Tuo vertailujuttu jäi minullakin hyvin mieleen siitä haastattelusta. Jäi kyllä paljon muutakin. Fiksu nainen. Tuollaisessa haastatteluohjelmassa on vain niin tarkka käsikirjoitus, että haastattelija ei kysy mitään sellaista mihin hän ei tiedä jo miten haastateltava vastaa. Käytössä on hyvät research-toimittajat ja paljon aikaa valmisteluun. Ollilan ajatukset tulevat siinä kyllä hyvin esitellyksi, mutta tavallaan jää spontaanius puuttumaan kun haastattelija ja haastateltava laulavat samasta kirjasta.
Silti esimerkiksi ajatukset työpaikkojen jatkuvista kehittämisprojekteista, jotka eivät koskaan valmistu, olivat sellaisia, että toivon esimieheni olleen kuulolla. Ajatus itsestään tyytyväisestä taviksestakin on juuri sitä mitä itselleni haen!

Kirsti:
"Ollilla antoi myös ohjeen kuinka tulla onnelliseksi. Jos haluaa tulla onnelliseksi, kannattaa lopettaa itsensä vertaaminen muihin. Tämä on kyllä niin totta. Jos taas ei millään pysty lopettamaan itsensä vertaamista muihin kannattaa verrata itseään niihin joilla menee vielä huonommin."

Kirjallisuuden lukeminen tuo vertailumateriaalia joka lähtöön. Surkeutta riittää. Helpottaa omaa oloa.

Minä näin iltamenojeni vuoksi vain ohjelman lopun. Kissan hiekkalaatikkoa keittiön puolella putsatessani kuulin Ollilan kertovan olikohan se japanilaisista, että joku oli kysynyt millaisia projekteja heillä on. Ja japanilaiset sanoivat ettei heillä ole projekteja, he tekevät työtä. No en nyt muista mistä kansallisuudesta oli kysymys, mutta olen monta kertaa ihmetellyt sitä kuinka ihastuneita suomalaiset ovat projekteihinsa ja onko niistä lopultakaan mitään hyötyä.

Vertailija, minulle ei muuten ole koskaan tullut mieleen että korkeakirjallisuuden kurjuudenmaksimointiodysseioilla olisi tuollainen funktio. Mutta totta kai! Kiitos kun laajensit perspektiiviäni.

Jäipä näkemättä tuo. Team Ahmassa Alpo oli kateellinen/tunsi epäoikeudenmukaisuutta elämälle/ Jarskille tyttöystävästä, mutta asia ratkaistiin niin, että hankittiin Alpollekin sellainen.

Täytyy katsoa uusinta, jos sitä on. Olen selaillut useaan otteeseen Ollilan kirjaa virheitä ja erheitä, tuntuu fiksulta. Läpi en ole vielä päässyt lukemaan.

Viime perjantain(?) Hesarissa oli juttua Finlandia Juniorin rajoituksista. Siinä mainittiin, että jos Tove Jansson vielä eläisi ja kirjoittaisi muumeja, hän ei pääsisi kirjoineen ehdokkaaksi, koska muumit ovat sarjafantasiaa - kaksi sopimatonta kategoriaa yhdessä. Kuitenkin muumit kelpaavat suomalaisten klassikoiden joukkoon ainakin joidenkin listausten mukaan.

