
tuntuisi kun kaikki tarinat on jo aika monta kertaa veivattu läpi,
joten tuon olisi voinut jättää sanomatta. Ja pitää kyllä myöntää, että
lisäselvitystä noihin maailmanhistoriallisiin tapahtumiin kaipaa, koska
Uuden testamentin jutut ovat vähintäänkin epämääräisiä. Ihan totta.
Olen nyt lukenut evankeliumeja läpi ja monta kertaa on käynyt mielessä
että nämä kirjoittajat olisivat tarvinneet pätevää kirjoittajaohjaajaa.
Olisin voinut antaa muutaman hyvän vinkin jos olisin ollut silloin
paikalla, mutta olisivatkohan he kuunnelleet minua?
Mutta ei minun pitänyt siitä puhua, vaan tästä JPK:n kirjasta joka ei kyllä sekään mitään varsinaisesti selvennä. Shown varastavat nämä tyypit jotka pyörivät Jeesuksen ympärillä, kuka mistäkin syystä ja päähenkilö jää yhtä arvoitukselliseksi kuin ennenkin. JPK luo Jeesuksestaan hiukan yksinkertaisen ja loputtoman kärsivällisen ja lempeän hahmon jossa ei ole kertakaikkiaan minkäänlaista vihaa eikä kiivautta, vaan pelkkää rakkautta kärsivää ihmiskuntaa kohtaan. Kuuluisan kiukunpuuskan temppelissa rahanvaihtajien pöytien kaatamisineen hän selittää valheeksi jota vastustajat levittivät pilatakseen Jeesuksen maineen. Mutta sehän ei sitten onnistunut ja maine kasvoi entisestään. JPK:kin viittaa lyhyesti Jeesuksen mahdollisesti tuntemaan syyllisyyteen siitä, että hänen vuokseen kaikki poikalapset tapettiin, mutta hän itse säästyi koska Joosef sai ilmoituksen paeta perheensä kanssa Egyptiin. Tämän syyllisyysteeman ympärillehän Saramago rakensi oman komean ja surullisen eepoksensa Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Viidessä todistajassa ei tähän tematiikkaan kuitenkaan enempää syvennytä, vaan annetaan kunnia erilaisten henkisesti enemmän tai vähemmän alamittaisten todistajien moniääniselle ja sangen inhimilliselle kakofonialle. 26.12.2005 - 08:46
Olen pudonnut näiden päivien läpi kuin kivi. Se on tuntunut
miellyttävältä sitten kun uskalsin antaa itselleni luvan. Eilisen
päivän aikana katsoin televisiosta neljää elokuvaa ja luin neljää
kirjaa enkä juurikaan poistunut sohvalta, edes bloggaamaan. Kissa oli
tyytyväinen. Aina kun olen sohvalla, se tulee päälleni. Ensin se on
tiiviillä kerällä ja varmistaa kynsillään että myös pysyy siinä jos
liikahdan. Mutta mikäli maltan olla aloillani riittävän pitkään, se
rentoutuu ja alkaa venyä kunnes muistuttaa puuhkaa. Silloin sitä voi
rapsutella vatsan alta, vaikka muuten se ei siedä sitä
lainkaan.
