Kirjailijan häiriöklinikka jatkaa yskähtelevää taivaltaan toisessa osoitteessa. Tästä napista

voit lisätä blogin suosikkiesi joukkoon.

Kyllästyin lopullisesti Vuodatukseen ja siirsin luuni Bloggeriin. Pistin sinnekin pystyyn Kirjailijan häiriöklinikan, koska olen mielikuvitukseton, enkä pysty keksimään parempaa nimeä. Pistin blogin Blogilistallekin ja vasta sitten tuli mieleen, että oisko sen saanut pistettyä sinne tämän entisen tilalle, sen sijaan että siellä nyt tyhmästi pyörii kaksi saman nimistä blogia. Kaikki ovat tervetulleita tutustumaan uuteen nettikotiini.

Käytän tämän päivän apurahahakemuksen tekemiseen. Anon Taiteen keskustoimikunnalta 1,3 ja 5 vuotista apurahaa, kuten sadat muutkin kirjoja kyhäävät tekevät näinä päivinä. Tajusin, että olen kirjoittanut kirjoja 15 vuotta, ollut koko tuon ajan päätoiminen kirjailija ja siitä 13 vuotta Kirjailijaliiton jäsen, enkä ole kertaakaan saanut työskentelyapurahaa.

Jos joku olisi tiennyt kertoa silloin kun odotin ensimmäisen kirjani ilmestymistä, kuinka vähän tulisin urani aikana saamaan taloudellista ja henkistä tukea kirjailijantyöhöni, olisin todennäköisesti masentunut ja lopettanut heti alkuun. Kuten monet tekevätkin huomatessaan, etteivät asiat suju kuten unelmissa.

Toisaalta jos joku olisi tiennyt kertoa silloin kun olin nuori ja eksyksissä, että tulen elättämään itseni kirjoittamalla ja opettamalla kirjoittamista, olisin ollut hämmästyksissäni ja ikionnellinen. Olisin pitänyt itseäni hämmästyttävän etuoikeutettuna. Olen kuitenkin saanut tehdä työtä, jolla on itselleni ollut suuri positiivinen merkitys, vaikka sen merkitys muille on jäänyt vähäisemmäksi kuin joskus toivoin. En ole rikastunut, mutta en kärsinyt myöskään puutetta. Sosiaaliturvani on olematon, eikä eläketurvasta voi puhua, mutta onko maailmassa oikeasti mitään turvaa kenelläkään, ainakaan siinä mielessä että omaisuus sen voisi taata. Kysymys on enemmänkin turvallisuuden harhasta, jonka vallassa ihmiset elävät.

"Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?"

Lisäyksenä lukuohje: Tuntematon kollegani on ärsyyntynyt ruikutuksestani (ks. kommentit). Siksi haluan painottaa, ettei postaukseni tarkoitus ole ensi sijassa valittaa mahdollista kaltoinkohtelua mitä tulee apurahojen jakoon, vaan prosessoida niitä nolouden ja häpeän tunteita, joita jatkuva ilman jääminen aiheuttaa. Runoilijapoika julkaisi taannoin esseekokoelman, jossa puhuttiin millaista on jäädä ilman seksiä. Myös muunlainen ilman jääminen voi aiheuttaa huonommuuden ja häpeän tunteita, jotka on prosessoitava ja sulatettava, mikäli haluaa jatkaa elämäänsä epäonnistumisten rampauttamatta.

Istun tuolilla.

Kun lähden, en ota tuolia mukaan.

Lopulta kaikki jää tänne

ja vain pimeä aine ottaa minut vastaan.

Me luulemme tietävämme maailmankaikkeudesta kaiken

mutta mitä on pimeä energia?

Entä jos se onkin valoa

jota ihminen ei voi kestää.

Runotorstain haaste: Mieli kuvittaa - mielen tekee mieli ottaa kokonainen kuva
elämästä. Mieli koittaa tallentaa viimeiseen asti, mutta me olemme riisuneet muistomme
välineen ympärille: kuvalla lähtemisestämme
emme voi viestiä muuta kuin keveyden ääntä:"

Selitystä. En oikeastaan ymmärtänyt, mitä tuossa haastetekstissä sanotaan. Ehkä sitä ei kuulukaan ymmärtää.

Yhtenä aamuna heräsin kuvataiteilijana.

Vessanovi kaipasi piristystä.

Tajusin että aatamin ja eevan paratiisista karkottaminen

piti maalata oveen

ja takiainen viitoittaisi heidän tietään.

Lähdin kauppaan ostamaan taiteilijatarvikkeita.

Maalaan vessan oven, sanoin myyjälle.

Olet väärässä, hän sanoi, ei vessan ovea maalata taiteilijatarvikkeilla.

Hämmennyin ja ostin askarteluvärit.

Maalaaminen oli vaikeaa.

Ymmärsin, että tarvitaan muutakin kuin visio.

Pieni määrä taitoa ei olisi pahitteeksi.

Tänään mies kuitenkin pisti vessan oven paikoilleen mutisematta.

Minua naurattaa.

Runotorstain haaste

Mietin miksi Voimalassa on tänä keväänä jo kahdesti äimistelty lestadiolaisten outoja tapoja, lähinnä sitä että naisista on siellä tehty liikkeen ulkopuolisten mielestä synnytyskoneita.

Nyt pitää ehkä painottaa, etten ole ylenpalttisen ihastunut ko. herätysliikkeeseen ja minusta heidän jättiperheensä ovat arveluttavia monestakin syystä. Esimerkiksi siksi, että kun väestönkasvu maailman mitassa on mitä on ja maailma on pieni ja meidän ekologinen jalanjälkemme niin suuri täällä toistaiseksi vielä hyvinvoivassa pohjoisessa, on kyseenlaista tuottaa tänne niin valtaisia katraita. Mutta silti minusta on kummallista miksi heidän lisääntymisestään nähdään niin paljon vaivaa.

