 |
|
|||
 |
|
||
|
22.07.2008 - 16:52
 Onkohan Pelastusarmeija ottanut käyttöön uuden markkinointitaktiikan? 21.07.2008 - 17:10
Näin tiekokouksen jälkeen en enää ihmettele miksi maailmassa on niin paljon sotia, päinvastoin. Minua ihmetyttää että niitä on niin vähän. Meitä on Mökkitien varrella neljä osakasta, mutta niin vain saatiin taas aikaan lihava riita siitäkin suon päällä kelluvasta pätkästä.
Ihmisiä näyttää olevan kahdenlaisia, niitä jotka nauttivat juonitteluista, junttaamisesta ja vallankäytöstä, ja niitä jotka eivät nauti. Ja ne jotka nauttivat ovat aina niskan päällä ja muut saavat kärsiä nahoissaan. Ongelma on siinä, että isäni, joka oli kiltti ihminen, ei aikoinaan pakottanut paikallista maanviljelijää luovuttamaan kantavaa peltomaata tietä varten. Hän olisi voinut sen tehdä, koska tieoikeus oli merkitty karttoihin. Isä halusi kuitenkin elellä rauhanomaisesti naapurien kanssa ja sen vuoksi rakensi tien suon poikki sukulaisten mökkitien jatkoksi. Hän ei ottanut huomioon sitä, että meistä seuraava mökkiläinen, joka myös oli siellä suon takana, haluaisi todennäköisesti alkaa käyttää tietä, sen sijaan että kulkisi veneellä, kuten ennen. Niin sitten tapahtuikin. Mutta se mikä riitti isälleni ja mikä riittäisi minulle, ei riitä mökkinaapurille, joka asuu tien päässä. Hän ei ymmärrä painorajoitusta ja on kauheaa kun pajukot raapivat autoa. Pajukot ovat kuitenkin tärkeitä, koska ne sitovat suota ja estävät tietä uppoamasta järveen. Pajukoiden ongelma on siinä, että ne kasvavat koko ajan. Vaikka keväällä perkaan tienvarren pusikot, ne rehottavat heinäkuussa niin kuin niille ei olisi tehty ikinä mitään. No sitten kävi niin, että tien alkupään tarmokas sukulainen päätti, että hän tarvitsee omalle tontilleen paremman tien ja sen saadakseen hän liittoutui tien päässä olevan mökkiläisen kanssa ja he junttasivat läpi 11 000 euron perusparannuksen tien aivan alussa olevan mökkiläisen vilpittömäksi kauhistukseksi. Hehän hyötyvät hankkeesta yhtä paljon kuin kerrostalon ensimmäisen kerroksen asukas hinkuu hissiä. Tässä on se hupaisa puoli, että tällä summalla tarmokas sukulainen aivan varmasti saa itselleen loistavan tien, mutta on epävarmaa auttaako parannus meitä suon takana eläviä. Pahin visio on, että suunnitellut sepelikuormat upottavat koko meidän tiemme ja mitäs sitten tehdään, aletaanko kulkea taas venheellä tai hiippaillaanko salaa sen maajussiin pellonpientareita pitkin. Kiltti isäni ei halunnut riidellä, mutta tuli sitten hyväntahtoisuuttaan luoneeksi viritelmän joka takaa meille värikkäitä ja ajoittain kiivassanaisia tiekokouksia hamaan tulevaisuuteen. Minun maksettavakseni tuli 3000 euron lasku, mutta ehkä se sitten on sen arvoista, varsinkin jos jäkätys tien reunoilla kasvavasta pajukosta lakkaa edes muutamaksi vuodeksi. Lisäys  Blogisisko, maahanmuuttaja ja Anne muistivat minua tällaisella tunnustuksella. Kiitos! 17.07.2008 - 19:19
Olen lomaillut kohta neljä viikkoa ja pääni on ihan tyhjä. Olen lukenut pari kirjaa, joita voisi kai sanoa menestysromaaneiksi. Ne ovat menestysromaaneja paitsi siksi, että ovat menestyneet, myös siksi, että ne kertovat ihmisistä, jotka menestyvät. Mietin voisiko menestysromaania pitää viihdekirjallisuuden yhtenä alalajina. Puhun nyt sellaisista kirjoista kuin Virpi Hämeen-Anttilan Perilliset ja Paolo Coelhon Zahir. Niitä yhdistää ainakin se, että kummassakin pääosassa ovat henkilöt joilta kaikki onnistuu. Coelhon päähenkilö on menestyskirjailija, jonka uutuutta jonotetaan ja Hämeen-Anttilan päähenkilöitä ovat eettinen yritysjohtaja ja eettinen toimittaja.