Tänään kuitenkin tuntuu siltä, että voisin tehdä jotain ja olen päättänyt mennä katsomaan Narnia-elokuvaa. Olen miettinyt mistä mahtaa johtua, etten minä ole lapsena lukenut Narnia-kirjoja. Olen varma että olisin rakastanut niitä mikäli olisin löytänyt ne. Mutta minulla ei ole niistä mitään muistikuvaa, vaikka luin Porin kirjaston lastenosaston kirjat läpi hylly hyllyltä ja lopulta kirjastonhoitaja päästi minut poistettujen kirjojen varastoon etsimään lisää luettavaa. Mutta ensimmäinen kontaktini CS Lewikseen on yläasteelta jolloin luokkakaveri luki Paholaisen kirjeopistoa. Luettuaan hän lainasi kirjan minulle ja minusta se oli huikea. Kirjoitin siitä aineenkin. Myöhemmin hankin kirjan ikiomaksi, mutta nykyään sen lukeminen ei ole tuottanut ahaa-elämyksiä. Narnia-kirjat löysin vasta kahdeksankymmentäluvun loppupuolella. Silloin televisiosta tuli Shadowlands, siis ei se suurtuotanto jossa Anthony Hopkins esitti CS Lewistä, vaan englantilaisten tekemä, jossa Joss Ackland oli pääroolissa. Katsoin elokuvan pikkuruisesta matkatelevisiosta ja jostain syystä se osui minuun kuin potku palleaan. Seuraavana päivänä menin kirjastoon ja lainasin sieltä kaiken mitä CS Lewikseltä löytyi. Narnia-kirjat ja sitten sellainen pieni kirja, Ilon yllättämä, jossa Lewis selvittää kuinka ateisti voi kääntyä kristityksi. Hän perustelee uskoa älyllisesti ja saa sen näyttämään järkiperäiseltä ratkaisulta. Minuun tämä järkeily ei ole koskaan vedonnut. On triviaalia ajatella että uskon pitäisi olla rationaalia. Edes Lewiksen kaltainen loogisesti päättelevä herra ei saa minua vakuuttumaan siitä. Oikeastaan hän on vedonnut minuun juuri päinvastaisesta syystä. Hänen elämänsä oli miellyttävässä järjestyksessä kunnes hän päätäpahkaa rakastui. Tosin kirjeenvaihto Joyn kanssa taisi olla vireillä jo vuosia ennen tapaamista, toisin kuin elokuva antoi ymmärtää, mutta amerikkalaisrouva pisti kuitenkin Lewiksen elämän paljon konkreettisemmin uuteen uskoon kuin kristinusko konsanaan. Eikä siinä ollut rationaalisilla päättelyillä ja perusteluilla suurtakaan sijaa. Hän kuunteli tunteitaan ja ne veivät hänet mankelin läpi eikä mikään ollut sen jälkeen enää ennallaan. Minusta tuntuu, että meidän pitäisi yleensäkin kuunnella paljon enemmän tunteitamme kuin nyt uskallamme tehdä. Arvostamme järkeä ja laiminlyömme tunteita, mikä taitaa usein johtaa järjettömyyksiin. Täältä löytyy lisää luettavaa Narniasta. Lisäys 18.40 Lyhyt kommentti elokuvaan: Oli iloinen yllätys huomata että kykenen eläytymään satuelokuvaan. Olin kyllä aika hyvin virittäytynyt koska alkupätkien aikana liikutuin kyyneliin siitä Finnairin mainoksesta missä pieni poro juoksee talvisen maiseman halki ja löytää lopulta emonsa. Se ei ehkä ole ihan normaalia. Mutta siis eläydyin sotaa pakoon lähteneiden lasten tilanteeseen ja minusta oli huikeaa kun vaatekaapin kautta löytyi tie ihmeelliseen Narniaan. Sotaa ja tappamista oli kuitenkin vähän liikaa minun makuuni, vaikka ymmärränkin että oli kysymys hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Kaikenlaiset pienet asiat vähän häiritsivät. Esimerkiksi se, että lapset ottivat vaatekaapista turkit ylleen mennessään kylmään Narniaan. Ja sitten sympaattiset majavat johdattivat heidät Aslanin luo, joka oli leijona. Siis eikö näitä eläimiä loukannut se, että lapset olivat pukeutuneet kuolleiden eläinten karvoihin? Minua se häiritsi. No pikkujuttu, CS Lewiksen aikaan eläinsuojelukysymykset eivät olleet niin pinnalla kuin tänään. Kun Aslan antoi elokuvassa henkensä Edmundin puolesta, minua itketti niin paljon että oli pakko purra vanttuita etten ulisisi ääneen. Pääsiäisen kertomus ei ole koskaan ennen vaikuttanut tunteisiini tällä tavalla. Ja kun Aslan sitten nousi kuolleista, teki mieli hypätä ylös ja huutaa halleluja. Elokuvan jälkeen tunsin itseni kuitenkin hiukan surulliseksi koska oikeassa elämässä eläimet kuolevat joka päivä meidän ihmisten puolesta, mutta eivät koskaan nouse kuolleista. 26.11.2005 - 18:00
Kirjallisuus ei saisi kuulemma olla kaavamaista. Tosin kirjallisuudella
ja kirjallisuudella on eroja. Dekkarien kaavamaisuutta moititaan
harvemmin kuin fantasian kaavamaisuutta romanttisen viihteen
kaavamaisuuksista puhumattakaan. Dekkareissa kaava on positiivinen asia
koska ihminen joka lukee dekkareita haluaa murhia ja jos murhaa ei
dekkarissa ole, se on paha. Jonkun mielestä jopa lukijan pettämistä.