Laps istuutui eilen välipalalle, lätkäisi pöytään 500-sivuisen fantasia-örkki-kirjan ja sanoi: "Ihanaa! Näitä on vielä seitsemän, joita en ole lukenut!". Sarjakirjat ja varsinkin nuorille kohdistetut(lähinnä fantasia)kirjat todella tempaavat epätodennäköisiäkin lukemisen harrastajia mukaan lukemaan.
Kaverini poika, joka on vuoden vanhempi kuin omani(eli 14), ei ole lukenut yhtä ainutta kirjaa loppuun, ei edes koulussa tehtäväksi annettuja. Hän on ylpeä siitä. Samoin vaikutti olevan Kata Kärkkäinen Minä ja Morrisonin aikoihin(vai oliko se silloin, kun se alkoi käsikirjoittaa sitä typerää sarjaa?), kun sanoi, ettei ole lukenut yhtään kirjaa koskaan.
Kun puhuin kaverini kanssa tästä lasten lukuharrastuksesta, kaveri sanoi, että "meidän Emil on aina ollut niin aktiivinen ja vilkas ja menestynyt mahtavasti urheilussa, ettei sillä ole ollut aikaa lukea" ja minulle tuli outo tunne, että kilpaillaanko tässä nyt lasten lukeneisuudella tai urheiluharrastuksilla? Kaverini muistaa aina huomauttaa, että vaikka Emil ei ole mitään lukenut(ei edes sarjakuvia), niin hän on "varhaiskypsä ja street-smart". Voi hyvä Jumala. Tuli mieleen kateus tai joku sensukuinen tunne, kun pitää selitellä. En minäkään kehuskele Emilin äidille, että poika lukee kirjan päivässä parhaimmillaan ja kantaa kirjastosta kotiin 15 kilon säkkejä. En lähde tuohon lapsivertailuun, mutta toinen tekee sitä koko ajan: "niin, sun lapsi on aina ollut sellainen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, vähän jurottava".
Eli kateus ja vertailu ulottuu ihan joka paikkaan.
Minusta ei ole kateutta, jos ilmaisee mielipiteensä siitä, että Finlandia-ehdokkaat edustavat kapeahkoa genreä ja sci-fi-kirjailijat tuntevat itseään väheksytyiksi. tai hevoskirjailijat(mikä sana!!)tai sarjojen kirjoittajat. Minusta se on epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuvaa pahaa mieltä ja sitäpaitsi aiheuttaa rajoittumista ihmisten lukuharrastuksissa. Jos kirjalla ei ole genrensä takia mahdollisuuksiakaan Finlandia-ehdokkaaksi, niin monet eivät sellaiseen koskekaan.

Kateus on kieltämättä hirveän raskas tunne ja tulee siitä itsekin kärsittyä. Sitähän joutuu peittelemään ja häpeämään, jos tuntee kateutta.
-minh-

No niin, sittenhän on tilausta vilä yhdelle palkinnolle: sarjakirjapalkinnolle. Sehän nostaisi sarjakirjojen arvostusta kertaheitolla.

Kirsi, oliko tuo ironiaa? :)

Minh, voin kyllä hyvin eläytyä tuohon lapsivertailuun. Joo, kateus on raskasta ja turhaa.

Yritys ironiaksi...

Joo se oli hyvä ohjelma. Punaisessa langassa on monesti sellainen narkoottinen rauhallisuus päällä ja tädit puhuvat fiksusti ja kädenlämpöisesti. Se naapurivertaus jäi minullakin mieleen, mutta siitä syystä että se oli epätäydellinen: naapuriini verrattaessa oloni saattaisi olla myös alemmuudentuntoinen, sillä vaikka meillä on identtiset koulutukset, saattaa hän silti saada enemmän palkkaa yksinkertaisesti siitä syystä, että on tehokkaampi ja pätevämpi työntekijä, parempi lukemaan järjestelmää.

Hahhah, vai narkoottinen rauhallisuus... No miksipä ei tosiaan. Jäi jostain Simpsonien jaksosta mieleen kuinka vahvasti Bart ahdistui joutuessaan kuuntelemaan Enyaa. Ehkä tässä on jotain sukupolvien kuilua näkyvissä. Niin, tuo on kyllä totta, että ihmisten pätevyyksissä on eroja ja epäoikeudenmukaisuus on tavallaan sisäänrakennettu ihmiselämään, koska meidät on varustettu niin erilaisilla kyvyillä ja toiset jätetty lähes ilman kykyjä.

En jaksanut katsoa ohjelmaa, tulee niin myöhään, mutta tuo ohje toi mieleeni erään asiaan, johon tunnun törmäävän jatkuvasti ja olen ihmetellyt, onko kyse kateudesta vai mistä.
"Jos taas ei millään pysty lopettamaan itsensä vertaamista muihin kannattaa verrata itseään niihin joilla menee vielä huonommin. "

Nimittäin tämä vertaaminen niihin, joilla menee heikommin, ei aina tuota onnellisuutta, vaan kateutta. Siis, on aika yleinen käsitys, että ihmiset, jotka saavat erilaisia tukia, toimeentulotukea jne, ovat asemassa, jota kannattaa kadehtia. Jatkuvasti kuulen repliikkejä "no, onhan se helppoa, kun sossu maksaa vuokran, kun päivähoitopaikka ei maksa mitään, kun saa kaiken maailman kelan tukia, ja somaleillekin ostetaan uudet sohvat kerran kuukaudessa, ja mustalaiset saa hamekankaat sossun rahoilla ja kaiken maailman alkoille kyllä löytyy asunto" jnejnejne.
Ei tuo kuulosta onnelliselta. Se on kateutta.
Eli vähän protestoin tuota ohjetta. Jossain muussa yhteydessä se varmaan toimii.