Coelho kirjoittaa New age hölynpölyä. Ihminen on henkinen olento, kuka tahansa meistä voi alkaa tulkita maailmankaikkeutta, nähdä unia ja merkkejä ja suunnistaa niiden mukaan kohti syvähenkisempää elämää. No niinhän minäkin ajattelen, itse asiassa. Coelhon kanssa on käynyt ennenkin näin, luen kirjan ja ajattelen, tämä on silkkaa skeidaa. Sitten jokin asia jää kuitenkin pyörimään mielessä. Valon soturin luettuani huomasin ajattelevani sen säkeitä tilanteissa joissa kohtasin ärsyttäviä ihmisiä. Nyt termi Zahir pyörii mielessäni. Zahir on arabiaa ja tarkoittaa jotain nähtyä ja läsnäolevaa, jota ei voi sivuuttaa. Se on jotain, joka alkaa ohikiitävänä ajatuksena, mutta valtaa ihmisen lopulta kokonaan niin että hänestä tulee joko hullu tai pyhimys. Tajuan, että minunkin elämässäni vaikuttaa zahir, asia joka pyörii mielessä, jota tutkin ja selvittelen ja yritän ymmärtää. On oikeastaan liikuttavaa, että ihmiset ovat niin kiinnostuneita Coelhon kirjoista. Minä en usko, että ne antavat todellisia vastauksia kenellekään, mutta ei se ehkä ole niiden tarkoituskaan. 16.07.2008 - 16:52
Alan henkisesti valmentautua tiekokoukseen, joka pidetään kesämökillämme ensi lauantaina. Tien päässä olevaa mökkiläistä lukuunottamatta kaikki tien asukkaat ovat etäisiä sukulaisiani.
Varsinaiset asialliset asiat liittyvät siihen, että tilataanko ensi vuonna kaksi kuormaa sepeliä, vai pärjättäisiinkö yhdellä, niin kuin tähänkin asti. Mutta muut käsiteltävät asiat tuppaavat pitkittämään kokousta, mikä tietysti tavallaan ihan hyvä, koska muissa merkeissähän me emme koskaan tapaa. Olen osallistunut tiekokouksiin ehkä viitisen kertaa ja joka kerta siellä on käyty läpi sama kiihkeä dialogi. Sukulainen 1 kysyy Sukulainen 2:lta että eikö tämä voisi kaataa tietä varjostavasta kuusimetsästään muutamia puita niin että aurinko pääsisi paistamaan. Nyt tie on yleensä jäässä vielä vappuna. Sukulainen 2 sanoo, että eikö niitä tienmutkan ruusupuskassa olevia kivenmurikoita voisi siirtää, koska hän tökkää aina talvella auransa niihin kiviin ja se on joka kerta sadan euron menoerä. Sukulaiset 1 ja 3 sanovat yhteen ääneen, että ne kivet siellä ruusupuskassa ovat Ellilän lampolan historialliset nurkkakivet, niitä ei voi siirtää. Johon Sukulainen 2 toteaa, että ei niitä puitakaan sitten kyllä voi kaataa. Tämän jälkeen tunnelma yleensä on aika kuohuvainen ja saattaa syntyä tiukkasävyistä sanailua siitä onko tietä yleensäkään hoidettu viime vuosina mitenkään asiallisesti. Siinä vaiheessa yleensä Sukulainen 4 ryhtyy toppuuttelemaan. Lopulta päädytään siihen, että kaikki tehdään ensi vuonna suurin piirtein samoin kuin tähänkin asti. En tiedä päätyyköhän pääni vadille, kun kirjoitan näin tulenarasta asiasta nettiin, muttta tuleva tiekokous on painanut mieltä jo muutaman viikon, varsinkin sen jälkeen kun sattumalta kuulin että minun olisi pitänyt kutsua kokous koolle viime vuonna. Minä olen tähän asti luullut, että puheenjohtaja kutsuu kokoukset koolle, siksi kokous saatiin aikaiseksi vasta nyt. Jännittää, että millaisia keskusteluja tien ympärillä tänä vuonna käydään. Olen jo kuullut, että tienvarren puskat tulevat silmille, ne pitäisi ehdottomasti raivata pois. Suurin osa puskista kasvaa juuri meidän tieosuudellamme, olemme siis olleet siinäkin laskoja. On oikein, ettei minulle ole elämässä annettu merkittäviä luottamustehtäviä, koska minulla uhkaa mennä hermot yhden pikkuisen tienkin vuoksi. 08.07.2008 - 19:39
