Tosielämän puolelta tullut lukijapalaute pisti taas miettimään omien kokemusten ja tämän blogin välistä suhdetta. Ajattelen sen jotenkin niin, että tuo raporttini Naisten hyvän olon illasta oli suurin piirtein yhtä totuudellinen kuin yksi valokuva. Voiko yksi valokuva kertoa totuuden jostakin tapahtumasta? Se kertoo totuuden yhdestä hetkestä ja kun hetki on ohi, valokuvan totuusarvokin muuttuu kyseenalaiseksi. Valokuva voi kaunistella todellisuutta tai sitten esittää kohteensa erityisen epäedullisessa valossa. Se kykenee vangitsemaan pienen hetken, mutta elämää se ei vangitse, vaan aika jatkaa kulkuaan. Puhe virtaa, ilmeet vaihtelevat, tunnelma elää. Jotain valokuva todistaa, mutta mitään lopullista totuutta se ei kerro. Eikä totuutta kerro kymmenenkään valokuvaa, eikä edes sata. Silti haluamme katsella valokuvia ja uskomme tavoittavamme niiden kautta jotain siitä mitä tapahtui.

Oma sepustukseni tietysti eroaa valokuvasta siitä, että se on kaiken lisäksi täysin subjektiivinen. Jos siinä on totuutta, totuus on omassa kokemuksessani, ei tapahtumien kuvauksessa. Olisin voinut kirjoittaa tuosta illasta ihan toisenlaisenkin yhtä todenmukaisen jutun, mutta olin vähän krapulassa ja tekeillä olevan käsikirjoitukseni vuoksi olen viime päivinä miettinyt paljon ulkonäköasioita ja lähinnä ihmisen oikeutta olla sen näköinen kuin on. Ja sitä kuinka paljon teemme toisistamme tulkintoja ulkonäön perusteella ja miten vaikea ihmisen on joskus tulla kuulluksi oman ulkomuotonsa takaa.

Entä jos ihminen kokee olevansa erilainen kuin ulkomuoto antaa ymmärtää? Tämähän tuli varsin riipaisevasti esiin dr Philin ohjelmassa jossa aika moni lihava koki persoonansa hautautuneen läskivuoren alle. Mutta on muitakin tapoja hautautua ulkonäkönsä alle. Esimerkiksi hyvin kaunis ja itseään huolellisesti laittava nainen on perinteisesti voinut hautautua ulkonäkönsä alle, toisin sanoen häntä on pidetty aivottomana bimbona sen perusteella että hän on niin laitettu. No tuo taitaa olla jo taaksejäänyt ongelma, nykyisin yhä pienemmät poikkeamat ulkonäössä rekisteröidään negatiivisesti ja ne ohjaavat mielikuvia joita toisistamme luomme. 

Kirjoitan tähän blogiin omalla nimelläni asioista jotka olen kokenut, mutta samalla hetkellä kun kirjoitan, elämästäni syntyy fiktiota ja muutun itse kertomuksen päähenkilöksi. Jätän joitakin asioita mainitsematta ja painotan toisia jotta saisin syntymään jutun joka miellyttää minua kirjoittamishetkellä. Kaikki mitä kirjoitan on totta, mutta se on totta hyvin subjektiivisesti ja erittäin ohimenevästi. Kuitenkin toivon aina välillä tavoittavani myös jotain sellaista minkä takana voin seisoa pidempäänkin. Tuolla blogin vasemmassa ylänurkassa on tuo motto: Totuus on tuolla ulkona. Se kannattaa ottaa vakavasti kun lukee tätä blogiani. Olen neljäsosasavolainen ja savolaisuushan on perinteisesti tarkoittanut sitä että vastuu siirtyy aina kuulijalle/lukijalle. Ikävä tunnustaa, mutta näin se on minunkin kohdallani.

Ja sitten sellainen ihmeellinen ilmoitusluontoinen asia että Parnasso on päättänyt ryhtyä arvostelemaan lastenkirjallisuutta. Voi pyhät pyssyt. Maailma on tosiaan muuttumassa.