Olen viime viikkojen aikana lukenut romanttista kirjallisuutta selvittääkseni millaista ihmis- ja maailmankuvaa niissä oikeastaan tarjotaan. Olen lukiessani pohtinut voisiko romanttisella viihdekirjallisuudella olla lukijoilleen voimaannuttava funktio. Mehän olemme kai perinteisesti ajatelleet jotenkin niin, että viihteen lukeminen on eskapismia, se on pakoa todellisesta elämästä vaaleanpunaisiin unelmiin, joihin ihminen voi eksyä loppuiäkseen ja sotkea asiansa perinpohjaisesti, kuten kävi kaikkien romanttisista lukemistoista kiinnostuneiden esiäidille Madame Bovarylle. Mutta siis onko tämä pakoa todellisuudesta väittämä oikeastaan mikään ainoa totuus?  Voisiko yksi motiivi viihdekirjallisuuden lukemiselle olla halu saada niistä voimaa ja vahvistaa uskoa siihen, että elämässä asiat aina kuitenkin järjestyvät ja aivan tavallinenkin nainen voi saada osakseen kohtuullista menestystä ja mukavan miehen uskollisen rakkauden.

Olen jonkun verran tehnyt vertailua kotimaisen ja ulkomaisen viihdekirjallisuuden välillä ja pienen otokseni perusteella tulee sellainen mielikuva että kotimainen romanttinen viihde on hyvin maanläheistä ja kotikutoista kansainvälisiin bestsellereihin verrattuna. Amerikkalaiset ja englantilaiset tarinat liikkuvat varsin ylellisissä lavastuksissa eikä rahasta juuri ole puutetta. Kotimaisissa kirjoissa ollaan jotenkin maanläheisempiä, vaikka esim. Tuija Lehtisen Mariassa on päähenkilönä varakkaan ja hiukan omituisen perheen toimittajatytär. Lehtisesta on taidettu mainita että hän on modernisoinut naisten romanttista viihdettä ja Mariassa modernisointi taitaa tarkoittaa sitä että rakkauden ja työn asettuessa vastakkain nainen valitsee verta vuotavin sydämin työn ja siirtää rakkauden odottamaan. Enni Mustosen kirjassa Brysselinkaaliakin joutuvat nainen ja työ vastakkain, mutta Mustosen sankaritar valitsee empimättä rakkauden.

Mustosen (Seitsemäs aalto) ja Johanna Marttilan (Hannin majatalo) kirjoille näyttäisi olevan yhteistä naisen siirtyminen kaupungista maaseudulle missä ihmisten suhteita sävyttää aito lämpö ja kiinnostus, joskin toisaalta myös toisen asioihin puuttuminen. Maaseutu toimii vastapoolina kiireiselle kaupungille, minkä jokainen maaseudulla asunut kyllä tietää taruksi. Väitän ettei sellaista maaseutua kuin noissa kirjoissa kuvataan, enää ole. Se jäi jonnekin kolmekymmentäluvulle jos oli totta silloinkaan. Mutta tällähän ei ole merkitystäkään, että onko sitä oikeasti vai ei. Olennaista on, että se on meidän mielikuvituksessamme jonkinlaisena onnellisten maana jossa kaikki asiat ihmeellisesti järjestyvät. 

Se mikä näissä kaikissa kotimaisissa kirjoissa pistää silmään on naisten itsestäänselvä ja tuskaton työteliäisyys. Nämä naiset nauttivat siivoamisesta, pyykinpesusta, vieraiden ihmisten lasten ja kissojen ja koirien hoivaamisesta. Heillä on kyllä muutakin elämää kuin siivoaminen tai hoivaaminen, he saattavat tehdä väitöskirjaa tai käännöstöitä, mutta kaikenlainen naisellinen puuhastelu on heille itsestäänselvästi miellyttävää. Erityisesti Johanna Marttilan kirjoissa kuvataan huolellisesti päähenkilön siivousurakoiden tyyntä etenemistä ja välillä tietysti kahvitellaan ystävällismielisten ja hiukan uteliaiden naapurien kanssa. He ovat mielenterveydeltään horjumattomia, syntymäonnellisia ihmisiä joilla on ns. arvot kohdallaan.