Kaveri vinkkasi että Maariankadulta löytyy putiikki joka myy kiinnostavia venäläisiä kalasäilykkeitä edulliseen hintaan. Koska olen suuri kalasäilykkeiden ystävä, suunnistin kauppaan. Ostin purkin turskanmaksaa ja toisen purkin mustekaloja ja sitten huomasin alahyllyn korissa muoviin käärittyjä kuivia, pieniä kaloja, jotka minä olen oppinut tuntemaan nimellä sulkava, mutta muovissa luki, että kala oli latikas. Eli lahna. Siinä tapauksessa ne olivat hyvin pieniä lahnoja. Myyjä ei osannut ollenkaan suomea, joten en voinut kysyä mitä kummaa näillä pienillä latikkailla oikein tehdään. Onko se jokin herkku? Pieni latikas maksoi melkein viisi euroa, vai oliko se sittenkin kilohinta. Mutta se oli siinä siis kokonaisena, päineen, pyrstöineen, suomuineen. Miten sellainen kuiva suolattu latikas valmistetaan ruuaksi? Irtoaako siitä jotain syötävää? Mutta ennen muuta haluaisin ymmärtää, miksi joku haluaa ostaa kuivan suolatun latikkaan, vaikka torilla ja marketeissa myydään joka päivä tuoretta kalaa.
Muuten putiikki oli oikeastaan pettymys. Mies kyseli myyjältä, että onko heillä hapukapsasmehua, mutta ei ollut, ei edes hapukapsasta. Minä sen sijaan olen kunnostautunut kalapullatehtailijana. Järvestä on noussut kiloisia säyneitä ja toutaimia isojen särkien ohella, ja näistä aineksista tulee ihania kalapullia sillä tavalla, että ensin kypsentää kalat mikrossa kokonaisina. Sitten irrottaa lihat ruodoista, puristaa joukkoon valkosipulia, silppuaa tilliä, ripottelee vähän suolaa, rikkoo joukkoon pari kananmunaa ja hiukan lurauttaa joukkoon myös kevytkermaa makua pyöristämään. Ainekset mössätään sauvasekoittimella, pyöritellään palleroiksi ja paistetaan. Yritän muistaa ottaa kuvia kalapullista kun seuraavan kerran teen niitä.  05.07.2008 - 07:42
Mökiltä palatessa luin Hesarista, että 100 naista blogista on tullut kirja ja siitä tehtäneen myös elokuva. Se oli valaiseva hetki, koska yhtäkkiä tajusin, että maailma tosiaan aina vain toimii tällä tavalla. Kun mies tekee projektin siitä, että kaataa sänkyyn naisia, se on kiinnostavaa, se viihdyttää sallitusti, koska toimittajat yms yms kokevat, että tämä on jotain aivan uutta, aivan ihmeellistä, ainutlaatuista, rohkeaa, paljastavaa, maailmoja järisyttävää. Mitäpä siitä, että tällaisen vanhan naispuolisen käävän mielestä kysymyksessä on yksi maailmanhistorian loppuunkalutuimmista aiheista, jota kulttuuri ja populaarikulttuuri on ryöstöviljellyt halki vuosisatojen.
Mutta eihän se tietenkään ole loppuunkaluttu aihe, koska jatkuvalla syötöllä syntyy uusia ihmisiä, jotka aikanaan tulevat puberteettiin ja kiinnostuvat seksistä. Heille tällainen idea tulee uutena, varsinkin kun koulu yhä kehnommin kykenee huolehtimaan yleissivistystehtävästään. Muistan jonkun elokuvatuottajan todenneen, että elokuvat tehdään nykyään n. 12 vuotiaille pojille. Tähän voisi lisätä, että pojille tai miehille joiden henkinen ikä on 12 vuotta. Tässä tulee taas sellainen levoton olo, että missä ovat viisikymppiset akat. Heitä on aika paljon, minullakin epäsosiaalisella ihmisellä on 50 vuotiskemuja melkein joka viikko kun puoli maailmaa tuntuu täyttävän tänä vuonna 50. Milloin he nousevat ja alkavat vaatia, että pitää ilmestyä enemmän kirjoja ja elokuvia, jotka tehdään viisikymppisille naisille? Mutta ehkä he eivät sitten kaipaa enempää kirjoja ja elokuvia? Niin juu, eivät tietenkään kaipaa koska heillä on liian kiire pitää koossa tätä yhteiskuntaa. 28.06.2008 - 17:59
27.06.2008 - 19:19
Lehti-ilmoituksessa mainostettiin halpoja kattiloita. Sanoin miehelle, että mennään tuonne, meille on ostettu kattiloita viimeksi parikymmentä vuotta sitten ja varsinkin teflonkattilat ovat jo aika sairaita. Niin, se oli uusi, Suomen suurin Ikea joka niitä kattiloita mainosti. Mies sanoi, että mennään vaan.