Minäkin olen monesti nyökytellyt tälle viisaudelle ja miettinyt ahdistuneena ovatko nuortenkirjani kaavamaisia. Olen ollut helpottunut kun niitä ei muistaakseni ole juuri koskaan päivälehtien kritiikeissä moitittu kaavamaisiksi. Joskus olen nuorison suosimilta keskustelupalstoilta bongannut mielipiteen, että kirjani ovat tyypillisiä nuortenkirjoja, mikä tuomio on saanut poskeni kuumenemaan häpeästä. Tuntuu yllättävän kyseenalaiselta kirjoittaa tyypillisiä nuortenkirjoja. Ja itselle tulee tällaisen mielipiteen äärellä yleensä sellainen ole että minä teille tyypilliset näytän ja sitten muutama kirosana perään. Mutta onko kaavamaisuus pahasta? Vai onko niin, että me nimenomaan kaipaamme kaavaa. Tämä tuli mieleen kun lueskelin lehdestä juttua Pentti Linkolasta joka oli ollut puhumassa tekniikan alan opettajille ja opiskelijoille ympäristöongelmista "Suomi vuonna 2020" -tilaisuudessa. Ihminen tulee kuolemaan sukupuuttoon hyvin lyhyessä ajassa. Kahden, viiden tai kymmenen sukupolven aikana. Rakentaminen vie elintilan useilta sadoilta tuhansilta elämänmuodoilta pelkästään yhdellä neliömetrillä, Linkola sanoi ja kertoi heti perään Budapestin matkastaan.Kun muut ihastelivat jumalaisia katedraaleja, minä mietin, mitä ihania jäkäläkallioita paikalla olikaan ennen niiden röttelöiden rakentamista. Linkolan tuomiopäivän julistuksia lukiessani ajattelin, että Linkolallakin on kaava. Hänet on tilattu tuohon tilaisuuteen puhumaan juuri näin. Jos hän olisi tilaisuudessa puhunut Budapestin kauniiden katedraalien puolesta ja kertonut uskovansa, että ihmiskunta pystyy ratkaisemaan ekologiset ongelmansa, tilaajat olisivat varmaankin kokeneet itsensä suurenmoisesti petetyiksi. He olisivat kokeneet maksaneensa Linkolalle aivan turhasta. Linkolaa tilataan hänen tuomiopäivän profetioidensa vuoksi. Häntä tilataan siksi että hän on turvallinen puhuja. Tilaaja tietää saavansa juuri sitä tavaraa kuin mitä on tilattu koska Linkola ei poikkea kaavasta. Eipäilen että kaipuu kaavaan on yleisinhimillinen juttu emmekä pystyisi elämään ilman kaavoja. 18.11.2005 - 18:12
Kiiltomadossa
oli keskustelun tynkää aiheesta mikä kirja ansaitsee tulla
kirjoitetuksi. On kirjailijoita joita pidetään tärkeitä, mutta jotka
eivät juurikaan myy. Esimerkiksi yllättäen edesmenneestä Arto
Salmisesta on sanottu näin. Toisaalta on kirjoja jotka myyvät, mutta
joita ei pidetä tärkeinä. Voisin kuvitella, että Nancy Thayerin Kuumien
aaltojen kerho olisi tällainen kirja. Sen lisäksi että on tietenkin
myös kirjoja jotka sekä myyvät että joita pidetään tärkeinä. No ehkä
Juoksuhaudantie kävisi esimerkiksi tällaisesta paljon myyvästä ja
tärkeänä pidetystä kirjasta.
