|
|||
 |
|
||
|
08.01.2008 - 10:18
Juttelin eilen erään tutun kanssa, joka kertoi lueskelevansa blogiani. Hän kysyi, eikö minua pelota niin avoimesti kertoa ajatuksistani ja tuntemuksistani. Enkö ole tullut ajatelleeksi, että vaikeutan omaa asemaani kommentoimalla kriittiseen sävyyn milloin mitäkin?
Juu, kyllä minä olen sitä ajatellut, mutta olen tullut siihen tulokseen, etten välitä. Jos joku apuraha jää sen vuoksi saamatta, että olen kirjoittanut jotain poikkipuolista, niin sitten jää. En vaan mitenkään voi elää niin, että alkaisin sensuroida sanomisiani sillä perusteella, että jollakin ihmisellä on ehkä valtaa ylitseni. Minulla kai on alunperinkin niin kauhean vähän hävittävää. En kuvittele, että että olisin jokin merkillinen sananvapauden airut toimiessani näin. Kai minä mieluummin olisin iloinen ja positiivinen ihminen, jolla on aina jotain suloista sanottavaa lähimmäisistään. Mutta kun en ole. Ja olen alkanut ajatella, että ehkä minun tehtäväni tässä maailmassa on olla tällainen perseeseen ammuttu karhu joka ärisee sinne tänne. Nimittäin aina joku näistä ärinöistä ilahtuukin. Jos käy niin, etten enää näiden negatiivissävytteisten postausteni ansiosta pysty harjoittamaan kirjailijan ammattia, niin sitten käy. Minun maailmani ei lopu siihen. Sinänsä tietysti huolestuttaa sanoa näin, koska oli aika jolloin ajattelin maailmani nimenomaan loppuvan, ellen saisi kirjoittaa ja ellen saisi kirjojani julki. Mutta enää minusta ei tunnu siltä. Kokonaan toinen juttu on, että minun mielestäni näihin blogijuttuihin kannattaisi suhtautua kuin kaunokirjallisuuteen. Ei siinä mielessä, että nämä olisivat jotain erinomaista sanataidetta, vaan koska nämä ovat fiktiota. No joo joo, ovathan nämä enimmäkseen tosipohjaisia juttuja, mutta minun silmissäni muuttuvat fiktioksi heti kun ilmestyvät tänne. Enkä ole aikonut hirttäytyä täällä lauottuisiin mielipiteisiini, inhota esimerkiksi Hotakaisen kirjoja koko loppuikäni. Ilmaisen täällä aika avoimesti ärsytystäni ja kaikenlaisia muitakin alamittaisia tunteitani, koska se on terapeuttista ja sitä kautta saavutan usein jonkin vähän kehittyneemmän, jollen peräti valaistuneemman näkemyksen asiasta. Valitettavasti en tietenkään aina. Ymmärrän tietysti, että lukijani saavat tunteenpurkauksieni perusteella käsityksen, että olen pikkumainen, kateellinen, yliherkkä jne. Mutta entä sitten? On siinä tietysti se huono puoli, että jos tuollainen mielestäni liian negatiivinen tulkinta luonteenpiirteistäni muuttuu kovin yleiseksi, niin sehän voi sitten haitata työnsaantimahdollisuuksiani. Työnantajat eivät halua minua töihin, koska olen tunnetusti aivan mahdoton ihminen. Mutta luotan siihen, että nettijulkisuus on toistaiseksi vielä aika marginaalista.
|
Kirjoittaja
Totuus on tuolla ulkona
Arkisto
2009 2008 2007 2006 2005 1970  
Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
Erno Paasilinna sanoi jossain haastattelussa sen tapaista että kun tuntuu aiheelliselta jotain kirjoittaa, hän sitten kirjoittaa. Ei ajattele mitä jotkut siitä saattavat sanoa.
Sylvi, se maine blogikirjoittajana on varmaan sellainen, että riippuu lukijasta. Jonkun mielestä valitan aina, joku toinen huomaa, että valitan vain melkein aina.
Janne, tuo googlaus on tietenkin ongelma, mutta toisaalta luotan siihen, ettei kukaan mahdollinen työnantaja, joka nuuskii tekemisiäni, kuitenkaan löydä mitään kovin arveluttavaa täältä.
Palin Zon, sitä olenkin pitkään ihmetellyt, miten pelottavaa mielipiteen ilmaiseminen monista on. Ja miten kauheaa, jos ilmaisee mielipiteensä ja toiset ovatkin eri mieltä. Siinä menee helposti välit poikki. Yllättävän usein törmää vielä samanmielisyyden vaatimukseen. Ystävien esim. pitäisi olla asioista samaa mieltä. En ymmärrä ollenkaan, tällaisissa rauhanomaisissa olosuhteissa.
Jatka valitsemallasi tiellä.... Minä ainakin virkistyn täällä käydessäni. Puutunut pää ja jäljellä oleva aivokapasiteetti elpyy, herkistyy ja/tai huvittuu. Eläköön siis riippumattomuus, mielipiteen ilmaisun vapaus, uskallus ja suoraselkäisyys!
roll forming machines,
roll forming machine,
roll former,