Me olimme oven takana jo puoli tuntia ennen liikkeen aukeamista, mutta ei hätää, avokätinen kauppaliike tarjosi ilmaiset kahvit. Dajm-kakku oli ihan älyttömän hyvää ja miesten vessojen ovissa oli isot laput jossa julistettiin että siellä voi vaihtaa vaippoja. No oli niitä lappuja naistenvessojenkin ovissa, mutta se ei tuntunut yhtä ihmeelliseltä. Me kiersimme siinä sitten näyttelytiloja läpi ja totesimme että hienoa on, mutta ei millään meinannut löytyä mitään ostettavaa. Kattiloista tuli heti kiista. Minä olisin halunnut sellaisen halvan, kolmen kattilan setin jonka olisi saanut alle kymmenellä eurolla, mutta mies halusi parinkymmenen euron kattilan, koska hän oli nähnyt samanlaisen kokkiohjelmassa. Minä annoin periksi koska annan aina periksi tällaisissa asioissa. Mies sanoi, että siksi me olemmekin niin onnellisia, koska kummatkin annamme aina toisillemme periksi kaiken. Kattila siis ostettiin. Sitten löytyi hieno höyrytysosa, sekin pistettiin kärryyn. Sitten näkyi hienoja kelim-tyynynpäälisiä, niitä piti saada. Mitenkäs monta tyynyä meillä onkaan sohvalla? monta. Joten tyynynpäällisiäkin otettiin monta ja hei, tuollahan on hieno iso kelim sohvan päälle, eikö olekin hieno. On on, hieno on. Joten sekin pistettiin kärryyn. Sitten vielä lamppu, koska siitäkin on ollut puhetta, niin ja onpas halpoja pyyheliinoja, niitä tarvitaan kesämökille, koska siellä kaikki pyyheliinat ovat ärsyttäviä vohvelikankaisia liuskoja. Kassalla paljastui, että laskua oli kertynyt 430 euroa. Ja siis me lähdimme sinne ostamaan halpoja kattiloita. Mies haaveili, että olisimme uuden Ikean sadastuhannes tai miljoonas asiakas, saisimme itsestämme ison kuvan paikallislehteen ja ilmaisen ruotsinristeilyn, mutta valitettavasti sellainen onni ei potkaissut. Nyt on krapula. 24.06.2008 - 22:32
 Kansanuskomuksissa sateenkaari on ennustanut aarteen löytymistä. Kun olin lapsi, juuri noilla main, missä sateenkaari osuu maahan, seilaili useana kesänä optimistijolla, jonka punaisessa purjeessa oli leveä valkoinen raita. Olin yksinäinen ja ikävissäni ja istuin kivellä ja katselin miten jolla kieppui vastarannalla. Minusta tuntui aina, että vastaranta oli hyvin kaukana, se oli aivan toinen maailma, onnellisten ihmisten huoleton ja päivänpaisteinen ulottuvuus, johon minulla ei ollut asiaa. Kaipasin tuonne, juuri tuohon paikkaan, jossa sateenkaari iskeytyy maahan, mutta tiesin etten koskaan pääsisi sinne. Aina kun menen mökille, muistan sen jollan. Mietin kuka sen kanssa purjehti, ja missä hän on nyt. Haluaisin tavata hänet ja kysyä, vetikö hänen onnensa vertoja mielikuvilleni. Mietin myös oliko hän vain lyhytaikainen vieras näillä rannoilla, vai oleileeko hän edelleen tuolla sateenkaaren päässä, hän vain on jo liian kankea ja suurikokoinen pelleilläkseen pikkuisen jollan kanssa. Yleensä käyn kerran kesässä vastarannalla ja katselen miltä maailma sieltä käsin näyttää. Paljain silmin en erota laituriamme, en venettä, en tuttua kiveä, mutta tiedän että ne ovat siellä ja tajuan että vastarannalta katsoen on voinut näyttää hyvinkin tunnelmalliselta, kun pikkutyttönä lähdin vanhalla, vuotavalla puuveneellämme järvelle ja soudin kirkolle katsomaan pyhimyksiä.   Siihen aikaan kirkkoon pääsi, kun tiesi missä avainta pidettiin. Minulla oli tapana leikkiä kirkossa ja koin tyrmistyttävänä vääryytenä, kun kirkko siirtyikin eräänä vuonna nykyaikaan. Oveen ilmestyi aukioloajat ilmoittava lappu ja avain katosi piilostaan. Ehkä olin käynyt siellä hiukan liian usein ja pyhimysten pelättiin kuluvan katseitteni vuoksi.  19.06.2008 - 10:11