Mutta oikeastaan minä aloin pohtia tätä asiaa taas siksi, että tuosta Kiiltomadon keskustelusta pongasin tällaisen mielipiteen: Mutta lieneekö maailma sen tyhjempi ilman muutamaa tusinadekkaria tai romanttista hömppäkertomusta. Ei minua häiritse, että niitä ilmestyy, mutta tuskinpa se on suuri kulttuurinen menetys, jos joku pelkästään aivottomaksi viihteeksi tarkoitettu tekele vaikka sattuukin jäämään pöytälaatikkoon. Hassua sinänsä, että kappale on peräisin samalta Hanna-Riikalta jonka Parnassosta pongattua asennetta ehdin täällä jo aikaisemmin vähän morkkaamaan. Mutta näin olisi voinut sanoa melkein kuka tahansa tuntemani kirjallisuushenkilö joka ei itse koe kirjoittavansa tusinadekkareita tai romanttisia hömppäkertomuksia. Ja on sanonutkin, monta kertaa. Olen lukenut tämän saman ajatuksen hiukan eri muodoissa lukemattomia kertoja sekä Internetistä että eri päivälehdistä. Se on jonkinlaisen virallisen totuuden asemassa oleva uskontunnustus jota ei ole sopivaa asettaa kyseenalaiseksi mikäli haluaa saavuttaa uskottavuutta ja myös säilyttää sen. Sattumoisin tämä mielipide osui nyt hyvään saumaan, koska suunnittelen parhaillaan juttua naisten romanttisesta viihteestä ja tarkoitukseni on pohtia ja perustella miksi naisten romanttinen viihde on tärkeää. Siis lähestyn esimerkiksi juuri Thayerin Kuumien aaltojen kerhoa siitä näkökulmasta että ehkä olisikin ollut suuri kulttuurinen menetys jos kirjaa ei olisi käännetty suomeksi. Kirja varmaan täyttää kaikki ne tunnusmerkit joiden perusteella kulttuurisnobi voi kutsua sitä aivottomaksi tekeleeksi. Mutta onko se oikeasti aivoton tekele? Toisin kuin voisi kuvitella en ole romanttisen viihteen suurkuluttaja. Olen kirjoittanut salanimellä romanttista viihdettä ja jotkut omalla nimellä kirjoitetusta kirjoistakin on luokiteltu siihen genreen, mutta oma kirjallinen makuni on ollut vähän toisenlainen. Olen kuitenkin viihtynyt Kuumien aaltojen kerhon parissa ja se on jopa stimuloinut minua jotenkin. Kirjassa juoni on varmaankin tärkeä, mutta ei se millään muotoa ole ainoa tärkeä asia, toisin kuin usein kuulee väitettävän tämän tyyppisistä kirjoista. Minä ainakin aloin taas pohdiskella sitä ristiriitaa mikä liittyy itsensä laittamiseen ja kaunistautumiseen, koska ikääntyminen ja kauneus ovat yksi kirjan teemoista. Toisaalta laittautuminen on ihanaa luksusta jolla hemmotellaan itseä. Toisaalta se on rankkaa työtä, oikeastaan naisen kolmas työvuoro palkkatyön ja kotityön lisäksi. Oma henkilökohtainen kauneudenhoitotyö käy sitä työläämmäksi ja vaativammaksi mitä enemmän ikää tulee. Kirjassa on muitakin asetelmia jotka ristiinvalottavat aika järkyttävästikin tätä ulkonäkökeskeistä maailmankuvaamme. Ei kirja minusta tunnu mitenkään erityisen aivottomalta tekeleeltä, vaikka kyllähän monet asiat siinä järjestyvät yllättävän helposti ja miltei ihmeenkaltaisesti. Tosin ihmeiden aikahan ei millään muotoa ole ohi, niitä tapahtuu jatkuvasti ihan oikeassa elämässäkin. Mutta oikeastaan minä aloin nyt miettiä sitä, että miksi kirjojen pitäisi aina ollakaan niin aivollisia tekeleitä? Ei kai taiteen ainoa tehtävä voi mitenkään olla vedota järkeemme? Eikö sen pitäisi myös olla sydämen puhetta sydämille? No itse asiassa en ole vielä lukenut tuota Kuumien aaltojen kerhoa loppuun, piti vain rynnätä tässä kesken kaiken kirjoittamaan ylös nämä suuremmoiset ajatukset jotka aivottomasti pälkähtivät päähäni. Aivan kuin niiden katoaminen tuonne perjantai-illan usvaan olisi ollut suurikin kulttuurihistoriallinen menetys. 14.11.2005 - 20:05
Olin oikeastaan välillä jo unohtanut tuon aika mainion
televisio-ohjelman, jossa osataan keskittyä kirjoihin ilman sen
kummempia kommervenkkejä. Minä en oikein tiedä miten ne
suomenruotsalaiset sen tekevät, mutta ohjelma on minusta aina
kiinnostava ja uusia näkökulmia avaava, vaikkei siinä näköjään pyritä
yhtään mihinkään. Nytkin kolme äijää vain istui pöydän ääressä ja puhua
pälpätti kirjoista. Mutta he tekivät sen kiinnostavasti.
