Voi Kirsti, osuit taas naulani kantaan! Tuskailen täällä lähiesimiehen roolissa. Tuntuu siltä kuin tulisi lunta tupaan ja jäitä porstuaan kaikista suunnista. Mutta sait havahtumaan ja huomasin miten kaikki onkin kiinni omasta sielun tilasta. Se, miten henkilökohtaisesti tai iholle asiat tulevat. Siinä varmaan se peruskysymys, jonka äärellä on askaroitava...

Moi Mimmi, voin kyllä kuvitella, että lähiesimiehenä oleminen on kova paikka. Tsemppiä!

Itse olen lyhyen työurani aikana toiminut sekä järkevissä että varsin järjettömissä ammateissa :) ja molemmissa ON puolensa. Vapaana kirjailijana/tutkijana saa järjestää itse menemisensä ja tekemisensä, mutta toisaalta työaikaa ei ole ja tekemättömät työt tikittävät takaraivossa... "Järkevässä" työssä on enemmän valvonnan alainen, mutta toisaalta tehdyt ylityötunnit saa rahana tai vapaana. Ja vuosiloma on PAKKO pitää!

Kirjallisuusterapeutilla olisi varmasti kysyntää nykyaikana. Olen kuullut taideterapiasta ja ratsastusterapiasta, mutta en ole kuullut kenenkään vielä tarjoavan kirjallisuusterapiaa.

Minulla on ns. järkevä ammatti; olen töissä ja minulla on työkavereita. Pidän työkavereistani (useimmiten). Heidän kanssaan on mukava tehdä töitä ja heillä on aivan tolkuton huumorintaju. Joka päivä työpaikalla nauretaan. Tylsää siellä ei ole koskaan.

Toisaalta olen tehnyt tutkimustyötä kotona, missä ei asusta muita kuin minä itse. Ei työkavereita, eikä perheenjäseniä. Eikä siinä paljon naureskella millekään. "Ei yksin kauan naura" sanoo sananlaskukin. Tutkimusta on kuitenkin tosi kiinnostavaa tehdä ja se vie mennessään ajoittain niin, että ajantaju katoaa ja onkin yhtäkkiä ilta.

Molemmissa systeemeissä on puolensa. Työkaverini tukevat työssä jaksamista (vaikka toki heissä niitä miinuspuoliakin on). Kun olen kotona tutkimustyön kimpussa, en kuitenkaan kaipaa työkavereitani. Sitä kylläkin kaipaan, että olisi seuraa illalla. Työpäivän jälkeen en kovinkaan usein ole "seurankipeä" , koska töissä joka tapauksessa tapaan paljon ihmisiä.

En menisi sanomaan, että Kirstin tilanne on ilman työkavereita huonompi tai parempi kuin ihmisten yleensä. Työkavereissa on sekä ilonsa että haittansa. En itsekään tiedä, kumpaa pidän parempana. Sitäkö, että työkavereita on ja saan nauraa heidän jutuilleen monet kerrat? Vai sitäkö, että saan intohimoisesti uppoutua kirjoittamisiini vaikka sitten sen kustannuksella, etten näkisi koko päivänä ketään ja illalla sitten huokailisin ihmiskontaktien vähyyttä ja tunnetta tyhjiössä elämisestä?

Mutta eikö tämä yksinolo nykyisenä selänraaputtelun ja työperäisen pakkososiaalisuuden aikakautena ole sitä mitä voisi kutsua luksukseksi? Ja kaupan päälle vielä "luovaa", tai jotain? Olla hyvässä seurassa, itsensä kanssa kahden.

Ja jos tämä ainut työkaveri käy hankalaksi, viittaan jälleen Travis Bickleen: You talkin' to me? Ja .44 magnumin kumea jyrähdys kaikuu ajoittain Portsan peltikattojen yllä, naakat heittäytyvät siivilleen ja St. MIchaelin suntio vetäisee liukkaasti nihkeän kätensä pois kolehtipussista laipioon pelokkaasti katsahtaen: Mie tarkastin vaan!

Kaisa, palkallinen loma olisi kyllä ihana.

Roosa, Turussa toimi jonkin aikaa kirjallisuusterapiayhdistyskin. En tiedä vaikka vieläkin toimisi. Luulen, että kirjallisuuterapiaa tarjoavat lähinnä erilaiset kirjallisuussuuntautuneet hoitoalan ammattilaiset.

Arja, ihanteellista voisikin olla, kun voisi vaihtaa. Olla välillä töissä, välillä tehdä omia hommia. Sinullahan on nyt hyvä tilanne, kun on näkymiä siihen suuntaan että tuollainen vaihtelu voisi olla mahdollista.

Etappisika, se työkaveri käy niin usein hankalaksi, että kumea jyrähdys tosiaan kajahtaa aika ajoin Portsan peltikattojen yllä.

Suo siellä, vetelä täällä. Vakityössä aina löytyy valitettavaa työkavereista, työtahdista milloin mistäkin. Olla oman onnensa seppä ei luonnistu kaikilta. Itselleen kun on niin armollinen, ettei piiskaa tehoja irti niinkuin pomo tekisi. Toisille sopii itsenäinen työ paremmin kuin toiselle. Nonossa on kirjailijahaastattelu, josta jäi mieleen se, että tämä hlö lähtee aamulla työhuoneelle tekemään sitä mikä on hänen työnsä eli kirjoittamaan. Kotona työtä häiritsisi ruokkoamaton huusholli, ruoanlaitot ja kaikki. Voi kuinka minäkin kaipaan omaa työhuonetta - en kirjoittamista vaan tanssia varten.

Enpä haluaisi itsekään olla itseni ainoa työkaveri. Vielä vähemmän itseni jatkuvasti selän takana kyttäävä orjapiiskuri esimies.

Mainitset joutuneesi opiskelemaan tilastotiedettä. Nimenomaan joutuneesi, eli en ole aivan vakuuttunut äänenpainosi positiivisuudesta.
Haluan kuitenkin uskoa ja luottaa siihen. Tavatkaamme pian! Keskustelkaamme tilastotieteen mielenkiintoisista ajankohtaisista näkymistä!

Toivottavasti työhuone tanssia varten joskus järjestyy thp.

Niinpä Ally, mutta hassua kyllä, jotkut tuntuvat suorastaan nauttivan siitä kun saavat olla orjapiiskureita.

Rocky, muistan kyllä viehtymyksesi matematiikkaan ja numeroihin. Odotan tapaamistamme, mutta en kylläkään aio keskustella kanssasi tilastotieteestä.

Itse itsensä ainoana työkaverina tuntuu kovin houkuttelevalta kaikenkarvaisten työympäristöjen jälkeen. Ainut huono puoli onkin ajoittain iskevä mökkihöperyys, jolle pitää keksiä järkevä parannuskeino.

Kirjallisuusterapiasta olen kuullut, ja se vaikutti varsin kiinnostavalta.

En vain ymmärrä, mitä yhteistä tilastotieteellä ja kirjallisuusterapialla. Tarkoitan tässä: mikään järkevä yhteinen tekijä. Tutkintorakenteisiin nimittäin leivotaan jos jonkinlaista yleisopintoa, jolla ei oikeasti tee yhtään mitään.

Siitäkö tässä on kysymys?

Joo Louhi, kysymys oli tietenkin juuri noista yleisopinnoista.