Juu juu tiedän, joku äiti on mennyt psykoosiin kun ollut 17:sta lapsi tulossa. Mutta toisaalta, täällä maallistuneessa yhteiskunnassakin äitejä napsahtelee psykoosiin tämän tästä ihan ensimmäisen lapsenkin yhteydessä, tai toisen. Ja synnytyksen jälkeiset masennukset ovat melkein epidemia, ainakin naistenlehtien jutuista päätellen. Mistäs tämä sitten johtuu? Täällähän ollaan täysin vapaita uskonnollisen yhteisön kontrollista, mutta silti joillakin vain alkaa vipata päästä. Pitäisikö ihmisoikeusliiton tarkistaa onko raskaana oleminen ja synnyttäminen yleensäkään lainkaan sopiva harrastus naisille.

On tietysti ikävää ja väärin jos yhteisö painostaa lestadiolaisnaisia synnyttämään. Mutta toisaalta täällä maallistuneella puolellakin yhteisö painostaa ihmisiä mitä erilaisemmilla tavoilla. Siksihän nuoret naiset ovat anorektisia ja bulimikkoja, koska yhteisö painostaa heitä olemaan tietynnäköisiä ja kokoisia ja jos he eivät mahdu sabluunaan, tulee ahistus. Hei ihmisoikeusliitto tule apuun, auta näitä ihmisiä, joita yhteisö painostaa, heitä on nimittäin kaikkialla.

**

Ps. sain Millanilta tällaisen napin

Kiitos!

Celia on ollut lukupäällä ja lukenut kirjojani. Kivaa! Ja mikä parasta, hän on kirjoittanut kirjoistani blogiinsa. Miehen tuoksu ja Iiris ovat saaneet häneltä käsittelyn.

Kolumnianikin on luettu. Olen saanut sähköpostia, jossa se todetaan Kalevala-herjaukseksi, eikä sen vuoksi kannata tuhlata ruutia ja kirjoittaa lehden yleisönosastoon, vaikka muuten voisi. Olen yllättynyt, että Kalevala tosiaan kuohuttaa jonkun muunkin kun vain minun tunteitani. Luulin piiskaavani kuollutta hevosta.

Jotkut jo löysivätkin, mutta Kalevalanpäivän kolumnini voi siis käydä lukemassa Turun sanomien verkkosivuilta. Oli hauska huomata, että yhä uudestaan ja uudestaan jaksan riehaantua tästä samasta asiasta, josta muistan jauhaneeni jo keskustelupalstoilla. En tiedä miksi tämä asia sieppaa niin syvästi, mutta nytkin liikutuin omista jutuistani, mikä entisestään pahensi flunssan vuoksi tukkoista oloani. Voi tietysti kysyä purenko kolumnillani ruokkivaa kättä, koska Suomen Kulttuurirahasto katsoi aiheelliseksi juuri nyt myöntää työryhmälleni 7000 euron apurahan runohankettamme varten.

Uusi kirjani tulee kauppoihin pian. Kävin omat kappaleeni hakemassa postista keskiviikkona. Olen jo jaellut sitä joillekin tuttuparoille. Ystävältä tuli tekstiviesti, että Pappia kyydissä on maailman hupsuin ja paras kirja, mutta hän kirjoittaa tietenkin niin koska meillä on yhteisiä projekteja ja hän haluaa pysyä kanssani väleissä. Mieheni luki kirjan eilen ja sama juttu hänen kohdallaan, pakkohan sitä on kehua, jos haluaa sovussa elää samassa huushollissa. Toimin eilen epäeettisesti ja mainostin kirjoittajakurssillakin kirjaani. Sanoin ostakaa, ostakaa. Joku lupasikin ostaa. Hiukan nolotti, mutta pakko on yrittää. Pistin kurssilaiset kirjoittamaan tanka-runoja ja hassusti tämä turun poliittinen tilanne heijastui niissä, tuli paljon toriparkkia vastustavia tankarunoja. Tämä oli minusta kiinnostavaa. Myös lähikirjastojen lakkauttaminen oli kirvoittanut tankarunoutta. Jännästi yksi kurssilainen oli sijoittanut tankoihinsa myös loppusoinnut. Luovaa väkeä, täytyy sanoa. Flunssakin alkaa hellittää, ylihuomenna on maaliskuu, kyllä se taas tästä.

Ihmiset kävelivät sen yli, eikä se häirinnyt heitä. Jos joku kompastui siihen, niin oma vika, olisi katsonut eteensä. Outoja viestejä alkoi kantautua. Ikkunoita rikottiin, taloja paloi. Hullut kansoittivat kadut ja junat, menestyvät tytöt söivät ja oksensivat lukittujen ovien takana, pojat eivät halunneet tietää mitään, lapset viiltelivät itseään. Onneksi kaikkeen oli olemassa lääke. Enemmän poliiseja, isommat vankilat, ankarammat rangaistukset. Halkeama leveni, yhä useampi kompastui , joku tipahti syvyyksiin. Toiset astuivat hymyillen yli. On niin kaunis päivä, aurinko paistaa. Maailmassa ihmiset joutuvat elämään paljon suurempien halkeamien kanssa ja jos niistä vuotaakin myrkkyä maailmaan, niin mitäpä tuosta, elämä on myrkkyä.

Vanhalla jutulla mukana Runotorstaissa