Haastateltavana oli Kjell Erling Genberg,
joka julkaisee viisikin kirjaa vuodessa ja jonka kirjoja Dagens Nyheter
ei välitä sivuillaan arvostella. Herrat etsivät syytä siihen miksi
Genbergin kirjat eivät kelpaa arvostelijoille, mutta eivät löytäneet.
Tosin olisihan se ehkä ollut aika epäkohteliasta kaukaa Göteborgista
raahattua vierasta kohtaan jos he olisivat siinä hänen kuullensa
todenneet ymmärtävänsä oikein hyvin miksi hänen kirjansa eivät kelpaa
arvoisan päivälehden kulttuuritoimitukselle.
Ohjelmassa nähtiin myös Tracy Chevalierin lyhyt haastattelu. Häneltä kysyttiin mitä hän pitää kirjojensa saamasta vastaanotosta. Chevalierin kirjoillahan menee sinänsä aivan hyvin, mutta niitä vain ei pidetä varsinaisena korkeakirjallisuutena. Siis tämä käsitys tuntui olevan sekä haastattelijalla, että Chevalierilla itsellään. Chevalier taitaa pitää itseään eräänlaisena väliinputoajana. Hän ei ole korkeakirjallinen, mutta ei puhdas viihdekirjailijakaan. Jännää miten tärkeää olisi pystyä aina luokittelemaan kirjailija johonkin lokeroon ja tietää vedenpitävästi edustaako hän korkeakirjallisuutta vai viihdekirjallisuutta. Chevalier totesi, että usein ajatuskulku näyttää olevan se, että kun kirja on vaikea, se on myös vakava, siis korkeakirjallisuutta. Jos kirja on helppolukuinen, se on viihdekirjallisuutta. Mutta vakavuushan ei edellytä ollenkaan vaikeatajuisuutta. On täysin mahdollista olla helppotajuisesti vakava. Ja syvällisiä voi puhua hyvin yksinkertaisesti ja selkeästi ja jopa mukaansatempaavasti. Toisaalta olen lukenut paljon vaikeatajuista hölynpölyä josta on ollut mahdoton löytää mitään sisältöä, niin että tuo vaikea-helppo-akselin kautta on oikeastaan aika mahdoton hahmottaa sitä onko kirja matala- vai korkeakirjallisuutta. Chevalier pohti myös sitä miksi on tarpeen luokitella kirjallisuutta. Hänen käsityksensä mukaan se lähtee lähinnä kirjakauppiaiden tarpeista. Ehkä lukijatkin kaipaavat luokitteluja, mutta samalla se rajoittaa. Ihmiselle voi syntyä mielikuva, että hän ei halua lukea sanotaan nyt vaikkapa historiallisia viihderomaaneja. Silloin hän jättää koko genren huomiotta, vaikka sieltä voisi kuitenkin löytyä myös häntä kiinnostavia kirjoja. Olen onnellinen siitä, ettei minulla ole koskaan ollut lukijana tarvetta luokitteluihin. Olen käsittääkseni lukenut suurella kiinnostuksella aivan kaikkea. Ainakin melkein kaikkea. Lapsena luin jopa sotaromaaneja. Veli sai aina joka jouluksi lahjaksi Lauttamuksen romaanin ja minä luin sen joulun jälkeen. 13.11.2005 - 08:53
Tämänvuotinen Finlandia junior-raati rajasi ehdokasasettelussaan pois
fantasian ja tietokirjat sen lisäksi että sarjakirjat on käytännössä
diskattu jo aikaisemmin, vaikka sitä ei ole taidettu ennen näin suoraan
sanoa. Mutta huomatkaa, että tämäkin päre perustuu nyt sellaiseen mitä
olen lukenut, sillä minähän en ole kuullut omin korvin raadin
puheenjohtajan Pekka Leinosen puhetta enkä edes lukenut sitä, minä olen
lukenut vain lehtiä ja Grafomaniaa
missä on syntynyt aiheesta keskustelua. Grafomaniassa mielipiteensä
ovat lausuneet ihmiset jotka ovat olleet joko paikalla tai lukeneet
kyseisen puheen, joten luotan siihen että heidän todistuksellaan on
totuusarvoa.