Niin joo Petra, mutta tuossa tapauksessa niillä joilla menee huonommin meneekin ihmisten mielikuvituksessa paremmin, siis menee paremmin koska saavat niitä valtavia tukia tekemättä mitään.

Niinpä, Kirsti, ja niin kauan kuin tukeudutaan mielipuolikuviin, ei kateus lopu. Eikä sen jälkeenkään :)
Eli huonommin meneminen täytyy olla jotain näkyvää? Vammautuminen, avoiero, kuolema, sairastuminen, väkivalta tms.

Niin, ehkä kateus on kuitenkin enemmän kiinni jostain omasta perusepäilyksestä että on jäänyt paitsi jotain mikä olisi kuulunut itselle. Se mitä toisilla on, on ehkä kuitenkin sivuseikka. Aina löytyy syitä kadehtia, jos on sellainen luonto.

Punaisen langan vanhoja jaksoja voi muuten milloin tahansa katsoa ihan ilmaiseksi netissä. Klikkaa vain arkistoon tuolta:
http://www.yle.fi/punainenlanka/
Uusin jakso katsottavissa aina keskiviikkoisin, itsekin juuri näin tuon Ollila-ohjelman. Oli tosiaan hyvä. (Ulkosuomalaisena sitä osaa erityisesti arvostaa tätä netistä katselun mahdollisuutta, mutta onhan se kiva kotimaassakin asuvalle, jos ei juuri tiistai-iltaisin tv:n ääreen pääse. Toinen oma suosikkini on Inhimillinen tekijä, jolla niin ikään nettiarkisto.)

Voihan olla niinkin, että kateutta ja moraalista närkästystä ei pysty erottamaan toisistaan, silloin kun molemmat ovat päällä yhtä aikaa. Toinen vertailupari voi olla oman edun ja oikeudenmukaisuuden tavoittelu, kun motivaatiot laukeaa toiminnaksi, ja on pohdittavana kumman asialla on.

Silti minusta on tärkeää tehdä motiivierittelyä. Jos tunnistaa, että on väärillä perusteilla liikenteessä, niin voi vetää jarrua. Tai ainakin voi olla rehellinen itselleen.

Ei kaikki vertailu ole kateutta. Kun on vanha ja sairas, toivoo olevansa nuori ja terve (ja kaunis? no ei välttämättä), mutta ei ole heille kateellinen, joilla nämä "etuudet" ovat. Kateus on pahansuopaa, missä toivoo joltakin hänen hyväänsä pois.

Ei kaikki vertailu varmaan ole kateutta, mutta altistaa kateudelle. Minäkin epäilen, ettei kateutta ja närkästystä aina voi erottaa. Ja ainakin sen olen huomannut, että joskus on mahdoton todistaa muille, että en ole nyt kateellinen vaan vihainen epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Jos toinen haluaa tulkita käytökseni kateudeksi, minä hänen silmissään olen kateellinen vaikka tietäisin olevani puhdas kuin pulmunen.

Tosin harvinaistahan se on, että olisin puhdas kuin pulmunen, mutta joskus sitäkin tapahtuu.

Kateus lienee kulttuuripohjaista. Amerikassa naapurin uusi auto synnyttää kilpailuvietin ja saa ponnistelemaan entistä lujemmin maan surkean autoteollisuuden eteen. Suomessa taas naapuri hiippailee öiseen aikaan raapimaan naarmuja toisen kaaraan. Pahaa kateutta on juur tämä 'toiselta pois' -linja, ei niinkään 'mulle kans'.

Jo aivan nuorena tajusin, että kateus on loppumaton matka. Ajattelin, että Suomen presidenttiäkin voi ottaa päähän, vaikka se on maan korkein virkamies, sillä se on vaan näin pienen maan pressa. olisihan komiaa olla Ameriikan tai Vennäinmaan presidebtti!

Uups, het perään muistin ne USA:n kaunoluistelijat! Toinen palkkasi korston pahoinpitelemään toisen, jotta pääsi itse palkintokorokkeelle. se siinä kulttuurisidonnaisuudesta.

Kulttuurisidonnaisuutta niin... Terho Pursiainenhan lanseerasi keskusteluun käsitteet amerikkalaisesta ja venäläisestä kateudesta, joista venäläinen oli sitä negatiivista ja amerikkalainen positiivista. Kaipa se stereotypia on tuokin juttu. Mutta jotain perää, ehkä.

Voi olla että Pursiainenkin sai idean jostain muualta, mutta häneltä minä olen siitä kuullut.