En yleensä osta, enkä varsinkaan keräile kirjoja, mutta Murdochin kirjoja olen kirjastojen poistohyllyistä ostanut aika monta. Nunnia ja sotilaitakin on peräisin poistohyllystä, mutta sitä en ole ostanut vaan sain Hirliiltä. On harmillista, ettei Murdochin tuotantoa ole enää käännetty suomeksi, vai onko minulla mennyt jotain ohi. Murdoch on suurin piirtein ainoa kirjailija, jota olen jaksanut lukea englanniksi. On ollut pakko, kun suomeksi ei löydy ja minä rakastan hänen kirjojaan. Nunnia ja sotilaita luin pariin kolmeen kertaan heti sen ilmestyttyä suomeksi joskus 80- luvun alkupuoliskolla ja olin pyörryksissäni koska se oli minusta niin ihana. Nyt, noin neljännesvuosisata myöhemmin kuljen vanhoja jälkiäni ja luen kirjaa huolellisemmin. Lähinnä etsin siitä vastausta miksi kirja oli niin suuri elämys. Yleensä ihmiset pitävät Murdochin kirjoja pitkäveteisinä ja puisevina, enkä muista tavanneeni montakaan, jotka olisivat jaksaneet lukea niitä. Lukiessani tätä kirjaa ensimmäisiä kertoja olin nuori opiskelija ja minulla oli epämääräisiä haaveita kirjoittamisesta ja piirtämisestä. Nyt minusta tuntuu kuin kirjassa lausuttaisiin oraakkelimaisia sanoja siitä, miten minunkin elämäni tulisi sujumaan. Näin Murdoch kuvaa Timiä, yhtä kirjan päähenkilöistä, köyhää taidemaalaria. Tim oli elänyt jo kauan itsensä kanssa taidemaalarina. Hän oli ollut kunnianhimoinen ja lakannut olemasta, hän oli ollut pettynyt ja lakannut olemasta. Hän tiesi että hän ehdottomasti oli ja tulisi olemaankin, maalari... Hän yritti edelleenkin, mutta ei koskaan kovin ankarasti. Jokaisen taiteilijan, joka ei ole aloittelija, on selviydyttävä ongelmasta, miten laajentaa työskentelytilaksi rajaviiva jonka toisella puolella on 'vasta aloitettu' ja toisella puolella 'liian myöhään'. Kova työ on siinä keskellä, kun alustavista asioista on selvitty eikä loppu vielä sulje muotoa...Tim oli hämärästi tietoinen siitä, mutta hän oli laiska ja häneltä puuttui itseluottamusta. Hän oli melkein mutta ei aivan tietoinen siitä, että hän valitsi päivästä toiseen keskinkertaisuuden...Mutta siitä huolimatta hän jatkoi piirtämistä, ja siinä puuhassa pyrki palaamaan jotain puhtaasti hyvää, usein väärässä paikassa. Hän ei tiennyt mitään, hän ei lukenut mitään, mutta hän piti silmänsä auki. Timillä oli luonnostaan lahja jota viisaat kaipasivat, hän pystyi havaitsemaan. Ihan kuin Murdoch olisi tuntenut minun dilemmani. On jännittävää ja lohdullista, että ihminen joka ei tiedä minusta ja minun kamppailuistani mitään, on pystynyt kuvaamaan niitä niin yksityiskohtaisesti romaanissa joka on ilmestynyt liki 30 vuotta sitten. Maailmassa saattaa siis tälläkin hetkellä olla ihmisiä, jotka tietävät mitä käyn läpi. Hirlii on tehnyt arvion novellikokoelmastani. |
Kirjoittaja
Arkisto
2008 2007 2006 2005 1970  Sivut
Lisätietoja
laskuri
> Kiitos
SusuPetalille sivupohjasta
|
||