Yleisesti hyväksytyin ajatus tuntuu keskustelussa olevan, että raati teki virheen lausuessaan ääneen omat ennakkoluulonsa. Olisi pitänyt tehdä omat linjaukset kaikessa hiljaisuudessa ja antaa ehdokasasettelun puhua, niin kuin se on tehnyt tähänkin asti. Ehdolle asetetuista kirjoistahan voi aina päätellä kaikenlaista. Minä ainakin olen jo aikoja sitten tehnyt ehdokasasetteluista sen päätelmän, että siinä etsitään lastenkirjaa joka miellyttää aikuista. Aikuisilla on selkeä näkemys siitä millaisia kirjoja lasten pitäisi lukea ja on hiukan harmi, että lapset niin innokkaasti lukevat kirjoja joita aikuiset eivät arvosta. Esimerkiksi sarjakirjoja ja fantasiaa. Tosin fantasian arvostus on viime vuosina lisääntynyt ja aikuisetkin ovat intoutuneet lukemaan sitä, mutta ei sitten ilmeisesti Fj-raati. Minusta on oikein hyvä, että raati toi rohkeasti esiin ennakkoluulonsa. Mieliä tietysti pahoittui kun fantasiakirjailijat tajusivat jääneensä genrensä vuoksi kisan ulkopuolelle. Mutta eikö se kuitenkin ole reilua, että tiedetään kuinka päättömiä kriteerejä taustalla aina on, kun ryhdytään seulomaan kirjasadosta palkitsemisen arvoisia kirjoja? Onkohan joskus ollut hevoskirjoja ehdokkaana, muuten? Olen ehdottomasti avoimuuden kannattaja. Enemmän läpinäkyvyyttä ehdokasasetteluihin, niin ehkä useammat ihmiset huomaisivat etteivät raadit julista jumalan totuutta vaan pelkästään tekevät omista ennakkoluuloistaan maailmankatsomusta ja haluavat muiden liittyvän samanlaiseen silmänpalvontaan. Ärtymyksestäni huolimatta onnittelen Tuija Lehtistä ehdokkuudestaan koska siinä kohtaa pitää sanoa että menee palkinto oikeaan osoitteeseen mikäli hän sen saa. 07.11.2005 - 14:23
"Minä pidän kirjoittamisesta, mitä neuvoja antaisit minulle?"
On taas se aika vuodesta kun koululaiset väsäävät kirjailijakansioitaan ja palautetta ja kysymyksiä tipahtelee sähköpostiini. Tämänpäiväisen kysymyssarjan viimeinen kysymys on tuossa yllä. Olen vastannut samaan kysymykseen aika monta kertaa aikaisemminkin ja aina olen yhtä epävarma kirjoittaessani viestiäni ja klikatessani lopulta "lähetä" nappulaa. Olenko minä oikea ihminen antamaan kirjoittamiseen liittyviä neuvoja, edes pyydettäessä? En voi pitää itseäni hyvänä esimerkkinä kenellekään, paitsi ehkä varoittavana sellaisena. En ole edennyt suunnitelmallisesti, minulla ei ole harkittua, selkeää linjaa vaan häärään useammalla alueella. Kirjallinen kenttä on minulle kuin häkki, jonka eri nurkista voi sattumanvaraisesti saada sähköiskun tai namipalan ja minä olen häkkirotta, joka juoksee nurkasta toiseen ja rangaistukset ja palkinnot tuntuvat koituvan osakseni sattumanvaraisesti. Mutta kun aikansa hyppii ja saa vuoroin namipalan, vuoroin sähköiskun, oppii tietenkin tunnistamaan sen pinnanalaisen logiikan, jonka mukaan namipaloja ja sähköiskuja jaellaan. Jos haluaisi saada paljon namipaloja ja vähän sähköiskuja, pitäisi kai seurata tarkasti millaisista kirjoista puhutaan. Koska kirjoista puhuminen on nykyisessä mediakulttuurissa tärkeämpää kuin kirjojen lukeminen. Mutta tämä nuori ihminen oli päättänyt tehdä vaaditun kirjailijakansionsa kirjoistani ja sen vuoksi koin velvollisuudeksi vastata hänen viimeiseenkin kysymykseensä. Joten