Jos orja kiroaa orjuuttajaansa, hänen purkaustaan ei tavallisesti kutsuttaisi kateudeksi. Tämä ei tarkoita etteikö se, mitä hän kokee, voisi olla aivan samaa kuin kateuden vallassa olevan. Moraalisen kontekstin ollessa tämä käyttäytymistä ei vain kutsuta kateudeksi.

Kateuden käsitteen semanttiset juuret ovat ihmisen käyttäytymisessä. Kun esimerkiksi lapsi käyttäytyy tietyllä tavalla tietyissä olosuhteissa, hänelle voidaan sanoa: älä ole kateellinen / oletpa sinä kateellinen. Tai jotain vastaavaa. Sanan merkitys opitaan tällä tavalla. Nämä arvostelmat eivät ole mitään otaksumia hänen "yksityisestä elämyksestään".

Psykologian filosofia on vaikea laji; sekaannusta tuottaa aina se, että meillä on yksinkertaistava taipumus ajatella sanoja olioiden niminä: ’kateus’ nimeää tätä, ’mielipaha’ tuota, ’rakkaus’ tuota...

Niin, siis että minulla voi olla ihan sama tunne esim. tuosta Fj. ehdokasasettelusta ja moraalinen konteksti vain kertoo onko kysymys kateudesta vai jostain muusta. Minä voin tutkia itseäni ja vaikuttimiani ja olla vakuuttunut että kysymys on ensisijaisesti jostain muusta, mutta muille en sitä välttämättä voi todistaa.

Oletpa saanut kommmenteja. Aihe koskettaa minuakin. Vertailu on minusta inhimillistä. Ihminen tekee vertailuja minusta yksinkertaisesti siksi, että on ihminen. Vertailusta ja kateudesta on meille ihmisille hyötyä. Mistä muuten syntyisivät ihanteet? Toki tuottavat paljon myös tuskaa. Epäoikaudenmukaisuutta maailmassa on monenlaista. Omassa elämässä voi pyrkiä kohti oikeudenmukaisuutta, mutta minusta siitä on riittävästi näyttöä, ettei maailma ole oikeudenmukainen paikka. Ken niin olettaa, varmasti pettyy.

Niin, miten saada itsensä ymmärrettäväksi? Sanat eivät vie perille itseeni eikä kuulijaani.

Innovaatiota huutelen. Eikö voitaisi keksiä aparaatti, joka kuljettaa vastaanottajalle sanomani juuri semmoisena kuin sen koen. Minun tehtäväni olisi valita (kuin valintamyymälästä) se oikea "viesti", "ainesosa" (mikä tuote se keksintö lieneekään) ja ojentaa kuulijalle.

Tarttis tehrä jotain, jotta väärinkäsitykset ja viistoon puhumiset (yksinäisyydet, väärinymmärtämiset, tulkintojen tuhannet vaihtoehdot ja muut vitsaukset) poistuisivat, kun "infoa", "tunnetta", "oivalluksia" (sieluni sisältöä) siirretään ihmiseltä ihmiselle.

Vai pitkästyisimmekö, jos maailma olisi kovin selkeä ja ymmärrettävä? Yksinkertaisesti yksiselitteinen?

Naapuri, jonkinlaista paksua nahkaa siis toivotat sille jota vertailu ahdistaa?

Jos, olisikohan ihmisistä kehittynytkään näin monimutkaisia olentoja jos maailma olisi yksiselitteinen.

"--- voin tutkia itseäni ja vaikuttimiani ja olla vakuuttunut että kysymys on ensisijaisesti jostain muusta, mutta muille en sitä välttämättä voi todistaa."


No joo, mutta vaikka oikeudenmukaisuus onkin moraalikäsite, ei sen suhteen tarvitse aina jäädä pelkkien mutu-seikkojen varaan. Jos tunnustan moraaliseksi standardiksi 'on oikeudenmukaista, että kaikki saavat yhtä paljon kakkua', voin tämän jälkeen todistuksessani vedota siihen kuinka paljon kukin on todella saanut, mikä useinkin on objektiivisesti arvioitavissa.

Tässä esittelemässäsi tapauksessa tunnustettava standardi voisi olla: 'On oikeudenmukaista, että tärkeimmät kirjat palkitaan.' Ongelmaksi muodostuu vain tuo 'tärkeimmät', koska se on arvotermi.

Niinpä, ja aikamoinen soppa siitä syntyykin kun alkaa perustella että mikä kirja on tärkeämpi kuin toinen.

I think you need a bit more of a story with this as this isn't really a news story in its current form. Perhaps you could write about why you like Michael so much?