kerroin hänelle, että mikäli haluaa kehittyä kirjoittajana, kannattaa pyrkiä eroon ylenpalttisesta oman navan tuijottelusta, olla utelias ja kiinnostua muista ihmisistä kaikessa hulluudessaan, ihanuudessaan ja kamaluudessaan ja maailmasta yleisemminkin. Mielellään myötätuntoisella tavalla, mutta tämä on minun arvovalintani. Tuntuu, että monet kirjailijat nimenomaan inhoavat ihmisiä ja maailmaa, sekin on ymmärrettävää. Ihmiset ovat itsekkäitä typeryksiä ja kirjailija voi saada lohdutusta ja hupia ruoskiessaan typeryksiä. Sillä tavalla saa ehkä helpommin mainettakin koska miellämme ilkeyden älyksi. Mutta itse en silti neuvoisi ketään lähtemään sille tielle. Kyynisyydestä ja ilkeydestä saatu huvi on kuitenkin lyhytaikainen ja jättää ikävän jälkimaun. Myötätuntohan ei tarkoita asioiden silottelemista ja kaunistelua. Vaan kohtalonyhteyden ymmärtämistä. Että me olemme kaikki mukana tässä prosessissa jota kutsutaan elämäksi ja vaikutamme toisiimme kaikella mitä teemme ja sanomme. 31.10.2005 - 11:49
 Kirjamessuilla satuin kohdalle kun kirjailija Timo Sandberg esitteli romanttista lukuromaania Kaviopolkka jonka hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä kanssa. Sandberg on alalla konkari, koska hän on jo aikaisemmin julkaissut muutaman hevoskirjan, joiden materiaali on peräisin tyttären hevosharrastuksesta. Haastattelija kysyi eikö ole aika erikoista, että aikuinen mies kirjoittaa hevoskirjoja tytöille ja romanttista viihdettä naisille? Sandberg sanoi, että onhan se aika erikoista, mutta hän on ajatellut sen niin, että ehkä on syytä vähän perehtyä tyttöjen/naisten ajatusmaailmaan ja näinhän se nyt sitten sujuu. Minusta se oli miesmäistä puhetta ja taputin innoissani. Lukaisin kirjankin, se on juoheva ja helppolukuinen kokonaisuus jossa hevospersoonat varastavat shown ja ihmiset uhkaavat jäädä kalvakoiksi statisteiksi, vaikka kukapa ei, hevosten rinnalla. Niitä on kyllä vaikea päihittää. Lapsena olin hevoshullu ja kirjat joissa kuvattiin karuihin oloihin joutuneita jalosyntyisiä ja hienoluontoisia hevosia jotka kärsivät ihmisten välinpitämättömyyden ja suoranaisen pahuuden vuoksi, olivat lempilukemistani. Kaviopolkassa tähän tuttuun formaattiin on lisätty moderni rakkausjuoni. Mietin että toimiiko yhdistelmä. Haluavatko hevoskirjoista kiinnostuneet lukea päähenkilön ihmissuhdepähkäilyistä? Ja toisaalta haluavatko ihmissuhdepähkäillystä kiinnostuneet lukea mielenkiintoisista ja koskettavista hevoskohtaloista. En väitä mitään, kunhan tässä kyselen. Lilli Suomalainenhan taisi vähän aloittaa tätä romanttisen hevosviihteen genreä ikimuistoisella teoksellaan Ori ottaa ohjat. ***** Ei muuten näy tilastoissa kävijäpiikkiä sen vuoksi että blogini mainittiin Kuukausliitteen jutussa. Eikä mistään muustakaan syystä. Vähitellen ovat kävijämäärät kuitenkin lisääntyneet ja lokakuun aikana on parisataa kävijää tullut googlettamalla nimeäni. En tiedä onko se objektiivisesti ottaen paljon, mutta minulle se on paljon. Lisään pari linkkiä tuonne linkkilistaan. Näköjään sieltä puuttuu kollegojen Grafomania. Luulin laittaneeni linkin, mutta luulo ei ole tiedon väärti. Lisään sinne myös Suomentajan huomioita , nyt kun sivulle löysin. Sitten vielä tuo In my darkest moments. 19.10.2005 - 16:09
Ihmiselle luonteenomainen "lattean tyytyväisyyden tila" oli ehkä päällimmäinen asia mikä jäi mieleen Markku Ojasen kirjasta Onnen etsijät. Lattea tyytyväisyys on minusta hauska ja kuvaava termi, vaikka heti ensikuulemalta se voi tuntua lievältä vähättelyltäkin, varsinkin kun sitä kuitenkin tulee haaveilleeksi kaikesta ihmeellisestä onnesta mitä elämä voisi tuoda tullessaan. Minulle esimerkiksi kelpaisi jokin rahakas kirjallisuuspalkinto mainiosti. Mutta vaikka palkintoja ei heru, olen silti lattean tyytyväinen kun saan kyyhöttää täällä suhteellisen mukavassa työnurkassani, ryystää kahvia ja horista omiani nettiin, varsinkin jos saan välillä varsinaisia töitänikin tehdyksi. Toinen asia mikä kirjasta jäi mieleen oli Ojasen lämpimän myönteinen suhtautuminen itsepetokseen, jota hän käsittääkseni pitää lähes välttämättömyytenä jotta ihminen voisi elää tässä latteassa tyytyväisyyden tilassaan eikä tekisi ahdistuksissaan harakiria. Olemme ilmeisesti taitavia selittämään asioita itsellemme parhain päin ja erityisen taitavia olemme vertaillessamme itseämme muihin. Osaamme hankalasta altavastaajan asemastammekin vertailla itseämme loistaviin menestyjiin sillä tavalla, että vertailu suojaa persoonaamme ja näyttäydymme ainakin omissa silmissämme jotenkin positiivisempina pakkauksina kuin varsinaiset menestyjät. Joskus nämä minää suojaavat keinot kuitenkin saattavat alkaa falskata, ihminen joutuu kohtaamaan hiukan liikaa realismia ja sukeltaa lattean tyytyväisyyden tilastaan kohti masennuksen syövereitä. Mutta merkillistä on, että ihminen voi joutua kokemaan vakaviakin menetyksiä elämässään ilman että tämä lattea perustyytyväisyys paljonkaan horjuu. Esimerkiksi sairastuminen tuottaa kyllä mielialan laskua ja pessimismiä, mutta yllättävän nopeasti mieliala kuitenkin jälleen kohenee ja saavuttaa normaalilukemat. Ainoastaan sitten jos vaikeuksia kasaantuu, niin kuin niitä tietysti usein kasaantuu, niiden negatiivinen vaikutus mielialaan on dramaattisempi ja pysyvämpi. Ojasen kirja on sympaattinen, koska hän on toisaalta tiedemies ja psykologi joka lähestyy kohdettaan, siis ihmisen onnellisuutta, erilaisin psykologisen tutkimuksen menetelmin. Ranneke piippaa ja koehenkilö merkkaa kuponkiin kuinka onnelliseksi hän tuntee itsensä sillä hetkellä. Kuulostaa pöljältä, kieltämättä. Toisaalta hän on vakaumuksellinen kristitty joka hiukan anteeksipyydellen ja varovasti pohdiskelee löydöksiään myös raamatullisessa valossa. Hän ei tahtoisi pohdiskeluillaan loukata ihmisiä jotka kokevat uskonnollisuuden vieraaksi tai jopa vastenmieliseksi elämänalueeksi, mutta toisaalta monen ihmisen onni liittyy pyhyyden kokemukseen, joten sen sulkeminen ulkopuolelle vääristäisi kokonaisuutta. Ojasen kirja liittyy positiivisen psykologian traditioon. Kysymys ei ole vaikeiden asioiden kaunistelusta, vaan elämää kannattavien asioiden esiin tuomisesta. Lisäys: Huomasin, että Parnasson blogi oli päivittinyt. Kävin lukemassa ja ennen kuin tajusinkaan olin klikannut itseni tilaussivulle ja tilannut itselleni Parnasson. En olisi ikimaailmassa uskonut sortuvani moiseen. En käsitä itseäni. |
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
